Paikalliset yhteisöt metsien suojelijoina Indonesiassa

Indonesialaisen Sumatralla toimivan Mitra Insani -järjestön toiminnanjohtaja Zainury (Zen) Hasyimin mukaan metsiensuojelu ei toteudu. Metsäyhtiöiden 1990-luvun lopulla teettämät kuivausojat pilkkovat Kamparin niemimaan suometsiä. Metsän turvepohja kuivuu ja vedet valuvat ojituksia pitkin niemimaan läpi kulkeviin ja sen suosademetsiä halkoviin Kampar- ja Serkap-jokiin.

Ojia on satoja kilometrejä, ja joidenkin kylien lähettyvillä niitä on useita. Kyläläisten pellot sijaitsevat jokien varsilla, jossa turve on metrin paksuinen. Aiemmin tämä on ollut hyvää maaperää riisinviljelyyn. Pellot ovat alkaneet kuivua – ja kuivuessaan maaperä happamoituu. Hedelmät ja jotkut puulajit kuten rottinki häviävät metsistä vähitellen. Nämä muutokset kertovat metsäekosysteemin toimintojen heikentymisestä.

Ojitukset uhkaavat vesitasapainon muutoksen kautta koko (turvesuo)metsää. Turve sitoo vettä niin kauan kuin metsä on ennallaan - mutta nyt sadekaudella vesi valuu ojiin, kun taas kuiva kausi on entistä pahempi.

Kun ekosysteemin kyky toimia vesivarastona heikentyy, maaperä kuivuu ja metsäpalojen riski kasvaa. Tämä turvesuometsä - ekosysteemi - on Indonesiankin mittapuussa harvinaislaatuinen.
Kamparin niemimaan turvemetsä on laajin ja yksi viimeisistä yhtenäisistä vielä jäljellä olevista turvemetsistä, kertoo riaulaisen Mitra Insani -järjestön toiminnanjohtaja Zainury Hasyim.

Kamparin niemimaan alueen noin miljoonasta hehtaarista puolet on sademetsää, toinen puoli on istutettu sellu- ja palmuöljyplantaaseiksi. Zainury Hasyim kertoo, että Kamparin niemimaalla metsänsuojelutavoitteet eivät toteudu - sillä metsien liikakäyttö toisaalla – ulottaa väistämättä vaikutuksensa ekosysteemin kaikkiin muihinkin osiin.

Vesitasapainon palauttamiseksi kyläläiset patoavat nyt näitä metsäyhtiöiden aikanaan tekemiä kuivatusojia. Kyläläiset ovat tietoisia siitä, että laajasta alueestaan huolimatta metsä on yhtenäinen ekosysteemi.

Nämä yhteisöt ovat asuttaneet Kamparin niemimaata ja saaneet metsistä toimeentulon jo sukupolvien ajan, Zainury Hasyim eli Zen kertoo.

Hollannin siirtomaavallan ajoilta peräisin olevista kartoista on nähtävissä - seudulla olleen samannimisiä kyliä jo ainakin 1900-luvun alkupuolella - siis jo vuosikymmeniä ennen kuin Indonesia vapautui siirtomaavallasta 1940-luvulla.

Teluk Binjain kylän vanhin kertoi minulle, että hänen isoisänsä asui täällä jo 1800-luvulla. Mutta kukaan ei tiedä tarkalleen milloin nämä kylät Kamparilla on perustettu. On vain suullinen perimätieto menneiltä sukupolvilta - siitä, missä rajat eri yhteisöjen käytössä olleiden metsien välillä ovat kulkeneet.

Zen kertoo, että Indonesian lainsäädännössä ei ole kohtaa, joka turvaisi yhteisön oikeudet näihin esi-isiltään periytyviin metsiin.
Oikeastaan päinvastoin, sillä lainsäätäjä on erikseen maininnut, että tällaista yhteisö- tai tribaalioikeutta maahan ei ole. Modernin valtion synnyttyä Indonesiassa, metsät aikoinaan merkittiin valtion omistukseen.

Tänä päivänä kiistat omistajuudesta nousevat esiin, kun aletaan ratkoa kysymystä, ketkä maan pinnalla tai sen alla olevia luonnonvaroja saavat hyödyntää, Zen sanoo.

Kiistoissa on yleensä neljä osapuolta: yhteisö, paikallishallinto, valtio ja yhteisön metsää omaan käyttöönsä haluava - useimmiten metsä- tai palmuöljy-yhtiö. Kaikilla osapuolilla on asiasta omat tulkintansa (ja menetelmänsä).

Zen kertoo, että erään metsäyhtiön rahoittaman tutkimuksen mukaan Teluk Merantin kylän kohdalla ei voida soveltaa alkuperäiskansoja koskevaa lainsäädäntöä, koska tutkimuksen tuloksen mukaan kyläläisistä melkein kaikki on (tulleet) jostain muualta Indonesiasta.

Yhteisö ei tietenkään hyväksynyt tätä tulkintaa.

Ratkaisuksi kiistoihin maanomistuksesta - kylät kuten Teluk Binjai ja Teluk Meranti - voivat tänä päivänä hakea lupaa ns. metsäyhteisön perustamiseksi kylän alueelle.

Siinä valtio tunnustaa yhteisön käyttöoikeuden maahan ja
yhteisö saa vihdoin AINAKIN jonkinlaisen oikeudellisen aseman.

Toinen tärkeä seikka ohjelmassa on metsiensuojelu. Ohjelma sallii yhteisön käydä puukauppaa tai kaataa metsää, mutta vain kestävällä tavalla.

Tavallisesti yhteisö tarvitsee puuta vain omien talojensa rakentamiseen. Metsissä he voivat myös kasvattaa eri puulajeja, kuten kumipuuta – ehkäpä myös perustaa plantaaseja.
Mutta plantaasienkin perustamisessa otetaan huomioon lajiston monimuotoisuuden säilyminen ennallaan.

Lisäksi tämä ns. Hutan desa tai yhteisömetsä-malli pitää sisällään kokonaan suojeltuja alueita. Aiemmin teolliseksi tuotantomaaksi merkittyä arvokasta turvesuometsää voidaan saada nyt suojelun piiriin.

Zenin mukaan yhteisömetsiin tai hutan desa-malliin liittyy myös tiettyjä ongelmia. Vaikka Jakartan metsäministeriö myöntääkin käyttöoikeuden yhteisölle 35 vuodeksi, yhteisöt eivät edelleenkään omista maataan. Se ei kenties ole varmin tapa turvata luonnonvarojen lähellä asuvien ihmisten perusoikeudet, Zen sanoo.

Tilanteen sanelemana hän haluaa nyt kansalaisjärjestötyössään keskittyä Hutan desa -hankkeiden läpiviemiseen ja tehdä oman osansa yhteisöjen aseman helpottamiseksi.

Hakemuksen valmistelu vaatii paljon aikaa ja työtä.
Kaikki puut lasketaan ja mitataan. Myös sellaiset metsät kartoitetaan, joita ei vielä ole myönnetty yhtiöille. Tarkka kartoitustyö parantavaa yhteisön neuvotteluasemaa.

Prosessi on myös kallis kaikilla hallinnon tasoilla rehottavan korruption vuoksi. Luvan saaminen Hutan desa -yhteisön perustamiseksi on vaikeaa. Kylä tarvitsee piirikunnan ylimmän virkamiehen – pubatin - suostumuksen, jotta hakemuksella olisi mahdollisuus mennä läpi Jakartan metsäministeriössä.

Teluk Binjain hakemus ei saanut pubatin suositusta - ja pian hylkäävän päätöksen jälkeen metsäyhtiö saikin hakkuuluvat läheisen suojelualueen metsiin.

Asiantuntijoiden mukaan korruptio ja lahjonta on jopa pahentunut 13 vuotta sitten kaatuneen Suharton hyvin pitkäaikaisen diktatuurin jälkeen. Hallintovallan hajautus maan pääkaupungista Jakartasta maakuntiin on johtanut monissa maakunnissa huomattavasti suurempiin valtiolta saataviin tuloihin. Maailmanpankin arvion mukaan tuloksena on ollut korruption lisääntyminen paikallistason hallinnossa. Luonnonvarojen kestävä käyttö edellyttää toimivaa valtiota. Mutta sellaista valtiota, ei Indonesiassa vielä ole.

Demokratian siirtymävaiheen sanotaan ajautuneen umpikujaan.
Foreign Policy -lehti on luokitellut Indonesian romahtamisvaarassa olevaksi valtioksi, jonka yhtenä piirteenä on valtion toimivallan menetys.

Diktatuurin ajalta juontuvien ongelmien parissa elämme yhä tänäkin päivänä. Se mitä tapahtuu Riaussa, ja kaikkialla muualla Indonesiassa, on osaksi seurausta diktatuurista ja sen politiikasta.

Suharton aikana aloitettiin mm. metsätalouden teollistaminen.
Kalimantanilla – Borneon saarella – yksi ainoa epäonnistunut plantaasihanke tuhosi 400 tuhatta hehtaaria trooppista sademetsää.

Zen viittaa 1990-luvun lopulla toteutettuihin korkean poliittisen ja taloudellisen riskin kehitysmaahankkeisiin, joissa monet suomalaisyritykset olivat Suomenkin valtiovallan vientiluototuksella tuettuina mukana.

Näissä diktatuurin loppuaikoina toteutetuissa hankkeissa ihmisoikeuksien ja luonnonarvojen perään ei kyselty.
Tunnettu Indonesian tutkija Jeffrey Winters onkin todennut, että Suharto ei jättänyt perinnökseen maata, jolla olisi edellytyksiä kehitykseen.

Epäonnistuneen hankkeen jälkien korjaaminen on hidasta, ja se vaatii runsaasti voimavaroja, esimerkiksi sen selvittämiseen millaiseen käyttöön laadultaan heikentynyt maaperä on soveliasta jatkossa ja mitä toimia tarvitaan, jotta maan tuottavuus voitaisiin palauttaa ennalleen.

Metsistä raivattuja jättö-(jouto-)maita on tyhjillään monissa muissakin trooppisissa maissa, ei vain Indonesiassa.
Eräiden arvioiden mukaan maatalouden siirto tällaisille maille vähentäisi painetta trooppisten metsien hävittämiseen. Ne myös tarjoavat mahdollisuuden metsien ennallistamiseen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Tällaisiin tarkoituksiin sopivia (jouto)maita arvioidaan koko maapallolla olevan noin miljardi hehtaaria eli Brasilian pinta-alan verran.

Monesti nämä tyhjäksi jätetyt maat ovat alkaneet kasvaa metsää, ja se tarjoaa yhteisöille ruokaa, vettä ja muita elintarpeita. Metsän toipuminen elvyttää myös paikallisten ihmisten elinkeinoja.

Yhteisöille pitäisikin myöntää käyttöoikeus näille valtion (jouto)maille Hutan desa -ohjelman mukaisesti.

Kansainvälinen yhteisö painostaa Indonesian hallitusta puuttumaan trooppisten metsiensä hävittämiseen.

Norja on Indonesian kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti varannut rahoitusta, jolla parannettaisiin hallinnon kykyä maankäytön suunnittelemiseksi, Zen kertoo. Palmuöljy-yhtiöt tulisi hänen mielestään pakottaa jättömaille, siellä missä se on mahdollista.

Hallinnon kyvyttömyys siirtää plantaasihankkeita metsämailta jo metsistä raivatuille alueille, on yksi keskeinen osa metsien hävittämisen ongelmaa Indonesiassa.

Jotkut palmuöljy-yhtiöt eivät omien sanojensa mukaan (myöskään) perustaisi plantaasejaan metsäalueille, jos valtio vain kykenisi osoittamaan yhtiöille tarkoitukseen sopivat joutomaat.

Norjan kanssa tehdyn sopimuksen myötä uusia hakkuulupia ei turvemetsiin ja muihin luonnonvaraisiin metsiin enää myönnetä.

Silti tilanne jättää monia kysymyksiä avoimeksi. Voiko luonnonvaraisten metsien hakkuut vielä jatkua, sopimuksen ulkopuolella kun ovat ne yhtiöt, joille hakkuuluvat on myönnetty ennen Oslon sopimusta.

Presidentti Yudhoyono on kyllä tarpeeksi ympäristömyönteinen,
mutta miten sopimusta tulkitaan - ja miten hallitus panee sen toimeen.

Nyt paikallishallinnon autonomian aikana, maakunta ei ole enää poliittisesti riippuvainen Jakartasta. Ja niinkin voi käydä, että maakunta ei toteuta Jakartan keskushallinnon määräyksiä.

Valtion toimivallan menetys on johtanut tilanteeseen, jossa erilaiset eliitit ottavat valtion hallintovaltaa itselleen ja käyttävät asemaansa omien päämääriensä ajamiseen.

Länsi-Papualla laajat alueet ovat käytännössä Indonesian asevoimien alaisina. Maakunnassa, joka sijaitsee kaukana Jakartan keskushallinnosta, tämä tilanne ruokkii väärinkäytöksiä ja ympäristökatastrofeja.

Länsi-Papuan tilanne on herättänyt myös kansainvälistä huomiota. Mm. 50 Yhdysvaltain kongressin jäsentä allekirjoittivat vetoomuksen presidentti Obamalle, jotta hänen hallintonsa ryhtyisi toimiin papualaisten kansanmurhan pysäyttämiseksi. Kongressin jäsenten mielestä Yhdysvaltain tulisi kansainvälisen sopimuksen velvoittamana puuttua tilanteeseen Länsi-Papualla.

Maakunnassa laittomat hakkuut on yhdistetty asevoimien omistamien yritysten tekemiksi. Alueelta tulee mm. laittomasti hakatusta uhanalaisesta merbausta valmistettua parkettilattiaa EU:n ja Suomenkin markkinoille.

Papualla suuret yhtenäiset metsät ovat vielä jäljellä, sanoo indonesialaisen ympäristöjärjestö Telapakin videodokumentaristi nanang sujana. Sielläkin teollisuudella on käynnissä ns. kehityshankkeita - tarkoittaen sitä, että näihin metsiin on suunnitteilla laajoja öljypalmuplantaaseja.

Riaun tapauksessa voi kenties sanoa, että hallinnon paikallisinstituutiot ovat teollisuuden, tai jopa yksittäisten yhtiöiden kontrollissa.

Ympäristökriisit ovat muuttaneet kansainvälisten turvallisuusuhkien luonnetta ja ovat luonteeltaan sellaisia, että sitoutuminen kansainväliseen yhteistyöhön olisi välttämätöntä, Nanang sanoo.

Ilmastonmuutosneuvotteluiden sanotaan edistäneen kansainvälisen ympäristöhallinnon kehitystyötä.
Joidenkin arvioiden mukaan ilmapiiri voisi olla nyt suotuisampi esim. kansainvälisen ympäristölainsäädännön kehittämiseksi. Aloitetta ovat EU:ssa kannattaneet Saksa ja Ranska.

Mutta kansainvälisen järjestelmän päätöksentekomenetelmät ovat edelleen puutteellisia. WWF:n (maailman luonnonsäätiön) mukaan EU on yksi maailman suurimmista laittoman trooppisen puun markkinoista. Ja suomi yksi laittoman puun suurimmista maahantuojista EUn alueella.

Indonesia on vedonnut EU:hun, jotta se pysäyttäisi laittoman trooppisen puun kaupan alueellaan. Laittomat hakkuut ovat polttoainetta korruptiolle ja aiheuttaa Indonesialle satojen miljoonien dollarien tulonmenetykset joka vuosi, aiemmalta koulutukseltaan meribiologi Nanang Sujana kertoo.

Indonesia ja EU allekirjoittivat toukokuussa 2011 sopimuksen, joka kieltää alkuperältään laittomasta puusta tehtyjen tuotteiden myynnin EU:n alueella. vpa on puun lisensointijärjestelmä kattaen useita puutuotteita, joita tuodaan euroopan markkinoille, mutta
sopimus toimii vapaaehtoisperiaatteella.

Sopimuksen tehokkuus voi olla kyseenalainen, sillä puukauppiaat voivat väittää puun olevan alkuperältään Malesiasta tai Kiinasta - kuten nykyisinkin.

EU:lla on suuri vastuu laittoman trooppisen puun kaupan pysäyttämiseksi. Tällä hetkellä suurin yksittäinen tekijä metsien raivauksen takana Indonesiassa on palmuöljyteollisuus.

Kansainväliset tutkimukset ovat osoittaneet, että mikäli pö-valmistettu polttoaine on peräisin plantaaseilta, joiden tieltä on raivattu trooppiset metsät - voidaan tällaisella polttoaineella saavuttaa tavoitellut päästövähennykset vasta satojen vuosien kuluttua.

Palmuöljy on maailman käytetyin kasviöljy. Sen miltei koko tuotanto tulee kahdesta maasta, Malesiasta ja Indonesiasta, Nanang kertoo. Vain 4,5 prosenttia koko maailman vuosittaisesta tuotetusta palmuöljystä on kestävää. Indonesian osuus kestävän palmuöljyn tuotannosta on kaksi prosenttia.

Nanang Sujanan mielestä suurtuotannon varaan rakennettu kehitysprojekti on epäonnistunut. Ja se on epäonnistunut ennen kaikkea ylläpitämään luonnonvaroja kestävällä tavalla. Jo nyt globaalien kriisien vaikutukset tuntuvat Indonesiassa ilmastonmuutoksena ja ruokakriisinä.

Jaakko Kangas

Lähetä: