Paniikkia rajoilla

Miten vain kymmenessä vuodessa vapaa matkustaminen, rajojen poistaminen ja avoimmuus eurooppalaisina arvoina ovat muuttuneet lähes päinvastaisiksi? Tätä kysyy ranskalainen Eric L'Helgoualc'h uutuuskirjassaan 'Paniikkia rajoilla. Kurkistus sulkeutuvaan Eurooppaan."

"1990-luvun lopulla Eurooppa kylpi huumassa, jossa ei enää tarvittaisi rajoja maiden välillä. Berliinin muurin murtamisen jälkeen ehdittiin juhlia tovi maanosan jälleenyhdistymistä. Vanhat esteet ihmisten välillä katosivat lähes kaikkialla. Schengenistä tuli eurooppalaisen idean symboli eikä maahanmuutto ollut politiikanteon perusongelma. Vielä ei oltu törmätty syyskuun yhdennentoista jälkeiseen turvallisuusvainoharhaan. Siinä muuttui
ääni kellossa. Alkoi uuden 'rajojen Euroopan' -ajatusmallin kehittäminen. Vastuulliset eurooppalaispoliitikot ponnistelivat perustellakseen ennennäkemättömän retoriikkansa, jossa sotkettiin vapaan liikkumisen edut rajojen sulkemiseen."

Näin tiivistää ranskalainen Eric L'Helgoualc'h 'Paniikkia rajoilla' (Panique aux Frontierés) -kirjansa lähtökohdan. Kirja on tutkimus Euroopasta, joka on sulkemassa itsensä. Kirjoittaja kiersi vuoden ajan Euroopan unionin ulkorajoja, paikkoja, jotka uutisista ovat tulleet tutuiksi,kuten hän sanoo 'ulkomaalaisinvaasion' näyttämöinä. Kanariansaaret, Malta, Lampedusa, Ceuta ja Melilla sekä Turkin-Kreikan -raja ovat olleet uuden vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen pelon aiheuttajia. Kymmenet tuhannet kodeistaan ja omista maistaan liikkeelle lähteneet yrittävät vuosittain päästä Euroopan unionin alueelle.

Vapaan matkustamisen Schengenissä on ehditty arabikevään paineessa aloittaa kansallisten rajojen vartiointi uudelleen. Euroopan unioni, tämä vapaan liikkumisen ja ihmisoikeuksien edistäjä näyttää pikkuhiljaa natisevan muukalaisvihan paineessa. Kun Angela Merkel ja David Cameron ovat julkisesti sanoneet menettäneensä uskonsa monikulttuurisuuteen ja kun Nicolas Sarkozy sai myytyä koko unionille työperäisen maahanmuuton periaatteet, ei ole ihme, että maahanmuutosta ja ulkomaalaisista on tullut yksi keskeisimmistä poliittisista keskustelunaiheista ja päätöksenteon kohteista vain muutamassa vuodessa.

Erityisesti suhtautuminen luvattomaan maahanmuuttoon on pistänyt koko unionin hetkessä lähes eksistentiaaliseen tilanteeseen. Onko kyseessä jopa tietyn eurooppalaisen idean loppu? L'Helgualc'h matkustaa ja käy läpi koko vyyhden. Ja muistuttaa, ettei pelko ole maailmankatsomus. Retki alkaa Maltalta. Pikkuruinen saarivaltio sijaitsee paikassa, jossa kautta historian ulkomaalaisinvaasioita on koettu ja pelätty. Aika ajoin maltalaisten mitta on täynnä - resursseja ottaa vastaan maahantulijoita ei ole; Vastaanottopaikat muistuttavatkin vankiloita ja työsiirtoloita.

"Kaikki tapaamani maahanmuuttajat olivat vakuuttuneita: maltalaiset ovat kaikki rasisteja. Busseissakaan ei istuta vierekkäin. Kuitenkaan maahanmuutto politiikan keskiössä ei Maltassakaan ole viittä vuotta vanhempi asia. Afrikkalaisperäisten maahantulo aiheutti saarella aivan uuden ilmiön - muukalaisvihaisen väkivallan. Toinen oire on ollut rakenteellinen muukalaisviha.
Sitä edustaa vihakirjoittelu internetissä suhteessa ulkomaalaisiin.

Kuten muuallakin Euroopassa, osa väestöstä tuntee ulkomaalaisvihaa. Ollaan kuitenkin kaukana viime vuosisadan Venäjän pogromeista tai Yhdysvaltain rotuerottelusta. Ehkäpä sana, joka kuvaa parhaiten tätä maltalaistenkin epäilevää suhdetta ulkomaalaisiin, on 'epävieraanvaraisuus'. Se on kuitenkin paradoksaalista, sillä Malta on eurooppalaisittain pakolaisia eniten suojeleva maa. Puolet turvapaikanhakijoista saa myönteisen vastauksen. Kansasta kuitenkin kolme neljästä kieltäytyisi antamasta turvapaikkaa sotia tai nälkää pakeneville. Ja 93 prosenttia maltalaisista ei haluaisi saada naapurikseen arabia tai afrikkalaista.

Malta on Euroopan katolisin maa, se tuntee olevansa myös sivilisaation puolustuksen etuvartioasema. Maltalaisten epäluuloisuus myotäilee median antamaa kuvaa: kun televisio näyttää maahantulijoita, kysytään heti jos he eivät ole kerran vaarallisia, miksi heidät sitten pannaan suoraan kaltereiden taakse, tai jos he eivät levitä tauteja, miksi rajavartioilla on kasvomaskit? Media välittää negatiivisen stereotypian pakolaisista ja se johtaa asenteeseen maahanmuuton rikollisuudesta."

Maltan esimerkki on L'Helgualc'h'ille eurooppalainen ongelma. Koska solidaarisuus on eurooppalaisen projektin sydän, olisi maahanmuuttotaakkaa jaettava. Eikä kyseessä ole kirjoittajalle vain kysymys siitä, että maahanmuuttajia vastaanottavaa maata tulisi auttaa muiden maiden toimesta, vaan siitä,että tuhannet ja tuhannet maahanmuuttajat joutuvat dramaattisiin tilanteisiin surkeissa oloissa jopa vuosikausiksi. Syyttävä sormi osoittaa unionin Dublin kakkoseksi kutsuttua päätöstä siitä, että turvapaikkaa hakeva voi anoa sitä vain siinä maassa, johon hän Schengenin alueella ensimmäiseksi tulee. Unionissa, joka on poistanut sisärajansa, olisi L'Helgualc'h'in mielestä normaalia, pistää pystyyn yksi ja ainoa lippuluukku kaikille niille, jotka alueelle haluavat. Mutta kuten niin monissa muissakin kristallinkirkkaasti integraatiota edistävissä asioissa todellisuutta mitataan kansallisten erojen ja herkkyyksien reaalipolitiikassa.

Kun vuonna 2007 Ruotsi antoi kolmelle neljästä Irakista tulleelle turvapaikan oli Kreikan vastaava prosentti nolla. Unionin komission vuosikymmenen kestänyt turvapaikanhaun harmonisointi tyssää siihen, kun unionin periferiaan saapuvia ei unionin keskiössä haluta ottaa vastaan. Juuri nyt unioniin pyrkivistä paperittomista 90 prosenttia yrittää Kreikan kautta, kun valvonta Välimeren yli Espanjaan ja Italiaankin on tiukentunut. Toinenkin Dublin -kakkosen unionin maahanmuuttoa rajoittava kohta saa 'Paniikkia rajoilla' kirjan tekijän puistelemaan päätään. Jos Maltaan tulleen ulkomaalaisen henkilöllisys tarkastetaan Tukholmassa, Pariisissa tai Hampurissa ja hänen digitaaliset tunnisteensa osoittavat hänen saapuneen saarivaltioon ensimmäisenä, saa hän lähtöpassit. Edes hänen pakolaisstatuksensa ei muuta tilannetta - oleskelulupaa ei toisessa maassa sallita. Jos henkilömme haluaa Belgiaan tai Espanjaan, täytyy hänen hankkia turistiviisumi, mutta paluu Maltaan on edessä kolmen kuukauden päästä. Näin Dublin kakkonen on luonut Eurooppaan oudon käsitteen: sisäisen karkotuksen, kirjoittaa Eric L'Helgualc'h.

"Hetkellä, jolloin valtiot vähä vähältä tyhjentävät demokraattista ydintään, ainoaksi toiminnaksi, jolla ne voivat edelleen korostaa suvereenisuuttaan, jää yksilöiden kontrolli. Toisin sanoen sopiva malli ajatella politiikkaa ei ole enää valtio, vaan leiri tai vastaanottokeskus. Paikka, jossa ei ole yhteistä oikeutta, paikka jossa ihmiset on supistettu ainostaan heidän biologiseen tunnistettavuuteensa. Heitä ruokitaan, heidän liikkeitään ja syntyvyyttä valvotaan, heitä lyödään, koska se on välttämätöntä. Ja mistään tästä ei rangaista ketään."

Vielä vajaa vuosi sitten Italia ja Euroopan unioni yrittivät löytää ratkaisua kymmenten tuhansien ihmisten virtaan Libyasta Lampedusan saaren kautta manner-Eurooppaan. Sopimuskumppanina oli eversit Muammar Gaddafi, joka sittemmin joutui maansa kapinallisten ja lännen sotilasiskujen kohteeksi. Italia halusi estää jo unionin rajojen ulkopuolella maahanmuuton massiivisen liikkeelle lähdon ja Gaddafi oli valmis yhteistyöhön kaupallisia sopimuksia ja valvontalaitteistoja vastaan. Berlusconin hallitukselle ja sen avaintukijalle Pohjoisen Liigalle ihmisoikeuksia rikkoneen diktaattorin kanssa veljeily ei ollut ongelma. Kauppatakeet ja sisäpoliittisesti oiva uusi keino maahanmuuton kitkemiseksi ei häirinnyt ketään. Libyan Saharan eteläpuolelta pohjoista kohti kulkevien ja parempaa tulevaisuutta etsivien kohtelu tai olosuhteet vastaanottokeskuksiossa eivät suuriin otsikoihin nousseet.

Berlusconin "enemmän öljyä, vähemmän pakolaisia" -politiikka ja ystävyyssopimukset Libyan kanssa nähtiin Italian hallituksessa radikaaleina keinoina näyttää EU:lle mallia, kuinka kaikin keinoin maahanmuutto on pysäytettävissä. Mukaan lukien pakolaisia kuljettaneen Bovienzo -aluksen käännyttäminen takaisin Tripoliin ja turvapaikkaa Euroopasta etsivien jättäminen Libyan viranomaisten armoille. 'Paniikkia rajoilla' -kirjan tekijä muistuttaa, että Bengasin kapinallisjohto on suostunut pitämään Italian ja Gaddafin kesken solmitun sopimuksen voimassa vastakin. Eric L'Helgualc'h hämmästelee Euroopan hiljaisuutta Italian politiikkaan nähden.

"Ruotsalainen maahanmuutto - ja ihmisoikeuskomissaari Cecilia Malmström sanoi ja toisti mandaattinsa aluksi viime vuoden helmikuussa, etta kaikkien Libyan kanssa tehtyjen sopimusten pitää täyttää pakolaisten ihmisoikeusperiaatteet. Ongelma vain oli, etteivät libyalaisviranomaiset edes tunnusta pakolaisstatusta. Human Rights Watchin johtokin on vahvistanut, ettei "Libyassa ole pakolaisia", vaan ainoastaan maahan laittomasti tulleita. Vuonna 2009 yhdysvaltalainen pakolais- ja maahanmuuttokomissio arvioi Libyan maaperällä olleen 20 000 turvapaikan hakemista haluavaa. Italian idea turvapaikkaa hakevien keskuksista EU:n ulkopuolella ei ole uusi. Monet EU-maat ja komissio tukivat Tony Blairin ajatusta YK:n valvomista 'suojavyöhykkeistä' ympäri maailmaa ja lähinaapureiden alueiden 'läpikulkukeskuksista'.

Lopulta Geneven ihmisoikeussopimuksen tulkinnat ja muut aloitteen humanitaarisyyttä koskevat seikat kaatoivat hankkeen José Manuel Barroson selkeällä ilmoituksella, ettei tällaisia leirejä perusteta unionin ulkopuolelle. Kuitenkaan jäsenmaat eivät ole kieltäytyneet tallaisten 'vastaanottokeskusten' rahoituksesta kauttakulkumaissa. Espanja on tukenut Mauritaniaan rakennettua keskusta - sen asukkaat ovat antaneet sille lempinimeksi 'Guantanamito'. Italia rahoitti ainakin kolmea keskusta Libyassa ja koulutti niihin poliiseja. Yhdessä unionin merirajojen valvonnan tiukkenemisen kanssa, on selkeästi nähtävissä eurooppalaishallitusten suuntaavan katseensa 'pakolaisongelman' ainoaksi ratkaisuksi sen ulkoistamisen.

Tätä todistaa se, että viimeiseen asti eurooppalaiset etsivät sopimusratkaisua Kaddafin kanssa. Tämä olisikin mitä ilmeisemmin onnistunut ellei Bengasin kapinaa olisi tapahtunut. Samaan aikaan vielä Brysselissä vieraillut ulkoministeri Abdel Fatah Younes tapasi komission korkeita virkamiehiä. Arabikevään kansannousuissa lähes kokonaan sivustakatsojan rooliin joutunut unioni oli valmis ratkaisemaan maahanmuutto-ongelmiaan omia kansalaisiaan tappaneen diktaattorin kanssa."

Frontex eli Euroopan ulkorajojen valvontaan kuusi vuotta sitten Varsovaan perustettu toimisto on suomalaisjohdossa. Ilkka Laitisen johtaman Frontexin 'Paniikkia rajoilla' -kirjan kirjoittaja näkee olevan uuden eurooppalaisen rajadoktriinin ruumiillistuma. Toisaalta pehmeä suhteessa unionin kansalaisten vapaalle liikkuvuudelle ja toisaalta tyly suhteessa ulkomaailmaan ja sieltä potentiaalisesti miljoonien vyoryyn kohti unionia.

Eric L'Helgoualc'h näkee tyhjästä syntyneen Frontexin olleen perustajilleen jo nyt menestys: lilliputtibudjetilla liikkeelle lähtenyt rajavalvontaprojekti yhdessä ulkorajavaltioiden kanssa on muutamassa vuodessa onnistunut operationaalisesti tehtavissään niin Kanarian saarilla kuin Välimerellä. Sen tekninen asiantuntemus ja tiedonkeruu ovat olleet tehokkaita myos Kreikan ja Turkin rajalla.

Frontex korostaa olevansa ei-poliittinen ja olevansa vain jäsenvaltioiden ja komission käsikassara torjuessaan laitonta maahanmuuttoa unioniin. Toistaiseksi Frontexilla ei ole ollut omaa kalustoa,vaan se on turvannut jäsenvaltioiden sille tarjoamaan välineistoon: laivoihin,lentokoneisiin, helikoptereihin ja tutkiin. Sen kriitikot näkevät liian militaristisen organisaation, joka hyvinkin pian saattaa toimia entistä autonomisempana rajavalvojana. Frontex krostaa toimiensa läpinäkyvyyttä ja ainoaa tehtäväänsä - laittoman unioniintulon ehkäisemistä. Siinä jäsenmaiden rajavartiokoulutus ei ole pienimpiä tehtäviä. Kreikan rajojen maahanmuuttopaine sai Frontexin Rabits- nopean toiminnan monikansallisille yksikoille ensimmäisen näyttämon.

Romanian, Baltian ja entisen Jugoslavian rajat kuuluvat juuri nyt Frontexin säännolliseen valvontakenttään. Mustanmeren seutu on kriittinen - Bulgarialla ei ole resursseja valvoa mahdollista Kreikan ohittavaa uutta maahantuloreittiä. Unionin ja Frontexin katsannossa vaihtoehtoja ei ole - uusia reittejä laittomalle maahanmuutolle syntyy juuri valvonnan tehostuessa toisaalla. Frontex toteuttaa toimeksiantajiensa politiikkaa. Tänä vuonna se on aloittanut laittomien unioniin tulleiden käännytyslennot. Suurin kritiikki kohdistuu Frontexinkin kohdalla rajojen tuolla puolen tapahtuvaan toimintaan.

"Esimerkiksi Frontexin valvomat meri- ja ilmavoimat, jotka valvovat vaikkapa liikennettä Kanariansaarille, ovat saaneet luvan valvoa niiden maiden aluevesiä, joilta maastamuuttajat lähtevät paateillaan. Lainopilliselta kannalta tähän ei ole mitään laillista perustetta. Siihen asti, kun veneet eivät ole saapuneet Espanjan vesille, niiden matkustajia ei voi syyttää laittomasta maahantulosta. Oman maansa jättäminen ei ole rikos. Se on jopa oikeus, joka on kirjattu kansainväliseen ihmisoikeuksien julistukseen. Ainoa laillinen peruste tarkistaa matkaajien henkilöllisyys on epäilys siitä, että he salakuljettavat tai valmistelevat terrorismia. Näissäkin tapauksissa miehisto on
asetettava syytteeseen eikä voida tyytyä takaisinkäännyttämiseen. Ainoa laillinen mahdollisuus käännyttää alus takaisin kohti Afrikan rannikkoa on epäillä sen olevan merihädässä. Näin on joskus, muttei aina.

Kaikissa tapauksissa, joissa väliintulo tehdään, on otettava huomioon turvapaikanpyynnot. Kontrollin ulkoistaminen ja
sitoutuminen turvapaikanhakijoiden oikeuksien kunnioittamiseen ovat kaksi ristiriitaista suuntaa ja ilmaus Euroopan unionin skitsofreniasta toisaalta haluta valvoa rajojaan ja toisaalta julistetusta sitoumuksesta kunnioittaa kansainvälistä oikeutta."

Eric L'Helgouac'h näkee osittain jo Eurooppa -linnoituksen syntyneen. Moni ei vain muista tai ajattele, miten koko moderni maahanmuutto syntyi Eurooppassa. Toisen maailmansodan tuhot heittivät miljoonat kodittomat etsimään uutta elämää. Vankileirit tyhjenivät ja pako erityisesti neuvostoalueelta kiihtyi. Liittoutuneet määrittelivät vuonna 1947 poliittisiksi pakolaisiksi ne, jotka kieltäytyivät palaamasta rautaesiripun taakse. Eurooppalainen ihmisoikeussopimus kuuden vuosikymmenen takaa määritteli oikeudet ja suojelun niille, jotka joutuisivat palatessaan sorron kohteeksi.

Vastaanottomailla ei ollut tarjota pakolaisille muuta kuin hävityksen jälkeen jälleenrakentaminen. Ja kuitenkin, kirjoittaa L'Helgouac'h: turvapaikkaoikeudesta tuli yksi läntisten demokratioiden humanitaarisen arsenaalin peruspilari. Nyt muukalaisinvaasioksi peloteltua tulevaisuudenkuvaa torjutaan digitaalisenkin linnakkeen menetelmillä: sellaiset projektit kuin Eurosur, Operamar, Mariss, Limes, Amas tai Talos suojaavat unionia nyt ja tulevaisuudessa niin maalta kuin mereltä. Biometria valvoo unionin sisällä liikennesolmuja. Ja niin valvonta muuttuu ihmisten liikkeiden kontrollisksi.

Ja kontrolloitavien valinnaksi. VIS, SIS ja Eurodac ovat biometrian tietojärjestelmiä. Niiden harvat kriitikot sanovat yksilon identiteetin, tai valvojien kannalta ,hyodyllisen identiteetin supistuvan ykkosten ja nollien valtavaksi arkistoksi.

Kukaan ei kiellä, etteiko Kreikka tarvitse apua valtavan lähinnä Irakin, Pakistanin ja Afganistanin kriisipesäkkeitä pakeneivien sijoittamisessa ja auttamisessa. Kukaan ei kiellä, etteiko laittomaan maahantuloon liity rikollisuuttakin. Mutta ulkomaalaisuuden, maahanmuuton, erilaisen kulttuurin leimaaminen rikollisuudeksi tai Euroopan huolestuttavan demografisen kehityksen välttäminen ovat jo merkkinsä jättäneet.

"Maahanmuuto kuuluu kaikkialla Euroopassa vaalivoittoja kerränneen oikeistopopulismin retoriikkaan.Syvä skeptisismi monikulttuurisuuden lupauksiin, huoli identiteetistä ja muukalaisvihan nousu ovat pistäneet eurooppalaiset vastakkaisten jännitteiden paineen alle. Identiteettipolitiikka nojaa kuitenkin toisen uhkaan ja tämä vastakkaisuus saa kaikkina aikoina
kansankiihottajat ääneen. On vaikea kuvitella, että Euroopassa,joka on yhä enemmän oman onnensa nojassa,ilmestyisi poliittinen johtaja, jolla olisi paperittomien maahanmuuttajien tilanteen laillistamiseksi ohjelma ja joka ajaisi rajojen täydellistä avaamista."

Ismo Nykänen

Kommentoi Lähetä: