Mihail Hodorkovskin kirjeitä vankilasta

Mihail Hodorkovskin oikeusjutuista, vangitsemisesta ja öljy-yhtiö JUKOS:n pilkkomisesta on kirjoitettu useita kirjoja ja tehty lukuisia lehti- ja tv-juttuja. Venäjällä Hodorkovskia pidetään joko roistona tai poliittisista syistä tuomittuna, ja äskettäisen vetoomusoikeudenkäynnin jälkeen myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty International nimesi Hodorkovskin mielipidevangiksi.

Mutta mitä Hodorkovski itse ajattelee kohtalostaan ja elämästään vankilassa? Äskettäin tuli tieto, että hänet siirretään vankileirille Karjalaan.

"Olen saanut Venäjältä paljon: hyvän koulutuksen 1970- ja 80-luvuilla ja 90-luvulla minusta tuli Forbes-lehden mukaan Venäjän rikkain mies. 2000-luvulla menetin omaisuuteni ja minut heitettiin vankilaan, missä kävin vielä yhden korkeakoulun: yleisinhimillisen ja humanitaarisen."

Näin toteaa Mihail Hodorkovski Venäjällä viime vuoden lopulla julkaistussa Mihail Hodorkovski – statij, dialogi, intervju- artikkeileita, kirjeenvaihtoa ja haastatteluja -kirjassa, johon on koottu Hodorkovskin vuosina 2005–2009 kirjoittamia artikkeleita sekä hänen käymäänsä kirjeenvaihtoa kolmen tunnetun venäläisen kirjailijan – Grigori Tšhartišvilin eli Boris Akuninin, Boris Strugatskin ja Ljudmila Ulitskajan kanssa.

Mikä on tämä mies, joka – jos Venäjän valtamedioiden kuvauksiin on uskominen – hankki 1990-luvulla petoksella ja rikoksella omistukseensa muun muassa öljy-yhtiö JUKOS:n, rikastui suunnattomasti, mutta vangittiin vuoden 2003 lopulla ja tuomittiin leirille maksamattomien verojen ynnä muiden rikosten takia? Toisaalta ihmisoikeusliike Venäjällä ja sen ulkopuolella katsoo, että Mihail Hodorkovski ja hänen yhtiökumppaninsa Platon Lebedev ovat mielipidevankeja.

Millainen tämä entinen oligarkki ja nykyinen vanki todellisuudessa on? Vastauksessaan Ljudmila Ulitskajan kirjeeseen Mihail Hodorkovski kertoo, että hän eli varsin tavallisen neuvostolapsuuden: lastentarha, koulu, pioneerileirit kesällä, nuorisoliitto Komsomol ja korkeakouluopinnot. Päämääränä Hodorkovskilla oli jo varhain päästä tehtaanjohtajaksi.

"Ymmärsin vasta paljon myöhemmin, että isäni ja äitini suhtautuivat kriittisesti neuvostojärjestelmään, mutta sitä he eivät minulle paljastaneet, sillä halusivat säästää minut vaikeuksilta. Niinpä minusta kasvoi kunnon komsomolilainen, jolla oli varma käsitys siitä ketkä ovat vihollisia ja ketkä ystäviä. Kun koulun jälkeen valitsin kemian opinnot ja työskentelin myöhemmin sotateollisuudessa, suurin haluni oli puolustaa Neuvostoliittoa sen ulkoisilta vihollisilta."

Mihail Hodorkovski opiskeli Mendelejeville nimetyssä kemianteknologisessa insituutissa ja valmistui erinomaisin arvosanoin. Vakaumuksellisena Komsol-aktiivina hän opintojen jälkeen jopa työskenteli Komsomolissa organisaattorina. Kun sitten perestroikan aikana puhalsivat jo toisenlaiset tuulet, ja Komsomolin tuella alettiin perustaa Nuorison tieteellis-teknisen luovuuden keskuksia, toisin sanoen yrityksiä, myös Hodorkovski ryhtyi yrittäjäksi aloittaen kapitaalin keräämisen vaatimattomasti muun muassa voileipiä myymällä ja farkkuja tuunaamalla. Näitä tuottoisammaksi bisneksi osoittautui tietokonekauppa, kun Neuvostoliitossa vihdoin alettiin sallia henkilökohtaisen tietokoneen hankkiminen. Ehtipä Hodorkovski kumppaneineen perustaa oman pankinkin, vaikka sen perustamisvaiheessa laki ei vielä sallinut yksityispankkeja.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina lainsäädäntö laahasikin pitkään pahasti jäljessä, joten käytännössä ei Hodorkovski eikä kukaan muukaan 90-luvulla rikastuneista venäläisistä oligarkeista voinut hankkia omaisuuttaan täysin laillisin keinoin. Mutta palataan 1990-luvun alkuun, jolloin odotukset olivat korkealla, kuten Hodorkovski kirjoitti Vedomost-lehdessä elokuussa 2005.

"Odotimme demokratiaa kuin ihmettä, joka itsestään, ilman minkäänlaista inhimillistä panosta tai ponnisteluja ratkaisee kaikki ongelmamme kymmeniksi vuosiksi eteenpäin. Uskoimme, että Neuvostoliitto muuttuu kuin taikaiskusta noin 400–500:ssa päivässä Sveisin kaltaiseksi rikkaaksi, siistiksi ja porvalliseksi maaksi, tosin isommassa mittakaavassa. Tai ainakin samanlaiseksi kuin Suomi. Mutta jo 90-luvun puolivälissä oli käynyt selväksi, ettei demokratian ihme toteudu, ettei vapaus tuo onnea emmekä me kykene muuttumaan rehellisiksi, kunnollisiksi keskivertokansalaisiksi."

Vuonna 1991 Mihail Hodorkovski toimi Venäjän silloisen pääministerin Ivan Silajevin neuvonantajana, ja oli Boris Jeltsinin uskollinen kannattaja, vaikka onkin jälkeenpäin kritisoinut vuoden 1996 vaalikampanjaa, jossa 90-luvun poliittiset ja finassipelurit, Hodorkovski mukaanlukien, valjastivat mahtavan koneiston sairaan Jeltsinistä uudelleenvalinnan puolesta kommunistijohtaja Gennadi Žjuganovin suuren suosion säikäyttäminä. Korvaus tuesta oli ruhtinaallinen, sillä se avasi Hodorkovskille ja muille johtaville liikemiehille pääsyn Venäjän kansallisrikkauksiin, kun öljylähteitä ja metallitehtaita alettiin yksityistää. Näin Hodorkovski kirjoittaa Ljudmila Ulitskajalle.

"Kuuluin Jeltsinin taustajoukkoihin monien muiden lailla. Siksi puolustin Valkoista taloa vuonna 1991 ja kaupungintaloa vuonna 1993 sekä olin mukana Jeltsinin epävirallisessa vaaliryhmässä. Tuki Jeltsinille on tosin osoittautunut minulle varsin kohtalokkaaksi, sillä hänen vuokseen en asettunut vastustamaan Putinin valintaa, vaikka minulla kyllä oli hänestä oma näkemykseni."

Nyt Hodorkovski katsookin, että Venäjän käännös autoritaariseen suuntaan lähti liikkeelle tästä vuoden 1996 presidentivaalikampanjasta. Mutta 90-luvun loppupuolen ja vuosituhannen vaihteen Hodorkovski omisti öljy-yhtiö JUKOS:n kehittämiseen tuottavaksi ja moderniksi yritykseksi, joka maksoi palkat kutakuinkin ajallaan, jopa vuoden 1998 talousromahduksen aikana, ja selvisi siitä kuiville. Niinpä 2000-luvun alussa JUKOS oli Venäjän valtiollisen öljy- ja kaasujätti Gazpromin jälkeen maan toiseksi suurin veronmaksaja, ja talouslehti Forbes arvioi yhtiön 15 miljardin arvoiseksi. JUKOS:n palkkalistoilla oli 150 000 työntekijää ja sen toimialueella asui 30 miljoonaa venäläistä. Mutta vuosi 1998 merkitsi Hodorkovskille joka tapauksessa murrosta, josta alkoi muutoksen aika.

"Kommunismin idea ”valoisasta huomisesta” kaikkosi, ja jäljelle jäi murhe ja pettymys. Kauniin unelman takaa paljastui ruma byrokraattinen totalitarismi. Mutta sinänsä idea sosiaalisesta valtiosta, joka pitää huolta vähäosaisimmista, elää vieläkin. Tosin minulle siitä tuli tärkeä vasta vuoden 1998 kriisin jälkeen. Sitä ennen halusin vain näyttää mihin pystyn."

Näin Hodorkovski kirjoittaa Ljudmila Ulitskajalle. Hän kertoo oivaltaneensa, ettei bisneksen teko riitä, vaan hänen on myös tehtävä jotain sen hyväksi, että venäläiset eläisivät paremmin. Hän perusti muun muassa Avoin Venäjä -säätiönsä kasvattaakseen Venäjälle uutta sukupolvea, jotta se – kuten Hodorkovski toistuvasti kirjoituksissaan toteaa – voisi elää rauhassa normaalissa ja vapaassa maassa.

Säätiö rahoitti muun muassa tietotekniikkaan ja journalismiin liittyviä hannkeita, ja Hodorkovski perusti myös sisäoppilaitoksen orpolapsille, joiden vanhemmat olivat kuolleet sodassa, kriisialueilla tai terroritekojen uhreina. Vuonna 1999 Hodorkovski ehdotti JUKOS:n johtokunnalle, että yhtiö muutettaisiin avoimeksi, läpinäkyväksi ja länsimaisten kirjanpitosääntöjen mukaan raportoivaksi ja että se listattaisiin pörssiin. Vuosituhannen alussa hän ilmoitti jättävänsä yhtiön johdon vuoteen 2008 mennessä.

"Kävimme presidentin kanssa vuonna 2000 keskustelun pelisäännöistä. Putin sanoi lähtevänsä
siitä, etteivät suuryritykset ryhdy politikoimaan. Me kaikki, minä mukaan lukien, ilmoitimme olevamme samaa mieltä --- Tämän lupauksen JUKOS täytti pilkulleen, vaikka ylin syyttäjäviranomainen onkin tehnyt kaikkensa löytääkseen todisteita päinnvastaisesta.--- Mutta missään vaiheessa ei ollut puhetta siitä, etteivätkö liikemiehet voisi henkilökohtaisesti olla mukana poliittisessa toiminnassa."

Omilla varoillaan Mihail Hodorkovski kuitenkin tuki Venäjän oppositiopuolueita, Jablokoa, Oikeistovoimien liittoa ja kommunisteja. Vaalien 2003 alla hän antoi rahaa myös Yhtynyt Venäjä -valtapuolueelle, ja oli mukana, kun Venäjän bisnespiirit ajoivat tuolloin muutoksia muun muassa öljyputkien käyttöoikeuskäytäntöön sekä tiukennuksia korrupition vastaisiin toimiin. Tästä teemasta

Hodorkovski käytti tiukan puheenvuoron presidentin hallinnon helmikuussa 2003 järjestämässä yrittäjätapaamisessa, mikä ei presidentti Putinia miellyttänyt. Aikoiko Hodorkovski kaapata vallan Venäjällä, kuten hänen vastustajansa väittävät? Tuskinpa, mutta autoritaarisesti hallitussa maassa kaikkea yhteiskunnallista toimintaa voidaan pitää poliittisena, ja ilmeisesti valtaapitävät kavahtivat Hodorkovskin toimintaa siksi, että hänestä näytti tulevan liian riippumaton Kremlin luomista vallan vertikaaleista.

"Lokakuuhun 2003 mennessä oli jo selvää, että JUKOS on hävinnyt pelin. Vastustajien koston mittasuhteet ja muodot alkoivat olla sitä luokkaa. Emme aliarvioineet niitä, mutta kukaan ei vielä uskonut, että yhtiö pilkotaan, oikeuslaitos painostetaan täysin meitä vastaan ja vapaa media tukahdutetaan. --- Sen, että minut vangitaan ja että menetän yhtiön, ymmärsin kuitenkin jo silloin."

Sen sijaan, että olisi lähtenyt maasta kuten niin ikään Kremlin epäsuosioon joutuneet oligarkit Boris Beresovski ja Vladimir Gusinsky, Mihail Hodorkovski jäi. Hän päätti syksyllä 2003 lähteä kierrokselle Venäjän alueille hoitamaan bisnessuhteita ja pitämään luentoja säätiönsä ”Avoin Venäjä” järjestämissä tilaisuuksissa. Hän osallistui myös Venäjän ihmisoikeusliikkeen foorumiin Niznyi Novgorodissa, josta matkaa oli määrä jatkaa Irkutskiin. Mutta Novosibirskissä välilaskun aikana FSB vangitsi Hodorkovskin, ja häntä syytettiin JUKOS:n toimitusjohtajana muun muassa veronkierrosta. Näin siitä huolimatta, että Venäjän verohallinto oli vasta vähän ennen vangitsemista nimennyt JUKOS:n maan parhaaksi veronmaksajaksi.

Yhtiö olisi ollut valmis maksamaan nämä valtion liki 28 miljadin dollarin vaateet, mutta sen tilit jäädytettiin, ja Hodorkovski istui tutkintavankeudessa vuonna 2005 pidettyyn oikeudenkäyntiin saakka, jossa hänet tuomittiin yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen. Kirjailija Boris Akunin kysymykseen miksei hän lähtenyt maasta, Hodorkovski tämä vastaa, ettei voi elää muualla eikä voinut jättää pulaan kumppaniaan Platon Lebedeviä, joka oli vangittu jo aikaisemmin. Ja kun Akunin kysyy miksi sitten suostuitte tähän oikeudenkäynti-ilveilyyn, Hodorkovski vastaa:

"Teitä varmaan huvittaa se mitä nyt sanon, mutta tunnustan olleeni todella naivi. Miltei loppuun asti uskoin, ettei oikeuslaitos voi tehdä syyttämispäätöstä ilman näyttöä, selkeiden todisteiden vastaisesti ja vieläpä julkisessa oikeudenkäynnissä. Uskoin, ettei tuomioistuin voisi suoranaisesti toimia lainvastaisesti. Mutta niin vain kävi."

Vankilan muurien sisällä Mihail Hodorkovskilla on ollut aikaa kehitellä yhteiskunnallisia näkemyksiään. Vuosina 2005–2008 Vedomost ja Kommersant-lehdissä julkaistuissa kolmessa artikkeleissaan Levyi povorot; Käännös vasempaan, Hodorkovski pohtii Venäjän taloudellista, poliittista ja valtiollista kriisiä ja etsii vaihtoehtoja siitä ulospääsyyn. Hodorkovskin mielestä villistä markkitaloudesta on palattava askel taaksepäin sosiaalivaltion suuntaan, ei vain Venäjällä, vaan myös globaalisti. Ellei termi ”vasemistolainen” jotakuta miellytä, keksiköön joku jotain muuta muun, Hodorkovski toteaa, mutta muutos on joka tapauksessa välttämätön, ja siihen tarvitaan kymmenien miljoonien venäläisten luovaa potentiaalia. Vanhoin pakkokeinoin kansalaisia ei kuitenkaan saada liikkeelle.

"Muutos maan pelastamiseksi ja kansalaisten aktivoimiseksi voidaan saada aikaan vain valtiollisen ja sosiaalisen politiikan laadullisten muutosten seurauksena. Niiden avulla maahan luodaan demokraattinen hallintotapa sekä synnytetään sellainen kansan ja valtion yhteys, jossa valtiovalta ja talous palvelevat ihmisten tarpeita."

Hodorkovskin mukaan Venäjän modernisaation moottoreiksi eivät kelpaa korruptoituneet poliitikot, viranhaltijat tai liikemiehet eivätkä myöskään niin sanotut voimaryhmittymät, vaan Venäjälle pitää luoda uusi sosiaalinen kerrostuma, johon kuuluu muun muassa ammattikeksijöitä, vanhemman ja nuoremman insinööripolven parhaimmistoa, nuoria asiantuntijoita ja laaja sellaisten humanistiälykköjen joukko, jotka eivät ole langenneet Kremlin markkinoiman suvereenin demokratian houkutuksiin. Näin syntyisi Hodorkovskin mielestä ”Pokolenie M – M -sukupolvi”, joka ei ole riippuvainen maan nykyjohdon luomista vallan vertikaaleista.

Miten nykyisestä ”näivettyvän Venäjän skenaariosta” sitten päästäisiin eroon? Tätä Hodorkovski pohtii muun muassa kirjeenvaihdossaan Boris Strugatskin kanssa, joka osoittautuu pessimistiksi: Strugatski nimittää nykyistä valtaa jääkylmäksi, epäinhimilliseksi ja kykenemättömäksi ratkaisemaan Venäjän modernisaation ongelmia. Hodorkovski on astetta optimistisempi.

"Onneksi jopa johtavien byrokraattien joukossa on sellaisia, jotka eivät suhtaudu välinpitämättömästi omaan maahansa ja sen kohtaloihin. Siksi näen velvollisuudekseni yrittää tuoda julki sen yksinkertaisen tosiasian, että maallamme ei ole tulevaisuutta, ellei nykyistä puoliautoritaarista poliittista järjestelmää kyetä ratkaisevasti muuttamaan."

Mutta mitä vankila ihmiselle teettää, kysyy kirjailija Ljudmila Ulitskaja Mihail Hodorkovskilta viitaten Aleksandr Solženitsyniin, jonka mukaan leiri karaisee ja on arvokas kokemus, kun taas kirjailija Varlam Šalamovin mielestä leiriolosuhteet ovat täysin epäinhimilliset. Hodorkovski vastaa:

"Vankila on kulttuurin ja sivilisaation vastakohta. Täällä hyvä tarkoittaa pahaa, valhe totuutta. Täällä roisto koulii toista roistoa, mutta kunnon ihmiset tuntevat itsensä syvästi onnettomiksi, sillä he eivät voi tehdä mitään tässä vastenmielisessä järjestelmässä. --- Minä yritän vain selvitä hengissä ja antaa anteeksi."

Airi Leppänen

Kommentoi Lähetä: