Namibiaa odottaa aikapommi

”Namibia on upea maa." Näin innostuneesti kirjoittaa ghanalaistoimittaja Baffour Ankomah New African lehdessä julkaistussa matkareportaasissaan Namibiasta.
Mutta käykö Namibialle kuten on käynyt Zimbabwelle?

”Namibia on upea maa. 21 vuotta sitten itsenäistyneen maan tiet ovat hyväkuntoiset, vesihuolto toimii, sähkökatkot ovat tuntemattomia, liikenneruuhkia ei juuri ole, ei edes pääkaupungissa Windhoekissa. Windhoek on yksi kauneimmista ja puhtaimmista kaupungeista koko maailmassa. Se on nähtävä, jotta sen uskoisi. Windhoekin säntillisyys on henkeäsalpaavaa. Kaupungissa on ihastuttavia asuintaloja, hienosti hoidettuja puistoja ja puutarhoja, kuuden tai neljän kaistan levyisiä katuja, nykyaikaisia ostoskeskuksia ja erittäin vieraanvaraisia ihmisiä. Missään muualla maailmassa en ole nähnyt niin paljon hienoja ja selkeitä katukylttejä! Ja korostan vielä, että tämä kaupunki sijaitsee Afrikassa!”

Näin innostuneesti kirjoittaa ghanalaistoimittaja Baffour Ankomah New African lehdessä julkaistussa matkareportaasissaan Namibiasta. New African on Lontoossa ilmestyvä, Afrikan maiden politiikkaan ja kulttuuriin keskittyvä aikakauslehti, jota luetaan useimmissa Afrikan englanninkielisissä maissa. Ankomah on lehden päätoimittaja.

Namibian kauniista ja puhtaasta pääkaupungista Windhoekista Baffour Ankomah’n matka jatkui Atlantin rannikolla sijaitsevaan Swakopmundiin. Swakopmund on Saksan siirtomaavallan aikana rakennettu pieni huvila- ja lomakaupunki. Baffour Ankomah kirjoittaa, että Swakopmund tuoksuu Saksalta ja tuntuu Saksalta. Kaupungin kahviloissa voi nauttia saksalaista suodatinkahvia ja paikallista sacherkakkua. Eräässä kuuluisassa antiikkiliikkeessä on esillä natsi-Saksan aikaisia lippuja, Adolf Hitlerin kuvia ja muuta Saksan Kolmannen valtakunnan rekvisiittaa.

Saksa joutui luopumaan Lounais-Afrikan siirtomaastaan ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Saksan joukot vuonna 1915 kokivat tappion taistelussa Etelä-Afrikan armeijaa vastaan. Siitä lähtien alue oli Etelä-Afrikan hallussa Namibian itsenäistymiseen asti vuonna 1990. Saksalainen väestö jäi kuitenkin asumaan maahan uuden hallinnon alaisuudessa.
Baffour Ankomah toteaa, että vielä tänä päivänä Namibia on niin saksalainen, ettei millään uskoisi Saksan koskaan joutuneen luopumaan siirtomaastaan. Itsenäisessä Namibiassa katujen nimetkin ovat edelleen usein saksankielisiä.

”Jotkut ovat sitä mieltä, että Namibian säntillisyys on saksalaisten vaikutteiden ansiota. Windhoekin kaupunkia pyörittävät edelleen pitkälti saksalaisten siirtomaavaltiaiden jälkeläiset, jotka pitävät huolen siitä, että kaupungissa kaikki toimii. Ja se todella toimii kuin kello, kuin saksalainen kone. Asian toinen puoli on kuitenkin se, että monet maan mustaan enemmistöön kuuluvat namibialaiset valittavat, että saksalaisten jälkeläiset syrjivät heitä kaupungin työpaikoista ja työurakoista päätettäessä.”

”’On ihan kuin itsenäisyyttä ei koskaan olisi tullut’, muuan musta namibialainen luonnehti. ’On kyse rasismista, joka on vain kiedottu itsenäisyyden ja sovinnon väreihin. Meidän pitäisi nyt olla vapaita, mutta olemme edelleen saksalaisten alaisuudessa.’”

Tästä alkavatkin Namibian ongelmat, jotka Baffour Ankomah’n mielestä tekevät tyhjäksi sen, miten päältä päin kaikin tavoin hienosti Namibia muutoin toimii. Saksan siirtomaavallan jälkeen Lounais-Afrikasta tuli osa valkoisen vähemmistön hallitsemaa Etelä-Afrikkaa, ja kuten Etelä-Afrikassa myös Lounais-Afrikassa otettiin vuonna 1948 käyttöön rotuerottelulait. Niinpä tämän päivän Namibia on kuin apartheidinjälkeinen Etelä-Afrikka pienoiskoossa, Ankomah kirjoittaa, eikä itsenäisyyden aika ole juuri vähentänyt väestönosien välistä eriarvoisuutta.

Baffour Ankomah muistuttaa, kuinka länsimaat ovat usein taipuvaisia asettamaan taloudellisia ja poliittisia pakotteita kehitysmaille, joissa länsimailla ja länsimaisilla yhtiöillä on omia intressejään. Nyt länsimaiden tulisikin hänen mielestään ottaa opikseen huonosti toteutetusta ja väkivaltaisesta maauudistuksesta Zimbabwessa, joka sijaitsee miltei Namibian naapurissa. Ankomah peräänkuuluttaa länsimailta aktiivisuutta, jotta nämä auttaisivat Namibian Swapo-puolueen hallitusta ja sitä vastaan hangoittelevan valkoisen vähemmistön edustajia neuvotteluihin, joissa sovittaisiin maan voimavarojen aiempaa tasa-arvoisemmasta jakamisesta mustan enemmistön ja valkoisen omistavan luokan välillä.

”Namibia on pinta-alaltaan suuri maa, 34:nneksi suurin maa koko maailmassa. Maan väkiluku on kuitenkin vain kaksi miljoonaa asukasta. Namibia on näin ollen myös hyvin harvaan asuttu: väestöntiheys on Mongolian jälkeen maailman toiseksi pienin.”

”Valkoihoisten namibialaisten osuus väestöstä on kuusi prosenttia, mutta he omistavat yli 90 prosenttia maasta.”

”Huomattava osa Namibiasta on aavikkoa, mutta myös tämä aavikko on vauras, täynnä timantteja ja uraania, joiden louhinnasta vastaavat ylikansalliset yhtiöt. Nämä vievät suurimman osan voitoista ulkomaille, eikä hallitus ja maan valtaväestö juuri hyödy maaperän rikkauksista.”

Namibian tärkeimpiä elinkeinoja ovat maatalous, matkailu, kalastus ja kaivostoiminta. Maatalous on pitkälti karjataloutta, jota harjoitetaan valkoisten omistamilla valtavilla karjatiloilla. Maan pohjoisosissa Ovambomaalla pienillä kotitiloilla viljellään maissia ja hirssiä. Kalastuksesta vastaavat pääosin ulkomaiset kalastusalukset.

Kaivosteollisuus on kasvanut rajusti Namibian itsenäisyyden aikana. Namibia on tällä hetkellä maailman neljänneksi suurin uraanintuottaja. Uraanintuotannosta vastaa maailman suurin kaivosyhtiö, brittiläinen Rio Tinto. Lisäksi maaperässä on runsaasti timantteja, kultaa, kuparia ja sinkkiä.

Namibia on siis periaatteessa hyvinkin vauras maa. Baffour Ankomah toteaa, että maan bruttokansantulo on lähes neljä kertaa suurempi kuin keskimääräinen kansantulo muissa Afrikan maissa. Mutta maan rikkauksista huolimatta yli puolet namibialaisista on tänä päivänä työttömänä ja kolme neljäsosaa väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella alle yhden euron päivätuloilla. Tämä kertoo vaurauden hyvin epätasa-arvoisesta jakautumisesta rikkaan valkoisen vähemmistön ja köyhän mustan enemmistön välillä.

Baffour Ankomah’n kovasti kehumassa pääkaupungissa Windhoekissa suurin osa mustista elää Etelä-Afrikan rotuerottelukaudella rakennetussa Katuturassa, mustien asuma-alueella kaupungin ulkopuolella. Katutura on hereron kieltä ja tarkoittaa ”paikkaa, jossa ihmiset eivät halua asua”.

”On hyvin häiritsevää, että yksi Namibian talouden keskeisimmistä tekijöistä joka voisi lievittää köyhyyttä – nimittäin maa – on täysin monopolisoitu muutaman tuhannen valkoihoisen namibialaisen toimesta. Valkoisen vähemmistön edustajat pitävät mustasukkaisesti kiinni omistamastaan maasta, samalla kun Namibian asukkaiden mustaihoinen enemmistö ei omista lainkaan maata. Tämä surullinen tilanne on seurausta siirtomaakaudelta, eikä se ole muuttunut yhtään Namibian 21 vuotta kestäneen itsenäisyyden aikana. Saksalaiset siirtomaavaltiaat hallitsivat Lounais-Afrikan siirtomaata rasistisilla laeilla ja välillä myös täysin brutaalilla voimalla ja kansanmurhaan verrattavissa olevilla keinoilla riistääkseen alkuperäisasukkailta näiden maat ja kaiken sen mitä maa piti uumenissaan.”

Saksan siirtomaavallan aikana paikalliselta herero-kansalta valloitetut maat nykyisen Namibian keski- ja eteläosissa luovutettiin saksalaisille uudisasukkaille, ja suurin osa näistä alueista on edelleen saksalaisten jälkeläisten omistuksessa. Lähes puolet nyky-Namibian asukkaista elää Ovambomaalla maan pohjoisosassa alueella, joka on pinta-alaltaan vain seitsemän prosenttia maan kokonaispinta-alasta.

Baffour Ankomah toteaa, että Namibiassa valkoisten omistamat kaupalliset maatilat eivät ole edes kovinkaan suuri työllistäjä. Vain noin kahdeksan prosenttia namibialaisista on töissä kaupallisilla tiloilla. Tämä selittää myös maan korkean työttömyyden. Monissa muissa Afrikan maissa ihmisillä on sentään maaseudulla omat perinteiset maatilkkunsa, joita viljelemällä he voivat hankkia elantonsa, mutta Namibiassa pohjoista Ovambomaata lukuun ottamatta mustat eivät yleensä omista mitään maata.

Ankomah siteeraa YK:n kehitysjärjestön UNDP:n raporttia, jonka mukaan Namibiassa paras keino vähentää työttömyyttä ja lievittää köyhyyttä olisi jakaa valkoisten omistamia kaupallisia maatiloja viljelymaiksi mustan enemmistön edustajille. Tilastot kuitenkin osoittavat, ettei suurtiloista ole juurikaan luovuttu vapaaehtoisesti. Namibian itsenäistymisen jälkeen vain noin seitsemäsosa valkoisten suurtilojen pinta-alasta on myyty mustille namibialaisille.

Käyttämättöminä tai pelkästään karjan laidunalueena olevia suurtilojen maita ei voi myöskään pakkolunastaa, kirjoittaa Baffour Ankomah. Sen kieltää Namibian perustuslaki.

”Namibian perustuslain kolmas luku ehkäisee Swapon hallitusta tekemästä maakysymyksessä mitään radikaalia. Kansalaisvapauksia ja omistusoikeutta koskeva kolmas luku lisättiin perustuslakitekstiin läntisten suurvaltojen viiden koplan vaatimuksesta. Tähän Namibian itsenäisyysneuvotteluja avustaneeseen niin sanottuun yhteysryhmään kuuluivat Iso-Britannia, Saksa, Ranska, Yhdysvallat ja Kanada.”

”Namibian perustuslain kolmannessa luvussa on se erikoisuus, että sen pykäliä ja klausuuleita ei voi muuttaa. Niinpä namibialaisten on elettävä typerässä tilanteessa, jossa 90 prosenttia tämän valtavan maan maapinta-alasta on muutaman tuhannen valkoihoisen namibialaisen omistuksessa eikä mustilla ole lainkaan maata.”

Konkreettisena esimerkkinä Namibian maanomistusoloista ghanalaistoimittaja Baffour Ankomah kertoo automatkastaan Windhoekista Namibian itäosaan Gobabisin kaupunkiin lähelle naapurimaan Botswanan rajaa. Valtatie oli molemmin puolin aidattu koko 200 kilometriä pitkän matkan. Aidan takana olleet maat olivat kaikki valkoisten namibialaisten suurtilallisten yksityisomaisuutta. Yleensä Namibian suurmaanomistajilla on vieläpä lukuisia erillisiä maatiloja hajallaan pitkin satoja kilometrejä laajaa aluetta.

Baffour Ankomah’n Namibian-vierailun aikana paikallisissa uutisissa kerrottiin myös oikeusjutusta, jossa hallitsevaan Swapo-puolueeseen kuuluva apulaisministeri haastettiin käräjille asiattomasta oleskelusta yksityisellä alueella. Apulaisministeri Kilus Nguvauva oli yrittänyt sovitella kaupallisen karjatilan työoloja koskevassa kiistassa maanomistajan ja työntekijöiden välillä. Saksalaista sukua oleva maanomistaja totesi paikalle saapuneelle apulaisministerille, ettei tällä ollut mitään asiaa maatilalle ja että jos työntekijöillä on jotain valittamista työoloistaan, nämä voisivat lähettää kirjeen Namibian entiselle tai nykyiselle presidentille.
Baffour Ankomah’n mielestä maanomistajan ylimielinen asenne oli hyvin kuvaava ja herätti kysymyksen, miten ihmeessä itsenäisen Namibian hallitus voi tyytyä tilanteeseen, jossa sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nostaa kädet pystyyn perustuslain kolmannen luvun maanomistuksen pyhyyttä turvaavan pykälän edessä.

”Kaiken kaikkiaan olisi myös Namibian valkoisen vähemmistön omien etujen mukaista kohdata Namibian musta valtaväestö puolitiessä ja ratkaista maakysymys sovinnollisesti, sen sijaan että tilanne jätetään ennalleen ja sen annetaan räjähtää myöhemmin. Sillä vaikka itsenäisen Namibian tähänastiset hallitukset ovat myöntyneet rationaalisuuden ja poliittisen pragmatismin kaapuun naamioidun viisastelun edessä, kukaan ei voi taata, että edes seuraavat kaksi sukupolvea suostuvat jatkamaan nykypolitiikkaa. Se aika tulee, jolloin aikapommi räjähtää, kuten se teki Zimbabwessa!”

Peik Johansson

Kommentoi