Päiväkirja Guantánamosta.

Tšadilainen entinen Guantánamon vankileirin vanki Mohammed el Gharan on purkanut kokemuksiaan ja ajatuksiaan päiväkirjaan. Ne kertovat korutonta tarinaa.

"Olen syntynyt vuonna 1986 Medinassa, profeetan kaupungissa, Saudi-Arabiassa. Vanhempani ovat kotoisin Tšadista, en tiedä tarkalleen mistä. He muuttivat Tšadista Saudi-Arabiaan, sillä he uskovat, että jos elää pyhässä maassa, on helpompi päästä paratiisiin. Vanhempani olivat paimentolaisia. He paimensivat kameleita ja liikkuivat vuodenaikojen mukaan sinne, missä kameleille oli laidunmaita. Mutta sen jälkeen kun he tulivat Medinaan, isä teki erilaisia töitä: hän pesi autoja ja työskenteli saudiarabialaisen miehen omistamassa kaupassa. Saudi-Arabiassa ulkomaalaiset eivät voi omistaa omia kauppoja. Saudi-Arabiassa on paljon typeriä sääntöjä, jotka koskevat ulkomaalaisia. Kun vanhempani yrittävät lähettää minut kouluun, heiltä kysyttiin: "Onko poika saudi?”"

Mohammed el Gharani kertoo elämäntarinansa viime vuoden lopulla ilmestyneessä London Review of Books lehdessä. Ranskalaistoimittaja Jérôme Tubianan joka iltapäivä parin viikon ajan tekemissä haastatteluissa el Gharani kuvailee ensin lapsuuttaan köyhien tšadilaissiirtolaisten esikoispoikana Medinassa Saudi-Arabiassa. Hän kertoo, kuinka hän päätyi kesällä 2001 Pakistaniin ja kuinka hänet syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen pidätettiin ja vietiin ensin Bagramissa Afganistanissa sijaitsevaan Yhdysvaltojen lentotukikohtaan ja lopulta Guantánamon vankileirille Kuubaan.

Tarina kuitenkin alkaa Medinassa, muslimien toiseksi pyhimmässä kaupungissa, jonne profeetta Muhammed seuraajineen aikoinaan asettui paettuaan Mekasta. Tämän päivän Medinassa siirtolaisperheen poikaa ei huolittu paikalliseen kouluun. Hän pääsi kuitenkin muutamaksi vuodeksi tšadilaisen opettajan pitämään kouluun. Mutta kun Mohammed el Gharani oli 12-vuotias, isä sairastui ja pojan oli mentävä töihin, pesemään autoja ja myymään vettä tai rukousmattoja tai rukousnauhoja pyhiinvaeltajille. Näillä tienasi hyvin etenkin ramadanin ja pyhiinvaelluskuukauden aikana. Pojan ansioilla perhe sai maksettua vuokran ja sähkölaskun. Osan rahoista hän säästi ja piilotti peltipurkkiin.

Kun Mohammed el Gharani oli 14, hänen pakistanilainen ystävänsä kertoi sedästään, joka opetti englantia ja tietokoneen käyttöä Karachissa Pakistanissa. Mohammed unelmoi itse asiassa hammaslääkärin työstä, mutta jos hän osaisi englantia, hän ajatteli voivansa muuttaa Mekkaan ja saada töitä hotellista. Mohammedin vanhemmat eivät tietenkään hyväksyneet ajatusta, että poika lähtisi yksinään ulkomaille. Mohammed oli kuitenkin tehnyt päätöksensä. Hän otti säästönsä ja karkasi kotoa. Hän sai passin lahjottuaan Tšadin konsulaatin virkailijan ja onnistui hankkimaan myös lentolipun Pakistaniin.

Alin setä opetti kotonaan. Englannin oppitunteja oli kolmen kuukauden ajan, tietokonetunteja toiset kolme kuukautta. Kuuden kuukauden jälkeen minun oli määrä palata kotiin Saudi-Arabiaan. Mutta kaksi kuukautta sen jälkeen kun saavuin Pakistaniin, oli syyskuun 11. En ymmärtänyt paljon noista tapahtumista, vaan keskityin opintoihini. Joka aamu heräsin, menin oppitunneille, söin lounasta, pelasin jalkapalloa kaupunginosan nuorten kanssa, tein läksyjä ja rukoilin. Joka perjantai menin rukoilemaan lähistöllä olevaan suureen moskeijaan. Useimmat ihmiset, jotka tulivat sinne rukoilemaan, olivat arabeja, sillä imaami oli saudi ja puhui hyvää arabiaa. Yhtenä perjantaina saarnan alussa, sotilaat piirittivät moskeijan. Jumalanpalveluksen jälkeen he pysäyttivät ihmisiä ja etsivät erityisesti arabeja. He kysyivät minulta olenko saudi? ”En ole, vaan tšadilainen”, vastasin. ”Älä valehtele, olet saudi!” he sanoivat, ehkä johtuen saudiarabialaisesta aksentistani. Sotilaat ottivat minut mukaansa, pääni peitettiin mustaan muovisäkkiin ja minut vietiin vankilaan.

Ensimmäisissä kuulusteluissa Mohammed el Gharani sidottiin käsistään kiinni katosta roikkuvaan tankoon, minkä jälkeen häntä hakattiin kepeillä. Häneltä haluttiin saada tietoja al-Qaidasta ja Taleban-liikkeestä ja Osama bin Ladenin olinpaikasta. Välillä kuulustelijat olivat amerikkalaisia. Pakistanissa el Gharanille annettiin ensimmäisen kerran myös sähkösokkeja varpaisiin.

”Pakistanin hallitus haluaa vain myydä teidät amerikkalaisille”, yksi paikallisista kuulustelijoista kertoi.
Muutaman viikon kuluttua el Gharani ja kymmenet muut vangit lennätettiin helikoptereilla Afganistaniin, Kabulin lähellä sijaitsevaan Yhdysvaltojen uuteen Bagramin lentotukikohtaan. Heidän silmänsä oli peitetty silmälapuilla ja korville oli laitettu kuulosuojaimet. Käsiraudoissa luki Made in USA.

Bagramissa hakkaaminen oli päivittäistä ja vankeja peloteltiin koirilla. Amerikkalaissotilaat nimittivät tummaihoista el Gharania neekeriksi.

Bagramin vankileirillä Afganistanissa el Gharani vietti ilmeisesti useamman kuukauden, kunnes eräänä päivänä hänet ja kymmenet muut vangit riisuttiin alasti, pää ajettiin kaljuksi, ja aikuisilta miehiltä leikattiin myös parta. Sitten heidät kaikki taas hakattiin. Lopulta vangit puettiin oransseihin haalareihin ja heille laitettiin taas silmälaput silmille ja jykevät kuulokkeet korville.
Pitkän lentomatkan jälkeen el Gharani oli Guantánamossa. Siellä vangit suljettiin aluksi teräshäkkeihin, joissa ei ollut kattoa suojana auringolta tai sateelta.

"Kesti monta kuukautta ennen kuin sain tietää missä olimme. Jotkut veljistä sanoivat, että olimme Euroopassa. Toiset päättelivät kuumasta ilmastosta, että olimme Omanissa. Jotkut sanoivat, että olimme varmaan Brasiliassa. Saavuimme helmikuussa, ja silloin oli kuuma verrattuna Bagramiin. Siellä meillä oli koko ajan kylmä, erityisesti silloin kun meitä pidettiin alasti. Muutaman kuukauden jälkeen kuulustelija kertoi minulle, että olimme Kuubassa. ”Tämä on saari keskellä merta. Kukaan ei voi paeta täältä. Et pääse täältä pois koskaan.” Vanhemmat vangit olivat kuulleet Kuubasta, mutta hekään eivät tienneet, että siellä oli Yhdysvaltojen tukikohta. Olin nähnyt paljon amerikkalaisia elokuvia, ja niissä pidätetyt sanoivat, että heillä oli oikeus tavata asianajaja. ”Ei täällä Guantánamossa! Täällä teillä ei ole mitään oikeuksia!” kuulustelijat vastasivat minulle nauraen."

Mohammed el Gharani oli viidentoista vanha, kun hänet tuotiin Guantánamon vankileiriin helmikuussa 2002. Yhdysvaltojen juuri avaamassa vankileirissä el Gharanista tuli vanki numero 269. Vuosien ajan häntä kidutettiin tekaistujen tunnustusten saamiseksi.

Jatkuvasti häneltä kysyttiin, kuuluiko hän al-Qaidaan, oliko hän Taleban-liikkeen jäsen, oliko hän ollut sotilaskoulutusleirillä Afganistanissa. El Gharani vastasi kaikkiin kysymyksiin kieltävästi, sillä ennen kuin hänet pidätettiin moskeijan ulkopuolella Karachissa Pakistanissa, hän oli elänyt koko nuoren ikänsä Saudi-Arabiassa, lukuun ottamatta niitä viimeistä kahta kuukautta, jotka hän oli ollut oppimassa englantia Pakistanissa.

Ensimmäisinä viikkoina Guantánamossa el Gharania kuulusteltiin joka yö. Hänelle annettiin sähkösokkeja, yleensä varpaisiin. Häntä roikotettiin tangosta tuntikausia pää alaspäin ja samalla häntä hakattiin kepillä. Joskus hänet kahlittiin koko päiväksi maata vasten. 16 tuntiin ei pystynyt liikkumaan, ja kun tuli pissahätä, ei voinut muuta kuin pissata housuihin.

Guantánamon vankileirissä työskentelee vankien määrään verrattuna moninkertainen määrä vartijoita ja kuulustelijoita, useimmat heistä valkoihoisia yhdysvaltalaisia. Etenkin upseereilla on Guantánamossa usein perheet mukanaan. Muualla laivastotukikohdassa asuu laivaston ja merijalkaväen sotilaat, huoltohenkilöstö ja perheenjäsenet mukaan lukien tälläkin hetkellä yli 9 000 ihmistä. Näiden palvelemiseksi alueella on oma peruskoulu ja lukio, elokuvateatteri, keilahalli sekä lukuisa määrä amerikkalaisia pikaruokaravintoloita McDonald’sista Taco Belliin ja Pizza Hutiin.

"Joskus meitä vain kidutettiin ilman että kysyttiin mitään kysymyksiä. Joskus sanoin heille, että ”kysykää mitä vain niin vastaan ’kyllä’”, sillä halusin, että he lopettaisivat kiduttamisen. Mutta seuraavana päivänä sanoin, että ”vastasin eilen ’kyllä’ koska minua kidutettiin”.

Minun ensimmäinen kuulustelijani sanoi minulle: ”Mohammed, tiedän että olet syytön, mutta teen vain työtäni. Minunkin täytyy ruokkia lapseni. En halua menettää työtäni.” Vastasin hänelle, että ”tämä ei ole mitään työtä, vaan rikollista toimintaa. Ennemmin tai myöhemmin joudut maksamaan tästä, viimeistään tuonpuoleisessa.”

”Olen vain kone”, kuulustelija vastasi, ”Kysyn ne kysymykset jotka minun on käsketty kysyä ja toimitan heille sinun vastauksesi. Mitä ne sitten ovatkin, ei minua kiinnosta.”

Toinen kuulustelija sanoi minulle: ”Tiedämme, että teit pahoja asioita Sudanissa.” Totesin hänelle, etten ollut koskaan käynyt Sudanissa. ”Tiedän, tiedän”, hän vastasi, ”mutta jos teet yhteistyötä, niin tuon sinulle pitsaa – tai hampurilaisia McDonald’sista.”

Amerikkalaiset väittivät, että Mohammed el Gharani oli 15-vuotiaana asunut Pakistanissa al-Qaidan ylläpitämässä asuntolassa, saanut sotilaskoulutusta al-Qaidan leirillä Afganistanissa ja osallistunut taisteluihin amerikkalaisjoukkoja vastaan.

Hulluimman väitteen mukaan el Gharani kuului vuonna 1993 al-Qaidan terroristisoluun Lontoossa. Vuonna 1993 Mohammed el Gharani oli kuitenkin vasta kuusivuotias.
Yhdenkään syytteen tueksi ei ollut lopulta mitään muita todisteita kuin yksittäisiltä Guantánamon vangeilta kidutuksen jälkeen saatuja lausuntoja, jotka olivat yksityiskohtien osalta keskenään ristiriidassa.

"Sellissä meitä kidutettiin muilla tavoilla. Ennen kaikkea he estivät meitä nukkumasta. He toivat suuria pölynimureita, jotka pitivät kovaa ääntä. He soittivat kovaäänistä musiikkia. Öisin he pitivät päällä välkkyviä valoja. Jos he näkivät, että olit nukahtanut, he tulivat herättämään. Camp Deltassa he siirsivät meidät öisin uuteen selliin tunnin välein. Se oli hirveää, mutta kun minua siirrettiin jatkuvasti, opin vartijoiden puheista vähän englantia. Kirjoitin saippuanpalalla sellin seinään englanninkielisiä sanoja. Toiset vangit, jotka osasivat englantia, kertoivat minulle mitä nämä uudet sanat tarkoittivat."

Vuonna 2004, kun Mohammed el Gharani oli ollut yli kaksi vuotta Guantánamossa, vankileiriin päästettiin ensimmäisen kerran siviililakimiehiä tapaamaan vankeja. El Gharani oli tuolloin vielä alaikäinen, joten hän oli ensimmäisten vankien joukossa, jotka saivat oman oikeusavustajan. El Gharanin oikeusavustaja oli täysin vakuuttunut nuorukaisen syyttömyydestä. Vuodet kuluivat, mutta presidentti Bushin valtakaudella asian käsittely ei edennyt. Vihdoin, tammikuussa 2009, seitsemän vuotta kestäneen pidätyksen jälkeen, Washingtonissa sijaitseva siviilituomioistuin otti el Gharanin tapauksen käsiteltäväksi ja määräsi hänet vapautettavaksi.

Mohammed el Gharani olisi halunnut palata kotiin perheensä luo Saudi-Arabiaan, mutta saudihallitus ei suostunut ottamaan häntä vastaan. Puoli vuotta myöhemmin hänet lennätettiin lopulta vanhempiensa entiseen kotimaahan Tšadiin. Yhdysvaltojen ja Tšadin hallitusten tekemän sopimuksen mukaan el Gharanille ei saa myöntää passia eikä hän saa poistua maasta.

Kun Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama astui virkaansa tammikuussa 2009, hän lupasi, että Guantánamon vankileiri suljetaan vuoden sisällä. Obama on ollut presidenttinä nyt kolme vuotta, mutta vankileirin sulkemisesta ei näy merkkiäkään, päinvastoin. Uudenvuodenaattona Obama allekirjoitti uuden puolustusmäärärahoja koskevan lain, jonka mukaan asevoimat voivat asettaa terroritoiminnasta epäiltyjä sotilaspidätykseen määräämättömäksi ajaksi.

Guantánamon vankileirillä on kymmenen vuoden aikana ollut pidätettynä kaikkiaan 779 miestä. Näistä 12 oli pidätyksen alussa alaikäisiä.
Viime kuussa, Guantánamon vankileirin perustamisen kymmenvuotispäivänä, leirillä oli edelleen 171 vankia yli 20 maasta. Suurimmalle osalle heistä ei ole koskaan luettu mitään syytteitä.
Näin toteaa Yhdysvaltojen vankileirillä Guantánamossa käytännössä koko nuoruutensa viettänyt Mohammed el Gharani.

"Meitä oli Guantánamossa parhaimmillaan lähes tuhat miestä. Nyt heitä on siellä vajaa parisataa. Mihin nuo kaikki miehet menivät, jos he ovat kerran terroristeja ja tappajia? He ovat vapaana ja useimmat heistä ovat omissa kotimaissaan. Jos pääsen vielä joskus lähtemään Tšadista, haluaisin haastaa Yhdysvaltojen hallituksen oikeuteen."

Peik Johansson

Kommentoi