Lähi-idän maiden historiaa ja nykypäivää

Libanonilainen poliittinen taloustieteilijä ja historioitsija Georges Corm on kirjoittanut 19 teosta Lähi-idän kehitysongelmista ja maailman kehityksestä 1960-luvulta lähtien. Hän on 70-vuotias, mutta tuntuu olevan jatkuvasti luovassa vireessä. Hän on tarkastellut näitä ongelmia monesta eri näkökulmista kuten talouden, politiikan, geopolitiikan, uskonnon ja kulttuurin näkökulmista.

Eräs Cormin pääteoksista on ” Le Proche-Orient éclaté”, jonka ensimmäinen painos on vuodelta 1983 ja kuudes ajankohtaistettu painos lokakuulta 2010. Tämä on massiivinen teos, sillä sen laajuus on 1140 sivua, vaikka siitä on jätetty pois liitteet ja kirjallisuusluettelo. Tämä teos sekä Cormin tuore artikkeli arabimaiden tuoreista mullistuksista ovat tämän Kolmannen maailman puheenvuoron perusta.

Georges Cormin filosofinen lähtökohta on länsimainen valistusfilosofia, joka hänen mukaansa korostaa maallisuutta, suvaitsevuutta ja monimuotoisuutta. Hän on lisäksi omaksunut 1800-luvun nationalismikeskustelusta ajatuksen demokratiasta ja sisältä päin ohjautuvasta kansallisesta kehityksestä.
Hän korostaa historian ja monimuotoisuuden keskeisyyttä ja kirjoittaa jatkuvasti ongelmien monista ulottuvuuksista ja niiden monimutkaisuudesta. Tästä näkökulmasta on aivan selvää, että yksinkertaiset ja yksipuoliset opit ja ratkaisuyritykset, olivat ne sitten uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia, johtavat kehitystä harhaan. Alueen kehityksen yhdenmukaistuminen olisi siten varsin kielteinen ilmiö.

Koska Corm on libanonilainen, hän kiinnittää erityistä huomiota Libanonin kehitysongelmiin. Hänen kaksi ensimmäistä teostaan käsittelivät Libanonin kansantaloutta ja toisaalta uskonnollisesti monimuotoisen maan ongelmia. Hän mainitsee Libanonin olleen 1700- ja 1800-luvuilla jonkinlainen Osmani-imperiumin mikrokosmos ja pitää Libanonia 1900-luvulla jonkinlaisena arabimaiden kehityksen ilmapuntarina.

Hän käyttää käsitettä ”libanonisaatio” kuvaamaan viime vuosikymmenien Lähi-idän arabimaiden kehityssuuntaa. Ensin Libanonissa herkkä uskonnollisten yhteisöjen välinen mosaiikki särkyi ja sisällissota puhkesi eri uskonnollisten yhteisöjen kuten kristittyjen, druusien, sunnalaisten ja shiialaisten välille. Lisäksi maassa on ollut vuoden 1948 jälkeen merkittävä palestiinalaisyhteisö. Ulkovallat lähempää ja kauempaa sekaantuivat tähän prosessiin ja uskonnollisten yhteisöjen sisällä ilmeni ristiriitoja, jotka johtivat jopa aseellisiin välienselvittelyihin.
Kun Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin ja Saddam Husseinin maallinen hallinto romahti, maa jakautui uskonnollisesti. Se jakaantui ennen muuta suuriin shiialaisten, sunnalaisten ja kurdien yhteisöihin. Sunnalaiset ja shiialaiset ovat taistelleet keskenään. Pienet uskonnolliset yhteisöt kuten kristityt ja yazidit ovat jääneet jalkoihin. Cormin mukaan on suuri riski, että maallisesti suuntautuneen baath-puolueen vallan romahtaminen Syyriassa johtaisi samanlaiseen tilanteeseen kuin Libanonissa ja Irakissa. Syyrian pienet uskonnolliset yhteisöt kuten kristityt ja druusit pelkäävät nimenomaan tätä.

Lähi-Idän kulttuuriperintöä

Lähi-idässä on pitkät historialliset perinteet ja monet kulttuurikerrostumat. Jotkut viimeaikaisista johtajista ovat pyrkineet oikeuttamaan valtaansa vetoamalla kauas menneisyyteen kuten Iranin shaahi Reza Pahlevi, joka etsi valtansa oikeutusta vetoamalla Persian Akhmenidi-ajan suurkuninkaihin tai Irakin johtaja Saddam Hussein, joka näki itsensä uutena Nebukadnesarina.

Lähi-Itä on myös kolmen monoteistisen uskonnon kehto. Viralliset sunnalaiset ja shiialaiset opit, juutalainen ortodoksia ja ortodoksinen kristillinen kirkko näkevät itsensä näiden oikeina perillisinä. Mutta Lähi-idässä on runsaasti heterodoksisia uskonnollisia yhteisöjä ja kirkkoja. Vuoristojen suojissa on elänyt islamilaisia kerettiläisiä kuten aleviittejä, druuseja ja ismaelilaisia ja Lähi-Idässä on ollut useita kristillisiä kirkkoja, jotka ovat tehneet pesäeron Konstantinopolin viralliseen ortodoksiaan kuten koptit Egyptissä tai syyrialainen kirkko Syyriassa. Georges Corm korostaa juuri etnistä ja uskonnollista monimuotoisuutta:

”Lähi-idän arabimaat ovat olleet niin skismaattisia ajatuksia täynnä, ettei kukaan valloittaja, uskonto tai sivilisaatio ole kyennyt assimiloimaan pysyvästi niitä, vaikka nämä ovat painaneet niihin omat leimansa. Antiikin aikana Lähi-itää hallitsivat vuoron perään babylonialaiset, egyptiläiset, assyrialaiset, persialaiset, kreikkalaiset ja roomalaiset. Läntisen ajanlaskun alettua sitä ovat hallinneet bysanttilaiset, jälleen persialaiset ja sitten eri islamilaiset imperiumit. Tästä huolimatta Lähi-idän kansat eivät ole koskaan luopuneet uskonnollisesta ja heimojen monimuotoisuudesta. Sekä Vanhassa Testamentissa että Koraanissa on useita kaunopuheisia todisteita tästä.”

Toisaalta islamilaisten kansojen asema heikkeni islamin imperiumien ajan jälkeen ja niillä on ollut jatkuvasti vaikeuksia tulla historian aktiivisiksi toimijoiksi ja ymmärtää paikkansa maailmassa. Niillä on ollut myös vaikeuksia suhtautua uudenaikaiseen kehitykseen ja muodostaa uusia identiteettejä:

” Koska Lähi-idän arabimaissa ei ole ollut yhtenäisiä ja laajaa oikeutusta nauttivia poliittisen vallan muotoja, niissä on jatkuvasti vallinnut poliittisen vallan ja kulttuurin tyhjiö. Tästä tyhjiöstä johtuen ulkopuolisista maista, joihin on muodostunut kehittyneitä poliittisen vallan ja kulttuurin muotoja, on sinne levinnyt jatkuvasti erilaisia ideologisia suuntauksia. Näillä on tietysti taipumus suosia niiden emämaan geopoliittisia tavoitteita. Hyvä esimerkki on ollut eurooppalainen maallinen ja uudenaikainen kansallisuusaate, joka on kuitenkin valtaan päästyään Lähi-idässä taistellut länsimaista imperialismia vastaan. Monenlaista marxismia on levinnyt Lähi-itään sekä Lännestä että Idästä. Saudi-Arabiasta on tullut konservatiivisia Islamin oppeja, jotka samalla kuitenkin hyväksyvät uusliberalistisia talousajatuksia. Näitä vastaan nousi puolestaan valtiojohtoisen konservatiivisen islamin edustaja, iranilainen khomeinismi. Lähi-idän kulttuurin näyttämö on kuin viidakko, joka synnyttää ristiriitaisia ja räjähdysherkkiä tuntoja.”
Historian perintöä

Lähi-idän arabien historiankäsitys on pitkälti samaistunut islamilaiseen historiantulkintaan, mutta tämä tulkinta sulkee ulkopuolelle kaiken edeltävän historian ja toisaalta se unohtaa muut uskonnot ja vähemmistöt. Lisäksi se unohtaa, että maailman väkirikkain islamilainen maa on Indonesia, jossa islam on ollut suvaitsevainen:

”Tämä aivohalvaus on johtanut toisaalta muistin jähmettymiseen ja toisaalta tämän muistin hajaantumiseen erilaisiin osiin. Tämä jähmettyminen johtuu pääosin tyypillisestä arabien historiankirjoituksesta, jossa korostetaan suurten islamin imperiumien ja islamilaisten sulttaanikuntien roolia. Arabian niemimaalle syvään juurtunut profetian perintö sekä Profeetan seuralaisiksi kutsuttujen suurten kalifien teot ovat näiden muistojen keskiössä. Profeetan kuuluminen arabialaiseen yhteisöön, arabian kielen valinta jumalalliseksi kieleksi ja islamin määritys aiempien Lähi-idän monoteististen uskontojen jatkeeksi kuuluvat Lähi-idän yhteisöjen kollektiiviseen muistiin. Tämä muisti on säilynyt, vaikka ne ovatkin eläneet pitkään muiden kuin arabien hallitsemissa imperiumeissa. Nämä yhteisöt ovat rakentaneet oikeutuksensa islamin opin puhtauden puolustamisessa”.

Corm kritisoi myös länsimaisia tutkijoita, joista hämmästyttävän monet ovat omaksuneet tämän tulkinnan ja käyttävät siihen liittyviä kokonaisvaltaisia käsitteitä tulkinnoissaan. Toisaalta tutkijat soveltavat moderneja sosiologisia ja politologisia teoreettisia viitekehyksiä, jotka sopivat huonosti Lähi-idän olosuhteisiin. Cormin mukaan tutkimuksen lähtökohdan pitäisi olla historia, monet kerrostumat, monimutkaisuus, monet ulottuvuudet ja monimuotoisuus.

Cormin mukaan Lähi-idän vallitseva historiantulkinta on korostanut menneisyyden loistokautta seuraavaa jatkuvaa taaksepäin menoa. Kyseessä on ollut voitettujen historiaa ja rappeutumisen historiaa:

”Tosiasiassa poliittisen tappion dynamiikka on ollut hallitseva piirre arabien historiassa. Hyvä esimerkki 1900-luvun alusta oli Osmani-imperiumien hajoaminen, jolloin turkkilaiset perustivat uuden Turkin tasavallan, mutta arabit eivät kyenneet estämään Britannian ja Ranskan siirtomaavallan leviämistä Lähi-itään. Siirtomaavallan purkautuminen johti taasen arabimaiden välisiin kiistoihin, eivätkä ne kyenneet estämään Israelin valtion perustamista ja sen voimistumasta. Viimeksi amerikkalainen sotilaallinen hegemonia tunkeutui Lähi-itään”.

Viimeaikaisen kehityksen kritiikkiä

Monet uskoivat uuden ajan koittaneen, sen jälkeen kun egyptiläiset nuoret upseerit kaappasivat vallan ja kansallistivat Suezin kanavan 1956. Gamal Abdel Nasserista tuli uuden arabinationalistisen suunnan johtaja. Hän ajoi myös arabien yhtenäisyyttä. Arabisosialistit saivat vallan käsiinsä Syyriassa ja Irakissa. Radikaali vallankumouksellinen suuntaus levisi palestiinalaisten keskuuteen. Mutta Nasser kärsi tappion sodassa Israelia vastaan 1967. Tästä alkoi alamäki ja Nasser kuoli pian sen jälkeen:

”Nasserilainen puheenparsi kuoli Nasserin kuoleman myötä. Vasemmistoradikalismi koki tappioita Latinalaisen Amerikan maaseudulla ja Pariisin kaduilla ja Maon voimat ehtyivät Kiinassa. Sen sijaan alkoi öljyn huima nousukausi”.

Corm ei ole suuresti ihastunut öljyn noususta arabimaiden taloudessa, vaikka öljynviejämaiden järjestö OPEC pystyi panemaan kampoihin Lännen taloudelliselle hegemonialle maailmantaloudessa. Hänen mukaansa öljyä tuottavien arabimaiden talous on ollut jonkinlaista koroillaan eläjän taloutta, eikä se ole johtanut integroituun kansalliseen talouskehitykseen. Lisäksi se ei ole pitkällä tähtäimellä kestävä, kun öljy loppuu aikanaan. Corm käyttää kriittisiä käsitteitä kuten ”öljyn tyrannia” ja ”tuhoisa öljytalous”.

Hän ei myöskään pidä tiukkapipoista ja konservatiivista wahabismia edustavan Saudi-Arabian noususta johtavaksi öljyntuottajaksi. Tämä maa levittää aktiivisesti oppiaan tukemalla mm. moskeijoiden rakentamista eri puolilla maailmaa ja sillä on myös kaikkialla Lähi-idässä näkyviä TV-lähetyksiä. Kaiken lisäksi se kaveeraa avoimesti Yhdysvaltojen kanssa. Uskonnon välineellistäminen loi edellytyksiä myös islamilaisen terrorismin leviämiselle.

Yleensäkin arabimaiden talouskehitys on harhateillä. Corm kirjoittaa näiden maiden tieteellisestä, teknisestä ja taloudellisesta impotenssista. Väestönkasvu edeltää niiden talouskasvua. Tyypillistä niille on koroillaan eläjän talous sekä korruptio ja kleptokratia.

Yhteiskunnallinen kehitys on myös ongelmallinen. Näissä maissa ei
ole tarpeeksi suurta ajattelevaa keskiluokkaa ja jos näissä maissa on omaksuttu moderneja rakenteita, niissä ei ole kuitenkaan tapahtunut modernia kehitystä. Corm vaatii jonkinlaista mielten puhdistamista teoksensa lopussa:

”Olisikohan nyt oikea aika ajaa sisään hieman henkistä terveyttä Lähi-itään, jotta päästäisiin irti virtuaalisen ja reaalisen välisestä kuilusta. Ehkä olisi myös syytä taistella siellä vallitsevaa taistelunhaluista kielenkäyttöä ja taistelunhaluisia historiallisia muistoja vastaan. Nämä ovat tärkeitä ehtoja sille, että pystyttäisiin ajattelemaan selväjärkisesti alueellista stabiliteettia. Näitä tarvitaan, jos halutaan taistella sekä todellisen että intellektuaalisen väkivallan ja terrorismin eri muotoja vastaan. Väkivalta ja terrorismi saavat aikaan jatkuvasti uusia uhreja Lähi-idässä”.

Tilanne keväällä 2011

Georges Corm tarkastelee tuoreessa artikkelissaan paljon huomiota herättänyttä ”arabikansojen kevättä”. Hänellä on luonnollisesti pitkä historiallinen perspektiivi ja hän pohtii jatkuvasti arabimaiden vinoon mennyttä talouskehitystä.
Arabimaiden öljyvarojen pohjalta rikastuneet miljardöörit ja paikalliset suuryrittäjät sijoittavat varojaan kiinteistöbisnekseen ja luksus-tuotteiden kauppaan ja ne rakennuttavat suuria kauppakeskuksia. Ne sijoittavat varojaan myös mittaviin turismin kehittämishankkeisiin. Ne näkevät uusia mahdollisuuksia telekommunikaatioissa, kännykkäbisneksessä ja TV-kanavissa. Lisäksi ne ovat tietysti mukana rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen vauhdittamilla pankkisektorilla ja pörssikeinottelussa.

Sen sijaan taloudelliseen perustaan ei juuri investoida. Corm tarkoittaa tällä vesihuoltoa, maataloutta, teollisuutta ja tutkimusta kuten lääketieteellistä tutkimusta. Panostus uusiutuvan energian kehittämiseen ja ympäristönsuojeluun on täysin riittämätöntä. Miten tällaisessa tilanteessa voidaan luoda uusia pysyviä työpaikkoja kasvavalle työttömälle nuorisolle? Tarvittaisiin kokonaan uusi talousmalli tilanteen parantamiseksi.
Hän kysyy, pysähtyykö arabimaiden kevät ja demokratiakehitys Tunisiaan ja Egyptiin? Muualla valtaapitävät eivät anna periksi. Hän kysyy, uhkaako Libyaa nyt ”libanonisaatio”? Näin käy, jos sisällissota pitkittyy ja ulkovallat sekaantuvat yhä vahvemmin taisteluihin.

Corm näkee monia uhkia demokratiakehitykselle. Ensimmäinen on se, että Yhdysvallat ja Eurooppa eivät voi pitää näppejään erillään arabimaista, vaan ne pyrkivät eri tavoin vaikuttamaan demokratiakehitykseen ja ohjailemaan sitä haluamaansa suuntaan. Cormin mukaan arabimaissa on riittävästi tietoa, joten ne eivät tarvitse tällaista apua.

Toinen uhka on, ettei vinoon mennen talouskehityksen ja kriisien johdosta arabimaissa pystytä tarjoamaa kansalaisille riittävästi ruokaa, vettä ja muita perustarvikkeita, jolloin nämä tulevat tyytymättömiksi.

Kolmanneksi on vaara, että kaupunkien keskiluokan ja kaupungin laidoilla ja maaseudulla elävän köyhälistön välillä syntyy ristiriitoja. On vaikea tyydyttää nopeasti kaikkialla esitettyjä vaatimuksia tilanteen nopeasta parantamisesta.

Neljänneksi on suuri uhka, että alueelliset, etniset ja uskonnolliset vastakkainasettelut kärjistyvät, jos ja kun hallitseva valtakoneisto romahtaa.

Jussi Raumolin

Kommentoi Lähetä: