Itsenäisen latinalaisamerikkalaisen ajattelun juurilla

Meksikolaisen historioitsijan ja esseistin Enrique Krauzen uusin teos on mahtava katsaus latinalaisamerikkalaisen ajattelun juuriin.

Enrique Krauze on ollut monipuolisesti mukana meksikolaisessa keskustelussa 1970-luvulta lähtien. Hän on kirjoittanut useita teoksia kuten viime vuosina teoksen Venezuelan värikkäästä presidentistä Hugo Chávezista ja kirjan Meksikon historiasta. Hän on ollut toimittamassa kulttuuriaikakauslehtiä kuten tunnetun meksikolaisen runoilijan ja esseistin Octavio Pazin perustamaa
"Vueltaa” tämän viimeisinä vuosikymmeninä. Sittemmin Krauze on toimittanut omaa kulttuuriaikakauskirjaansa ”Letras Libres”.
Krauze on esiintynyt jatkuvasti televisiossa ja hän on jopa perustanut oman tuotantoyhtiönsä ” Clio TV Productions”, joka on valmistanut mm. tv-dokumentteja. Hänen esseitään on julkaistu myös useissa pohjoisamerikkalaisissa sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa.

Krauze kartoittaa tuoreessa teoksessaan latinalaisamerikkalaisen ajatuksen historiaa. Tämä aatehistoria lähtee liikkeelle 1800-luvun loppupuolelta ja ulottuu 1990-luvulle. Se koostuu merkittävien ajattelijoiden ja toimijoiden elämänkerroista. Tällainen valikoima on tietysti subjektiivinen, mutta Krauzen valikoimalle on olemassa hyviä perusteita. Historiallinen aikajärjestys ja aiempien vaikutus seuraaviin liittää näitä toisiinsa. Toisaalta hän pyrkii liittämään tarkastelemansa henkilöt kansainvälisiin, poliittisiin ja yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä.

Koska Krauze esittelee teoksessaan 12 latinalaisamerikkalaista ajattelijaa ja toimijaa ja teoksen laajuus on yli 500 sivua, olen joutunut tekemään tiukkoja valintoja valmistaessani tätä puheenvuoroa. Hän esittelee siinä useita tunnettuja ajattelijoita, teoreetikkoja, runoilijoita, kirjailijoita ja poliittisia toimijoita. Hän on jopa kirjoittanut oman 250-sivuisen kirjansa Octavio Pazista tämän teoksen sisään, mikä antaa olettaa, että Pazin tuotannolla on ollut suuri vaikutus Krauzeen.

Tässä ”Kolmannen maailman”- puheenvuoroja sarjassa on jo aiemmin esitetty useiden teoksessa esiteltyjen tunnettujen henkilöiden kuten Che Guevaran, Vargas Llosan, Carcia Márquezin ja Hugo Chávezin ajatuksia. Siksi olen valinnut kolme vähemmän tunnettua ajattelijaa: uruguaylaisen arielismin perustajan José Enrique Rodón , meksikolaisen vallankumouksellisen filosofin ja poliitikon José Vasconcelosin ja meksikolaisen vapautuksen teologin Samuel Ruizin.

Latinalainen Amerikka vastaanotti ajatuksia ja ideoita Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta 1800-luvulla. Euroopasta tuli mm. ranskalainen positivismi, jonka mukaan kehitys kävi väistämättömästi uskonnollisesta vaiheesta kohti rationaalista ja tieteellistä vaihetta. Britanniasta ja Pohjois-Amerikasta levisi liberalismi, joka korosti yksilön, politiikan ja talouden vapauksia, mutta niiden vanavedessä levisi myös utilitarismi ja materialismi. Tietysti eurooppalaisilla nationalistisilla ideoilla oli kaikupohjaa uusissa latinalaisamerikkalaisissa valtioissa. Yhdysvaltojen laajenemishaluiset pyrkimykset alkoivat herättää kasvavaa vastustusta vuosisadan lopulla ja 1900-luvun alussa levisi Euroopasta radikaaleja vallankumouksellisia ideoita.

José Enrique Rodó perustaa arielismin

Urugyalainen lehtimies José Enrique Rodó osui ”ajan hengen” ytimeen v. 1900 julkaisemallaan teoksellaan ”Ariel”. Hänen mukaansa latinalaisamerikkalaisilla oli pitemmät historialliset perinteet ja he olivat henkisesti ylempiä kuin pohjoisamerikkalaiset. Hän käytti teoksessaan Shakespearen näytelmistä lainattuja vertauskuvia. Uusi latinalaisamerikkalainen nationalismi korosti kaikkien latinalaisamerikkalaisten yhteisyyttä ja heidän tuli olla erilaisia kuin pohjoisamerikkalaiset. Rodó viittasi myös antiikin Kreikan perintöön:

”Rodón mukaan Amerikan nuorison persoonallisuuden kokonaisuutta tuli suojella erikoistumisen ja muun uudenaikaisen köyhtymisen kielteisiltä vaikutuksilta. Antiikin Kreikan kokonaisvaltainen humanismi oli selvästi parempi kuin kauppakaupunkien Foinikian ja Karthagon opit ja se tarjosi hyvän esimerkin, jota tulisi seurata. Oikein ymmärretty demokraattinen elämäntapa tarjosi hyvän mahdollisuuden turvata samalla hengellinen vapaus. Rodó oli huolissaan jonkinlaisesta maanisesta suhtautumisesta Suureen Pohjoiseen Naapuriin Rio Granden eteläpuolella asuvien amerikkalaisten keskuudessa”.

Rodón teos levisi pian halki Latinalaisen Amerikan. Se painettiin 1901 Venezuelassa ja Dominikaanisessa tasavallassa. Kirja ilmestyi 1905 Kuubassa ja 1908 Meksikossa. Krauzen mukaan siitä tuli nationalistisen nuorison jonkinlainen uusi pyhä kirja ja siihen perustuvaa ideologiaa alettiin kutsua ”arielismiksi”:

”Kaksi perustavanlaatuista korostusta ilmeni Arielin sivuilla. Ensinnäkin siinä korostettiin latinalaisen kulttuurin ylemmyyttä suhteessa kapea-alaiseen Pohjoisen utilitarismiin. Tästä tuli sittemmin useiden latinalaisamerikkalaisten intellektuellien iskulause. Siinä ilmeni myös selvää jenkkien vastaisuutta. Toinen keskeinen korostuksen aihe oli käsitys nuorisosta isänmaan voimana ja siksi koulutus on keskeinen ja jopa välttämätön väline itsenäisen latinalaisen kulttuurin luomisessa”.

José Vasconcelos meksikolaisen opetuksen ja kulttuurin kehittäjänä
Meksikolainen filosofi José Vasconcelos innostui nuorena arielismista ja osallistui Meksikon vallankumouksen myllerryksiin 1911-1915. Hän tulkitsi tätä hyvien ja pahojen voimien taistelua vertauskuvallisesti azteekkien mytologiasta käsin. Vallankumouksen jälkeen hän ryhtyi perehtymään Intian ajatusperinteisiin ja antiikin Kreikan filosofiaan:

”Hän kiinnitti erityistä huomiota antiikin Kreikan esisokraattiseen filosofiin Pythagoraaseen, jonka kerrotaan pitäneen matemaattisia yhtälöitä avaimena musiikkiin ja kosmologiaan. Pythagoraan väitetään matkustaneen kauas Itään ja tuoneen sieltä mukanaan idean sielunvaelluksesta, joka myös vaikutti Platoniin. Vasconcelos muuttui kauneuden ja taiteen apostoliksi ja Pythagoraan välityksellä hän ymmärsi rytmin keskeisyyden taiteelle ja jopa koko elämälle: rytmi on kaikkien asioiden ytimessä”.

Vasconcelos nimitettiin ensin pääkaupunkiin perustetun valtionyliopiston UNAM:n rehtoriksi ja tästä yliopistosta tuli meksikolaisen nationalismin keskeinen instituutio. Hän ryhtyi käännättämään antiikin klassikkoja espanjaksi.

Hänet kutsuttiin sitten opetusministeriksi ja monien filosofisena haihattelijana pitämä Vasconcelos osoittautui päteväksi organisaattoriksi ja opetuksen kehittäjäksi. Hän loi maahan kustannustoimintaa, kirjastolaitosta, koululaitosta ja kansanopetusta. Mutta Vasconcelos julisti myös uutta anglosaksisista opeista radikaalisesti poikkeavaa oppirakennelmaa:

”Vasconcelos pystytti uuden opetusministeriön edessä olevalle aukiolle neljä patsasta. Kolme niistä edusti antiikin Kreikkaa, Espanjaa ja Buddhaa. Hänen mukaansa indo-iberisen rodun tuli yhdistyä Idässä ja Lännessä sekä Etelässä ja Pohjoisessa uuteen yhteisyyttä luovaan ja synteettiseen kulttuuriin. Neljäs patsas edusti azteekki-soturia. Vasconcelosin mukaan tämän tarkoituksena oli muistuttaa azteekkien jalostuneesta taiteesta ja azteekki-jumalan Quetzalcoatlin myytistä.”.

Vasconcelos kunnostautui myös uuden meksikolaisen taiteen mesenaattina. Hänen mielestään olisi luotava uusi kokonaisvaltainen taide, joka yhdistäisi musiikin, tanssin ja kuvataiteen:

”Vasconcelos kehitti eteenpäin jo vallankumouksen aikana esiin tulleita aihepiirejä ja sai näin aikaan uusia odottamattomia luovia sysäyksiä. Tämä koskee erityisesti seinämaalausta. Hän tilasi ja koordinoi kolmen suuren meksikolaisen seinämaalarin Orozcon, Riveran ja Siquerosin sekä muiden vähemmän tunnettujen maalarien työtä. Nämä asetettiin koristelemaan julkisten rakennusten seiniä. Vasconcelosin mukaan kyseessä oli Meksikon kulttuurin uudelleensyntymä vallankumouksen jälkeen.”

Hän matkusti myös Latinalaisessa Amerikassa esittelemässä Meksikon vallankumouksen saavutuksia. Mutta vallanhimo koitui hänen turmiokseen. Hän halusi Meksikon presidentiksi ja lienee olisi onnistunut tässä 1929, mikäli vaalit olisivat olleet rehelliset. Vallan kahvassa olleet Sonoran kenraalit pitivät kuitenkin Vasconcelosia liian radikaalina ja valituttivat oman miehensä presidentiksi. Vaalivilppiä vastaan protestoineita Vasconcelosin kannattajia ammuttiin kadulle ja hän joutui pakenemaan ulkomaille.
Tästä alkoi hänen alamäkensä. Turhautunut Vasconcelos läheni 1930-luvun lopulla jopa natsismin ideologiaa, mutta hänen palattuaan Meksikoon hän sai aiemmista ansioistaan 1941 ”eläkeviran” Meksikon kansalliskirjaston johtajana.

Samuel Ruiz vapautuksen teologina

Varsinkin Kuuban vallankumouksen jälkeen alkoi vallankumouksellinen marxismi ja leninismi levitä Latinalaiseen Amerikkaan 1960- ja 1970-luvuilla. Sen eräs latinalaisamerikkalainen muunnos oli vapautuksen teologia, joka yhdisti kristillistä teologiaa ja marxilaista yhteiskunta-analyysia. Vastavaikutuksena tapahtui sotilasvallankaappauksia, joilta maanosan suurista valtioista säästyi vain Meksiko.
Meksikolainen katolinen pappi Samuel Ruiz, joka nimitettiin 1960 Etelä-Meksikossa olevan köyhän Chiapasin piispaksi San Cristobáliin, omaksui vapautuksen teologian. Enrique Krauze huomauttaa, että aikanaan intiaaneja puolustanut Bartolomé de las Casas oli myös ollut San Cristóbalin piispa:

”Las Casas ja Ruiz joutuivat kokemaan merkittävää vastarintaa paikallisen papiston taholta: Fray Bartolomé muiden kerjäläismunkkien taholta ja Ruizia arvostelivat monet seurakunnan vanhat ja konservatiiviset papit. He eivät voineet käsittää, miksi hän halusi asua peonien tavoin vaatimattomassa talossa. Nämä molemmat papit ylistivät ja samalla ihanteellistivat perinteisten intiaaniyhteisöjen arvoja ja tapoja. He väittivät, että intiaanit ovat eläneet paremmassa ja harmonisesti organisoidussa yhteiskunnassa. Ensin conquistadorit ja sitten uudenaikaiset luonnonvarojen riistäjät ja ulkopuoliset vallankäyttäjät ovat tuhonneet tämän harmonian”.

Samuel Ruiz pyrki sorrettujen intiaanien tietoisuuden nostamiseen. Ruiz ja hänen avustajansa pyrkivät alhaalta päin lähtevään organisaatioon ja intiaanien keskuuteen nimitettiin maallikkoveljiä, tuhulenseja, jotka saivat suorittaa kristillisiä rituaaleja:

”Samuel Ruiz ja hänen seurakuntansa näkivät tuhulenisien olleen tärkeä askel kohti tulevaisuutta, sillä näiden tulkittiin merkitsevän paluuta alkuperäiseen kristillisyyteen ennen v. 325 pidettyä Nikean kirkolliskokousta, joka merkitsi yhden oikeaoppisen, keskitetyn ja hierarkisen kirkon muodostumista”.

Ruiz oli myös kiinnostunut teoriasta ja kirjoitti vapautuksen teologiaa:

”Kun Ruiz täytti 50 vuotta 1974, hän julkaisi lyhyen mutta hyvin oppineen teoksen Raamatun ilmestyksen teologiasta. Hän vertasi teoksessaan Chiapasin intiaaneja Kristuksen kollektiiviseen ruumiiseen. Hän kuvasi yhteiskunnallisen todellisuuden Chiapasissa käsittävän sortajat ja sorretut. Hänen mukaansa Jumala huomioi eriarvoisuuden ja tarjoaa vapautuksen köyhille ja sorretuille.”
Turhautuneita nuoria marxilaisia vallankumouksellisia alkoi 1980-luvulla muuttaa pääkaupungista Meksikon syrjäkulmille kuten Chiapasiin katsomaan, syttyisikö vallankumouksen kipinä siellä helpommin kuin suurkaupungeissa. Monet hämmästyivät Meksikossa ja maailmalla, kun Subcomandante Marcosin johtamat Chiapasin intiaanit nousivat kapinaan keskusvaltaa vastaan 1994. Enrique Krauzen mukaan tämä kapina ei olisi ollut mahdollinen ilman Samuel Ruizin vuosikymmeniä jatkunutta intiaanien tietoisuuden nostattamista.

Lopuksi

Alkuvuonna 2012 on kansainvälisessä lehdistössä käyty keskustelua, jossa muutamat Latinalaisen Amerikan edustajat ovat käyttäneet puheenvuoroja muuttuvista Pohjoinen-Etelä-suhteista Yhdysvaltojen ja Euroopan kärsiessä talouskriisistä, pankkikriisistä ja valtion budjettivajeista. Mukana on luonnollisesti myös vahingoniloa.

Kolumbialainen tutkija Oscar Guardiola-Rivera näkee Latinalaisen Amerikan nousevan kovaa vauhtia ja hän väittää, että maanosan kasvu on tasa-arvoisempaa ja ympäristöystävällisempää kuin Pohjois-Amerikassa. Tähän voi vain kommentoida, että uskoo, kuka haluaa.

Moses Naim muistelee aikaansa Venezuelan suunnitteluministerinä 1990-luvun alussa, jolloin Latinalaisessa Amerikassa painiskeltiin vastaavissa ongelmissa kuin nyt Pohjoisessa. Hän toteaa, että pieni latinalaisamerikkalaistuminen saattaisi tehdä hyvää Euroopalle, sillä muutamat maanosan maat selvisivät kriisistä ja ovat ylläpitäneet budjettikuria ja tervehdyttäneet pankkisektorin.
Argentiinalainen Gabriel Sáez toivottaa puolestaan Yhdysvallat ja Ranskan tervetulleiksi kansallisesta laskusuuntauksesta huolestuneiden kansakuntien joukkoon. Tämä hyödyttää ainakin kirjakauppoja, psykoanalyytikkoja ja politiikan tutkijoita.

(Lähde: Enrique Krauze: Redentores: Ideas y poder en America Latina, Debate Editorial, Random House Mondadori, 2011)

Jussi Raumolin

Kommentoi Lähetä: