Kiina ei ole onnellinen

Sananvapautta ja demokratiaa rauhanomaisesti vaatinut kiinalainen toisinajattelija Liu Xiaobo sai vuoden 2010 Nobelin rauhanpalkinnon arvokkaasta ja vaarallisesta työstään. Hän istuu parhaillaan vankilassa 11 vuoden tuomiota ”valtionvastaisesta toiminnasta”.

Keväällä 2009 Kiinassa julkaistiin uusnationalististen tutkijoiden kirjoittama teos nimeltä Zhongguo bu gaoxing, Kiina ei ole onnellinen. Kirja koostuu viiden akateemisen tutkijan ja journalistin artikkeleista, joissa käsitellään pääasiassa Kiinan ja muun maailman suhteita sekä kiinalaisen yhteiskunnan sisäisiä ongelmia kuten korruptiota.

Osittain nämä samat kirjoittajat, johtohahmonaan pitkän linjan journalisti ja tutkija Song Qiang, julkaisivat jo yli kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1996, kirjan nimeltä Kiina pystyy sanomaan ei. Jo tässä teoksessa kirjoittajat vaativat Kiinan johdolta tiettyä jämäkämpää omien etujen ajamista suhteessa länsimaihin ja Japaniin, ja erityisesti Yhdysvaltoihin. Toisaalta siinä kritisoitiin myös maan sisäisten asioiden hoitoa.

Nyt julkaistu ´Kiina ei ole onnellinen´ -teos on siis tuon yhdeksänkymmentäluvulla julkaistun pamfletin eräänlainen jatko-osa tai sisarteos, ja päivitys. Kumpaakaan kirjaa ei ole käännetty länsimaisille kielille

Heti alkuun voidaan todeta, että kirjoissa myötäillään joissakin keskeisissä kysymyksissä Kiinan kommunistisen puolueen näkemyksiä, toisaalta teoksen sivuilla esitetään aika rajuakin yhteiskuntakritiikkiä, josta puolueen johto ei taatusti erityisemmin pidä.

Vaikka Kiinaa johtavan puolueen nimi on yhä Kiinan kommunistinen puolue, ei Kiina ole enää pitkään aikaan ollut kommunistinen tai tarkemmin ilmaistuna sosialistinen maa.

Talousjärjestelmältään Kiina on pitkälti markkinatalousmaa, poliittiselta systeemiltään taas yksipuoluediktatuuri. (1960-luvun terminologialla ilmaistuna Kiina on monessa mielessä oikeistodiktatuuri. Lähes kaikki koulutukseen ja terveydenhoitoon liittyvät, yhteiskunnan aiemmin rahoittamat suojaverkot ja palvelut on hylätty ja ihmiset on jätetty omilleen, kaikki on maksettava itse omasta pussista.) Päivän sana on raaka kapitalismi. Kirjan tekijöiden mukaan tavallisen kansan elinoloihin on saatava merkittäviä parannuksia, sosiaaliturvaa ja terveyspalveluja on kehitettävä ja niin edelleen.

Kiina ei ole onnellinen - kirjassa siis esitetään myös rajua yhteiskunnallista kritiikkiä. Monet ulkomaiset kirjan arvioijat ovat kiinnittäneet huomiota tähän seikkaan. He ovat pitäneet yllättävänä, että kirja on päästetty Kiinassa markkinoille tällaisenaan. Sitä paitsi teos myi ensimmäisen kolmen kuukauden aikana Kiinassa 500.000 kappaletta eli puoli miljoonaa kappaletta, kirjakaupoissa siitä oli rakennettu valtavia kekoja heti pääsisääntulon tuntumaan. Siis sikäläinen bestselleri.

Katsotaan hieman tarkemmin, mitä kirjan erilaiset väitteet ja huomiot pitävät sisällään.

Teoksen keskeinen, uusnationalistinen tematiikka, sai kimmokkeen olympiavuoden tapahtumista Kiinassa ja Kiinan ulkopuolella. Olympialaiset järjestettiin Pekingissä kesällä 2008.

Tiibetiläisten protestit kiinalaista hallintoa kohtaan hieman ennen olympialaisia Tiibetissä maaliskuussa 2008 johtivat nopeasti näiden mielenilmausten väkivaltaiseen tukahduttamiseen Kiinan armeijan toimesta. Tämän seurauksena mm. Ranskassa maailmaa kiertävää ja kiinalaisten ”hallinnoimaa” olympiasoihtua yritettiin häiritä. Länsimailla haluttiin näin protestoida Kiinan omassa maassaan harjoittamaa vähemmistökansallisuuspolitiikkaa vastaan. Että Kiina ei halunnut ratkaista kansallisuuskysymyksiä neuvotteluteitse, vaan väkivaltaa käyttäen. Intian Dharamsalassa vaikuttavan Tiibetin pakolaishallinnon johtaja Dalai lama haluaisi neuvotteluteitse lisätä Tiibetin autonomiaa eli itsehallintoa, mutta kiinalaiset pitävät häntä separatistina, jonka kanssa ei tosissaan haluta neuvotella.

Kiinan hallitus ja monet kansalaiset vastustivat olympiasoihdun häpäisemistä. Se nähtiin vihamielisyytenä Kiinaa kohtaan. Monien kiinalaisten mielestä länsimaalaiset pitävät itseään jotenkin kiinalaisia parempina. Tällaisista tapahtumista nationalismi saa helposti uutta pontta. Kiina ei ole onnellinen - kirjassa vaaditaan hallitukselta tiukempaa linjaa suhteessa ulkomaihin, etenkin Kiinaa koskeviin kielteisiin arvioihin. Nämä ajatukset ovat myös osa Kiinan nykyistä virallista ulkopolitiikkaa. Kiinan hallituksen mielestä esimerkiksi sikäläisiin ihmisoikeus- ja vähemmistökysymyksiin kajoaminen on maan sisäisiin asioihin puuttumista, jota ei voida sallia. Kiinan hallitukselle ei ole olemassa universaaleja, yleisiä ihmisoikeuksia, joita kaikkien maailman maiden tulisi noudattaa. Eipä tietenkään, Kiinahan on yksipuoluediktatuuri.

Kirjassa nostetaan esille myös historiallinen perspektiivi. Luodaan katsaus Kiinan ja länsimaiden ja Japanin suhteisiin 1840-luvun oopiumisodista nykypäiviin. Siis siitä miten kolonialistiset länsimaat ja Japani riistivät Kiinaa ja miehittivät sen eri alueita. Kuinka Kiinaa kohdeltiin huonosti, kuten muitakin kolonialismin uhreiksi joutuneita valtioita. Tällaisella perspektiivillä luodaan uusnationalistista henkeä. Toisin sanoen: meitä ei enää komennella ja pidetä kolmannen luokan maana. Me määräämme itse omista asioistamme.

Huang Jisu kirjoittaa laajasta historiallisesta perspektiivistä seuraavasti: ”1840-luvun ensimmäisestä oopiumisodasta lähtien Kiinaan kohdistuva ulkopuolinen paine tuli teollistuneiden länsimaiden taholta. Kiina joutui kohtaamaan itseään luonnontieteen, teknologian ja teollisuuden alueilla kehittyneemmän kulttuurin, johon ei enää tepsinyt perinteinen kiinalainen asenne eli Kiina pystyy muuttamaan barbaarit kaltaisekseen. Sitä paitsi tällä kertaa länsimaisen kulttuurin vaikutus Kiinaan oli kokonaisvaltaisempaa ja huomattavasti syvemmälle käyvää kuin parituhatta vuotta aiemmin Intiasta Kiinaan saapuneen buddhalaisen kulttuurin kohdalla.”

Kirjan kirjoittajat kannattavat Kiinan talousuudistusta ja nopean talouskasvun politiikkaa. Päämääränä on heidän mielestään Kiinan nousu yhdeksi maailman supervalloista, pitkällä tähtäimellä ehkä kaikkein suurimmaksi. Taloudelliselta ja sotilaalliselta kannalta. Kiina on jo tällä hetkellä maailman toiseksi suurin talous heti Yhdysvaltojen jälkeen. Kolmanneksi suurin talous on Japani.

Teoksen monet kiinalaisetkin kriitikot ovat kiinnittäneet huomiota kirjoittajien nationalistiseen uhoon ja jopa pilkalliseen vihamielisyyteen muita maita, erityisesti Yhdysvaltoja, kohtaan. Heidän mielestään tällainen vastakkainasettelujen tie ei ole Kiinan tie maailmassa, joka perustuu yhteistyöhön ja avoimuuteen.

Esimerkiksi viime kuukausien Diaoyu-saarten omistusta koskeva kiista Japanin kanssa on saanut kiinalaisten taholta poikkeavan jyrkkiä muotoja. Kiina on tehnyt saarikiistasta kansallisen kysymyksen, tosin niin on kyllä tehnyt Japanikin. Taustalla on 1900-luvun sotahistoriallinen kaikupohja, kun Japanin armeija miehitti osaa Kiinasta toisen maailmansodan pyörteissä. Kiinalaiset eivät ole koskaan hyväksyneet Japanin hyökkäyssotaa ja sen armeijan toimeenpanemia raakuuksia Kiinassa.

Tällaiset taustatekijät vaikuttavat edelleen Kiinan ja Japanin välisiin suhteisiin, vaikka ne ovatkin nykyisin toistensa tärkeimpiä kauppakumppaneita. Eikä asiaa auta ollenkaan se seikka, etteivät japanilaiset ole osoittaneet riittävää katumusta hyökkäyssotansa takia. Ainakaan kiinalaisten mielestä.

Kiina ei ole onnellinen - kirjan toinen keskeinen juonne on maan sisäisten asioiden kritiikki.

Kirjan kirjoittajat kysyvät, miten kiinalaiset voisivat tuntea olonsa onnelliseksi ja turvalliseksi, kun maata ravistelevat alituiseen paljolti omien virkamiesten korruptiosta johtuvat skandaalit.

Huang Jisu kirjoittaa sarkastisesti: ”Mutta katsokaa meidän talouseliittiämme, he ajavat merkkiautoilla ja asuvat luksusasunnoissa, ja jos heillä on hiemankin ylimääräistä rahaa, he viilettävät jalkakylpyihin, tyttöjä vikittelemään ja kasinolle pelaamaan uhkapelejä; poliittinen eliitti kohoaa virkamiehen urallaan kuin shakkipelin siirroissa, he arvioivat alituiseen ylempien johtajiensa silmänvalkuaisen ja pupillin kulloisiakin mittasuhteita; älymystön eliitti taas syleilee vasemmalla kädellään virkamiehiä ja oikealla kädellään rahaa, heidän suunsa käy lakkaamatta, mutta kukaan ei ymmärrä mitä he oikein puhuvat.”

Korruptiosta ei todellakaan ole puutetta Kiinassa , kirjassa esitellään laajasti virkamiesten ja liikemiesten väärinkäytöksiä. Useimmissa tapauksissa syylliset eivät joudu vastuuseen teoistaan. Vuona 2008 paljastui maitotuotteisiin liittyvä skandaali. Pienille lapsille tarkoitettuihin maitotuotteisiin oli lisätty myrkyllistä ja jopa hengenvaarallista melamiinia, jotta tuotteen proteiinipitoisuus näyttäisi suuremmalta.

Vähintään kuusi lasta kuoli melamiinimyrkytykseen ja 300.000 lasta sai siitä vakavia oireita. Ja vaikka tämän hirveyden paljastumisesta on jo kaksi vuotta, melamiinia lisätään viimeisten tietojen mukaan yhä maitotuotteisiin. Syy: taloudellisen voiton maksimointi ja ahneus. Lasten ja aikuisten terveydestä piittaamatta. Kirjassa tuodaan esille myös kauhistuttava olettamus, että lähes kaikki ruokatavarat Kiinassa ovat terveydelle vaarallisia, johtuen ympäristön saastumisesta ja liiallisesta kasvimyrkkyjen käytöstä. Mene ja tiedä.

Kirjoittajat ottavat esille myös kiinalaisen kaivostoiminnan vaarallisuuden. Kiinassa kuolee enemmän ihmisiä kaivosonnettomuuksissa ja -sortumissa kuin missään muualla maapallolla. Syy: turvallisuustekijöiden vakava laiminlyönti, rahahimo ja ahneus.

Otetaan vielä muutama esimerkki vääryyksistä ja epäkohdista, jotka kirjoittajien mukaan tekevät kiinalaisista onnettomia. Pääkaupunkiin oikeutta epäoikeudenmukaisesta kohtelusta hakemaan tulleet ihmiset saatetaan sulkea mielisairaaloihin, jotta paikalliset virkamiehet eivät jäisi kiinni korruptiosta ja rahanahneudesta; vuoden 2008 Sichuanin suuren maanjäristyksen jälkiselvittelyissä Wenchuanissa ilmi käynyt paikallisten virkamiesten korruptio ja sen systemaattinen peittely; lasten sieppaaminen kadulta ja myyminen orjatyöhön tai lapsettomille pariskunnille; naisten ryöstäminen ja myyminen prostituoiduiksi tai vaimoiksi yksinäisille miehille eri puolille maata; vankien kuolemat työleireillä tai kidutuksen seurauksena; yliopisto-opiskelijoiden huutava työttömyysongelma; elintasokuilun kasvaminen Kiinassa eri väestöryhmien välillä; olematon sosiaaliturva ja terveyspalveluiden kaupallistaminen. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tälle listalle ei tunnu olevan loppua.

Kirjan eräät kiinalaiset kriitikot ovat arvioineet, että juuri nämä kiinalaisen yhteiskunnan korruptioon ja epäkohtiin liittyvät huomiot ovat olleet teoksen huomattavan kaupallisen menestyksen taustalla. Skandaalit on nostettu näyttävästi esille. Näin on myös luotu painetta Kiinan hallitukselle puuttua jämäkästi maata riepottelevaan korruptioon.

Kiinassa liike-elämän edustajat ja puolueen virkamiehet muodostavat nykyisin eräänlaisen symbioosin. Monien menestyvien yritysten osaomistajina tai omistajina on myös virkamiehiä, jotka voivat monin tavoin edesauttaa yrityksen menestymistä markkinoilla. Ja vaikka kirjassa ei suoraan hyökätä kommunistista puoluetta vastaan, siinä suomitaan oikein olan takaa maan virkamiehistöä, jotka tietysti kaikki ovat kommunistisen puolueen jäseniä.

Huang Jisu kirjoittaa:” Yhteiskunnan eliitti korruptoituu päivä päivältä, eikä valtakaan voi estää tätä korruptoitumista. --- Raha ja virka-asema ovat kietoneet yhteiskunnan eliitin yhä tiukemmin isoihin ravunsaksiinsa.”

On toki todettava, että Kiinan hallitus yrittää jonkinlaisen myönteisen imagon säilyttääkseen puuttua räikeimpiin korruptiotapauksiin. Välillä tuntuu kuitenkin siltä, että tuo puuttuminen on hyvin näennäistä, valtaosaan väärinkäytöksistä ei puututa millään tavalla. Se kun nyt sattuu olemaan niin sanottu ´maan tapa´.

Kirjassa käsitellään monien asioiden ohella myös ympäristökysymyksiä. Ja todetaan, että Kiina on erittäin saastunut maa, joka taas johtuu siitä että se on omaksunut talouden kasvuideologian länsimailta.

Kirjoittajat toistavat usein kuullun Kiinan virallisen kannan ympäristötalkoista. Siis koska länsimaat, mistä teollinen vallankumous on lähtöisin, ovat saastuttaneet maapalloa pitempään kuin esimerkiksi kiinalaiset, niiden on myös tehtävä enemmän hiilidioksiidipäästöjen suitsimiseksi ja kulutuksen vähentämiseksi. Ja että Kiinalla ja muilla ns. kehittyvillä mailla on oikeus tavoitella samanlaista elintasoa, joka on vallitsevana länsimailla, vaikka siihen siten tarvittaisiin viisi maapalloa.

Liu Yang kirjoittaa aivan oikein, mutta hieman hurskastellen:”Kun katsomme maata kiertävästä satelliitista otettua valokuvaa maapallosta, näemme selvästi että yökuvissa maapallon eri osat hohtavat valaistuina. Kirkkaimmat alueet kuuluvat kehittyneille maille, jotka myös kuluttavat ja tuhlaavat ylivoimaisesti eniten maapallon luonnonvaroja. Länsimaat kuitenkin kritisoivat ns. kehittyviä maita siitä, että nämä tavoittelevat kansalaisilleen samankaltaista elintasoa kuin lännessä.

Olemme yhä vakavammaksi käyvän ympäristökriisin kurimuksessa. Ja jos maailman kaikissa maissa elettäisiin yhtä yltäkylläisesti kuin länsimailla, eivät maapallon resurssit todellakaan siihen riittäisi.”

Ympäristökysymyksessä kirjan ytimenä on kuitenkin kansallinen etu, eikä koko maailmanlaajuisen tilanteen vakavasti ottaminen. Toki, maailman useimmat maat suhtautuvat ympäristön saastumiseen lähes yhtä välinpitämättömästi: oma etu ja kansallisten yritysten etu ajavat helposti kaiken muun edelle.

Kiina ei ole onnellinen - kirjassa käsitellään myös sananvapautta ja demokratiaa. Yksi kirjan yllätyksistä liittyy juuri näihin teemoihin. Kirjan kirjoittajien mukaan Kiinan ainoa tie pitkällä tähtäimellä on demokratisoituminen ja sananvapauden lisääminen. Heidän mukaansa Kiina ei voi kehittyä täysipainoiseksi suurvallaksi ainoastaan talouskasvunsa avulla. Sen ohella myös poliittinen järjestelmä on liberalisoitava, on sallittava hallituksen kritiikki, ja sananvapauden periaatteet on pantava täytäntöön. Eikä pidä unohtaa riippumatonta oikeuslaitosta, joka yhdessä tiedotusvälineiden kanssa toimisi vallan valvojana. Kuten meillä länsimailla on asian laita.

Huang Jisu kirjoittaa:” Mitä Kiinan tulevaisuuteen tulee, demokratialla on siinä myönteinen rooli. Demokratiaa on monenlaista, mutta tämän päivän Kiinalle olisi hyväksi lisätä informaation ja uutisten avoimempaa julkaisemista, sillä se lisäisi demokratian voimaa maassa. Tällainen kehitys olisi mielestäni vain hyvästä.”

Kuluvan syksyn mittaan Kiinan pääministeri Wen Jiabao on ottanut demokratian ja sananvapauden esille useammassakin yhteydessä, sekä Kiinan eteläisessä Shenzhenin kaupungissa että New Yorkissa. Hänen mukaansa Kiinan talouskasvu vaatii rinnalleen sananvapautta ja demokratiaa. Huolestuttavaa näiden lausuntojen tiimoilla on ollut vain se, että kiinalaiset tiedotusvälineet eivät ole julkaisseet niitä ollenkaan. Ne ovat päässeet vain ulkomaiseen kulutukseen.

Sananvapautta ja demokratiaa rauhanomaisesti vaatinut kiinalainen toisinajattelija Liu Xiaobo sai vasta Nobelin rauhanpalkinnon arvokkaasta ja vaarallisesta työstään. Hän istuu parhaillaan vankilassa 11 vuoden tuomiota ”valtionvastaisesta toiminnasta”. Liu Xiaobo haluaisi Kiinan muuttuvan ihmisoikeuksia kunnioittavaksi sivistysvaltioksi, ja hänen mielestään se on mahdollista vain demokratian, monipuoluejärjestelmän ja sananvapauden ilmapiirissä. Ei nykyisen diktatuurin oloissa. Liu Xiaobon johdolla kirjoitetun vetoomuksen sananvapauden ja demokratian puolesta allekirjoitti Kiinassa 300 henkilöä, mutta vain Liu Xiaobo sai raskaan tuomion ja pantiin vankilaan.

Noin viikko Liu Xiaobon saaman Nobelin rauhanpalkinnon julkistamisen jälkeen Kiinassa julkaistiin netissä laaja vetoomus näiden samojen asioiden puolesta. 23 merkittävää kiinalaista puolueenjäsentä vaativat Kiinaa noudattamaan sen perustuslaissakin mainittua sananvapauden periaatetta. Keskustelu jatkuu. Kiinan johdossa käydään selvästi kovaa valtataistelua liberaalimman Kiinan ja vanhojen puolueänkyröiden välillä.

Kiina ei ole onnellinen - kirjan kirjoittajat peräävät Kiinalle sen taloudellisesta asemasta kumpuavaa kunnioitusta. Mutta kysymys kuuluu: miten ihmiset voisivat sydämestään kunnioittaa diktatuuria, joka kohtelee joitakin omia kansalaisiaan ja vähemmistökansallisuuksiaan kuin rikollisia? Taloudellinen vaurastuminen ja valta tuovat muassaan myös vastuun. Vastuuta pitäisi osata kantaa paitsi omista kansalaisista myös kansainvälisestä yhteisöstä. Siis maailmasta.

Pertti Seppälä

Kommentoi