Talouden jälkishokki

Amerikkalainen kuluttaja pitäisi nyt saada kuluttamaan oikein olan takaa. Kuulostaa hieman oudolta vaatimukselta sen jälkeen kun maailma oli vähällä hukkua talouskriisiin, jonka yksi syy oli amerikkalaisten kuluttajien liiallinen lainaaminen.

Mutta tämä on Clintonin hallinnon työministerin, Berkeleyn ja Oxfordin professorin Robert Reichin Aftershock-kirjan johtoajatus. Nyt on saatava laajimmalle kansanosalle, keskiluokalle, rahaa kuluttamiseen:

"Talouden kestävyyden ongelma ei ole se, että rikkaat elisivät muita vauraammin, vaan se, että he elävät liian vaatimattomasti - verrattuna siihen mihin kaikkeen heilla olisi varaa kuluttaa. Kun tulot keskittyvät yhä harvempien käsiin koko Amerikassa tuotteiden ja palveluiden kysyntä vähenee, koska hyvin rikkaat eivät kuluta läheskään kaikkea mitä ansaitsevat. Heidän säästönsä menevät sijoituksiin, tai erityisesti nykyään sijoituksiin ulkomaille."

Reichin mukaan amerikkalaisten rikkaiden sijoitukset menevät paremman tuoton toivossa ulkomaille, eivätkä jää auttamaan amerikkalaisia firmoja.

Jos verojen avulla rahaa sirrettäisiin rikkailta keskiluokalle, kulutus kasvaisi, koska Reichin mukaan keskiluokka on se joka kuluttaa, eli niinsanotusti panee rahaa haisemaan. Ja se olisi hyvä, koska Yhdysvaltain taloudesta valtaosa muodostuu kulutuksesta. Jos Yhdysvallat halutaan kunnon talouskasvun uralle, suurimman kansanosan kulutusmahdollisuuksia on lisättävä.

Eli talous saadaan Yhdysvalloissa kasvuun ainoastaan nostamalla rikkaiden veroja radikaalisti. Näin alkaa Reichin, yhdeksi Yhdysvaltain 1900-luvun menestyksekkäimmistä ministereistä valitun miehen, kirja:

"Ongelma ennen finanssikriisiä EI ollut se että amerikkalaiset tuhlasivat yli varojensa, vaan se, että heidän taloudelliset mahdollisuutensa eivät olleet kasvaneet samaan tahtiin koko talouden kasvun kanssa. Yhdysvaltain talous asvoi vinhasti, ja amerikkalainen keskiluokka luonnollisesti odotti pääsevänsä osille talouden kasvusta. Mutta näin ei käynyt. Yhä suurempi osa talouskasvun tuotoista meni yhä pienemmälle osalle ihmisistä. / Tärkein haasteemme ei ole saada amerikkalaiset säästämän lisää ja lainaamaan vähemmän muulta maailmalta. Tärkein haasteemme on tasapainottaa amerikkalainen talous niin että talouden hedelmät jaetaan tasaisemmin , niinkuin tehtiin 1945-75 välisenä aikana. Jos tätä uudelleenjakoa ei tehdä, kansantaloutemme tulee kokemaan erilaisia vale-elpymisiä ja kuplia, jotka ovat joka kerta musertavampia."

Äkkiseltään vaikuttaa jälleen uudelta vasemmistolaiselta tulojen uusjako-kirjalta. Mutta Reichin argumentit vetävät lukijan mukaansa.

Reichin mukaan amerikkalainen yhteiskunta elää kiertoliikettä harvain rikastumisen ja kaikkien rikastumisen välillä. Vuodesta 1870 vuoden 1929 pörssiromahdukseen elettiin harvojen rikastumisen aikaa, vuodesta 1940 70-luvun puoliväliin kaikkien vaurastumisen aikaa. 80-luvulla alkoi Reichin mukaan jälleen harvojen vaurastumisen aika joka jatkuu edelleen.

"80-luvulta asti amerikkalainen keskiluokka ei enää ole saanut osaansa kasvavan talouden hedelmistä, kun palkat ovat suhteellisesti polkeneet paikallaan ja vain ylimmän ryhmän tulot ovat nousseet raketin lailla. Neljännes kaikista Yhdysvaltain tuloista meni varakkaimmalla 20 prosentille. Tuloerot olivat samanlaiset viimeksi ennen suurta pörssiromahdusta vuonna 1929."

Reich sanoo, että hänen mielestään Yhdysvallat on menettänyt taloudellisen muistinsa. Unohtanut sen, millä tavalla amerikkalainen rikkaus luotiin 30-luvun laman jälkeen. Yhdysvaltain talouskukoistuksen siemenet olivat toisen maailmansodan lisäksi niissä sosiaalisissa toimissa jotka valtio aloitti 30-luvun laman jälkeen. Suuren laman nähneet ihmiset olivat muovaamassa amerikan yhteiskuntaa sellaiseksi että Amerikka alkoi vaurastua. Mutta seuraavan ja sitä seuraavan sukupolven päättäjät olivat kasvaneet vauraassa amerikassa ja pitivät sitä jo itsestäänselvyytenä, ja alkoivat purkaa laman jälkeen rakennettua laajempaa valtiota, joka synnyttänyt sen kuuluisan amerikkalaisen vaurauden.

Samalla kun rikkain väestönosa rikastui hurjaa vauhtia 80-luvun alusta lähtien, Palkat eivät keskiluokalla käytännössä ole selvästi nousseet tai ovat jämähtäneet suhteellisesti ottaen paikoilleen. Yhä useampi työpaikka lakkaa olemasta, ja syntyvät työpaikat ovat Reichin mukaan aina hieman pienempipalkkaisia esmeriksi automaation takia.

Keskiluokka on kaikin keinoin yrittänyt jatkaa rikkaimpien mallin mukaista vaurastumista, kolmella tavalla. Reich listaa keskiluokan kolme yhä epätoivoisempaa keinoa pysyä mukana vaurastumisessa:

Perheen Molemmat aikuiset käyvät töissä. Pitkät päivät tai kaksi työtä. Perheessä aikuiset teki niin pitkiä päiviä että vähintään toinen oli aina poissa kotoa. Reichin mukaan syntyi uusi parisuhdetyyppi, DINS double income, no sex. Lisätöiden lisäksi alettin ottaa velkaa. Erilaiset kulutus- ja muut luotot, joita tarjotaan joka kadunkulmassa. Vaurastumisen kupla puhkesi 2008.

Nyt nämä keskiluokan keinot sinnitellä kohti vaurastumista on käytetty loppuun. Finanssikriisin jälkeen ei voi enää lainata kulutusjuhlien kulissien ylläpitoon. Eikä Työpäiviä enää voi tästä pidentää, koska nytkään ei enää nukuta tarpeeksi:

"Joidenkin arvioiden mukaan nyt nukutaan keskimäärin yhdestä kahteen tuntia vähemmän kuin 60-luvulla. Tämä muuten synnytti uuden kukoistavan bisneksen, vuonna 2007 amerikkalaiset ostivat unilääkkeitä ja vastaavia unta auttavia tuotteita 23,9 miljardilla dollarilla. Masennuslääkkeitä syövien amerikkalaisten määrä taas tuplaantui vuosien 97 ja 2007 välillä, vaikka se oli nousukautta ja pörssi ja asuntojen arvo elivät nousukautta. Toki lääkkeet auttavat kestämään stressaavaa työtäkin, mutta tuon ajan stressi johtui myös siitä, kun liikaa yritettiin tienata enemmän ja enemmän jotta olisi varaa kaikkeen siihen, jota pidettiin menestyksen merkkeinä."

Reich toistaa toistamasta pästyään sitä miten tärkeää on mahdollistaa keskiluokalle vaurauden tuntu.
Yhdysvaltain yhteiskunnan vakaus on perustunut kaikkien kansalaisten yhteiseen uskoon, että köyhäkin voi Yhdysvalloissa päätyä miljonääriksi. Tämä uskomus on luonut kansalle toivoa vuosikymmenten, ehkä vuosisatojen ajan. Se on ollut amerikkalaisen yhteiskunnan vakauden perusta, eräänlainen kirjoittamaton yhteiskuntasopimus.

Tämä toivo, usko siihen, että jokaikinen voi tahtoessaan rikastua, on vuosisatojen ajan ollut vahvempaa Yhdysvalloissa vahvempaa kuin Euroopassa. Amerikkalainen usko syntyi uudisraivaaja-aikana, kun jokainen saattoi lähteä länteen etsimään onneaan.

Osin tuon uskon takia amerikkalaiset eivät aikanaan luoneet sellaista rikkaita vihaavia luokka-tietoisuutta kuin meillä Euroopassa oli tapana. Jokainen työläinen kantoi sisällään uskoa siihwen että ehkä minäkin joskus saavutan satumaisen unelmani. Silloin muiden rikastumisessa ei nähdä mitään pahaa. Vaurastumiseen yritetään vain itse päästä mukaan. Ja Reichin mukaan 1940-70 -luvulla se onnistui. Ei enää.

Reichin väite on siis se, että kirjoittamaton yhteiskuntasopimus on murtumassa, kun valtaväestön eli keskiluokan usko siihen että minäkin voisin vaurastua, alkaa horjua.

Mutta mitä vikaa siinä on, jos rikkaat rikastuvat?
Reich argumentoi, että hurjin rikastuminen ei saisi tapahtua niinkuin se Yhdysvalloissa tapahtui tällä vuosikymmenellä, että ennen finanssikriisiä pankkiirit ottavat markkinoilla hurjia riskejä völittämättä seurauksista, koska valtio tuli - ja ehkä tulee jatkossakin aina tarvittaessa pelastamaan pankit.

Jos tämä koetaan yhä epämoraalisemmaksi, se synnyttää ennen pitkään poliittisen maanjäristyksen.

Kun amerikkalaisten kulutusmahdollisuudet vähenevät säästökuurien ja talouskehityksen takia, amerikkalainen kuluttaja kehittää Reichin mielestä hitaasti katkeran raivon, jos kerran se amerikkalainen ei enää usko vanhaan myyttiin että minäkin voin vielä tästä rikastua niinkuin se loistoauton hankkinut naapuri.

"Tutkimusten mukaan ihmiselle ei ole niin tärkeää mitä hän omistaa, vaan mitä hän omistaa verrattuna naapuriin. Jos sinulla on vähemmän kuin ystävilläsi, olet onnettomampi kuin jos ystävilläsi ei olisi niin paljoa."

Reich kuluttaa pitkän ajan Vanhan tutun Keeping up with the Joneses -argumentin pohdiskeluun. Jos vaurastuminen on oman aseman hakemista suhteessa muihin, vaurastuminen on statuksen hakemista, lauman arvojärjesteyksessä ylöspäin kiipeämistä. Ja jos keskiluokan vauraus tällä vuosikymmenellä vähenee kun samalla bisneseliitin nousee rajusti, kansa katkeroituu.

Tämä vuosikymmen on länsimaissa rajujen talous-leikkausten vuosikymmen, kun ennusteiden mukaan heikossa sinnittelevät vanhat teollisuusmaat leikkaavat palveluja vähentääkseen talouskriisissä entisestään räjähtänyttä velkaansa.

Tilastotietoa muutaman viikon takaisesta Washington Postista: 31:ssa osavaltiossa köyhien määrä lisääntyi viimeisen kahden vuoden aikana. Viime vuonna lähes 12 miljoonaa kotitaloutta sai ruokakuponkeja sosiaaliapuna.

Jos rikkain osa samalla rikastuu kun muut kiristävät kivuliaasti vyötä; Silloin Reich ennustaa että kymmenessä vuodessa populistinen vihapolitiikka saa äänestäjiä. Reich ennustaa kärjistetysti, että katkeroituminen synnyttää Yhdysvalloissa kymmenessä vuodessa populistisen puolueen, jonka puolueohjelman Reich kuvittelee ehkä kuulostavan seuraavalta:

"Vuonna 2020 Itsenäisyyspuolueen puolueohjelma on selvä ja selkeä: puolue vaatii nollatoleraanssia laittomalle maahanmuutolle, laillisen maahanmuuton jäädyttämistä Latinalaisesta Amerikasta, Afrikasta ja Aasiasta. Kaikkiin tuontitavaroihin suuremmat tuontitariffit, ulkomaille muuttavat tai ulkomaille toimintojaan ulkoistavat amerikkalaiset yritykset pannaan. Yhdysvaltain valtion tulee vetäytyä YK:sta, Maailman Kauppajärjestöstä, Maailman Pankista ja Kansainvälisestä valuuttarahastosta."

Tämä on Reichin ennustama mielikuvituksellinen tulevaisuuden puolue, mutta Kuulostaako tutulta? Tea Party, Sverigedemokraterna, ehkä Suomestakin voi löytää esimerkkejä.

Mutta onko tulojen uusjako verotuksella Yhdysvalloissa kauhean vakavasti otettava idea, varsinkaan viime viikon kongressivaalien jälkeen, jossa republikaanit ottivat demokraateista lähes niskalenkin?

Olivat vallassa Demokraatit tai Republikaanit, Reich ei uskokaan, että Washington pystyisi nopeasti muuttamaan yhteiskunnan suurta kehitystä, osin siksi, että Washingtonia pyörittää entisen työministerin mielestä Wall Streetin vaaliraha. Summat ovat suuressa maassa hieman eritasoisia kuin Suomen politiikan vaalirahoissa.

"Miksi politiikot eivät tee enempää? Se voi johtua Wall Streetin rahasta. Wall Streetilla se raha on, ja rahalla ostetaan televisioon vaalimainostilaa. On vaikeaa vaatia ihmisiä tilille huonosta käyttäytymisestä ja samalla pyytää heiltä lahjoituksia. Viime vuosina Wall Streetin yritykset ovat olleet hyvin anteliaita sekä republikaaneja että demokraatteja kohtaan. Vuosina 2008 ja 2009 Wall Streetin firmat antoivat kongressin ja senaatin edustajille lahjoituksia 42 miljoonaa dollaria. Viime vuonna finanssiteollisuus käytti 300 miljoonaa dollaria kongressijäsenten lobbaamiseen. Finanssikriisissä pankit pelastettiin, ja vajaan vuoden kuluttua pankit olivat taas "back in business" vakuuttuneina siitä että valtio pelastaa jos sijoitukset menevät mönkään. Ja pankit käyttivät osan uusista voitoistaan voidellakseen lainsäätäjiä jotta peli jatkuisi samanlaisena kuin ennenkin. Kuka voi moittia kansalaista joka on sitä mieltä että tämä peli on järjestetty."

Amerikkalaiseksi varsin vasemmistolaisessa kirjassaan Reich haluaa estää ennustamansa vihan aikakauden vaatimalla seuraavia uudistuksia: Nykyistä progressivisempi verotus, alle 35-tuhatta euroa vuodessa tienaaville negatiivinen veroaste, ylimmälle tuloluokalle 55 prosentin tulovero, sama prosentti myös pääomatuloihin, joiden vero on nyt 15 prosenttia. Reich vaatii myös eräänlaista muutosturvaa, väliaikaista palkanlisää valtiolta kun työntekijät joutuvat vaihtamaan uusiin työpaikkoihin jotka Reichin mukaan yleensä ovat yhä huonommin palkattuja. Hoitovakuutus ja toimiva joukkoliikenne.

Epilogi

Reichin teeseistä voi olla montaa mieltä. Kirja on myös tuikitavallinen, amerikkalaisen elämäntavan tuhoa ennustavan ja keskiluokan hätää kuvaavan tyylilajin edustaja.

Mutta se tarjoaa kiintoisan pohdiskelun siitä, mitä materiaalinen rikkaus meille tarkoittaa, sen jälkeen kun perustarpeet kuten ruoan saanti on tyydytetty.

Miksi ostamme uuden taulutelevision parin vuoden välein? Oikeasti kukaan meistä ei välttämättä tarvitse sitä. Mutta mitä jos kaikilla tuttavilla on uusi TV eikä minulla ole? Se on kurja tunne.
Ja tämä tunne pyörittää rationaalisten länsimaiden taloutta.

Jukka Niva

Kommentoi Lähetä: