Ruotsidemokraatit ristiretkellä

Ruotsissa on 19.9.2010 parlamenttivaalit. Nyt Ruotsidemokraatit saattavat ylittää vaalikynnyksen. Mikä on heidän taustansa? Sitä selvitti dekkareistaan kuuluisaksi tullut Stieg Larsson vuonna 2002 julkaistussa kirjassaan.
(Vain tekstinä netissä)

Eurooppalaisia puheenvuoroja: Ruotsidemokraatit ristiretkellä. Stieg Larssonin ja Mikael Ekmanin teosta Ruotsin nationalistisesta liikkeestä esittelee Juha Kulmanen. Ensiesitetty maaliskuussa 2002.

"Ruotsi ruotsalaisille, ei monikulttuuriselle Ruotsille."

Itävallassa ja Tanskassa on jo voitettu vaalit ratsastamalla niillä epäluuloilla, joita moni tuntee muualta maahan muuttaneita kohtaan. Italiassa äärioikeistolainen puolue istuu hallituksessa. Kulkeeko Ruotsi tämän samansuuntaisen tien? Kaksi tunnettua ruotsalaista journalistia Stieg Larsson ja Mikael Ekman on tarttunut tähän aiheeseen mahdollisimman konkreettisesti ja kerännyt mittavan aineiston kirjaansa `Sverigedemokraterna - den nationella rörelsen - Ruotsidemokraatit- nationalistinen liike`. Tämä kolme ja puolisataasivuinen, mustiin kiiltäviin ja koviin kansiin nidottu teos kertoo yksityiskohtaisesti äärioikeiston järjestäytymisen aina 1920-luvulta nykypäivään Ruotsidemokraattien kunnialliselta näyttävän kulissin suojiin. Ruotsidemokraatit yrittävät ensi syksyn vaaleissa voittaa äkkipäätään tahrattomalta näyttävällä uudella imagollaan lisää äänestäjiä puolelleen.

"Ruotsidemokraatit ovat jo pitkään työskennelleet sen puolesta, että he rakentavat itselleen kunniallisen julkisivun ollakseen varteenotettava vaihtoehto ruotsalaiselle äänestäjälle. Tämän kirjan tarkoitus on kurkistaa tuon julkisivun taakse ja tarkastella sitä kuilua, joka syntyy toisaalta puolueen edustajien antaman siloitellun kuvan ja toisaalta tuomioistuinten ja muista dokumenteista löytyneen aineiston välisestä ristiriidasta."

Ruotsidemokraatit on puolueena ollut olemassa vajaa 15 vuotta, mutta sillä on vakaasti juurensa Ruotsin kansallismielisessä menneisyydessä. Sieltä kannattaa poimia erityisesti mies nimeltä Per Enghdal ja hänen Uusiruotsi liikkeensä 1950- ja 1960-luvuilla. Tämä liike ihaili erityisesti Italiassa heti sodan jälkeen uudelleen perustettua Mussolinin vanhaa puoluetta, joka sai nimen Movimiento Sociale Italiano MSI. Tätä nimeä se kantoi vuoteen 1995, jolloin nimi muuttui Alleanza Nationaleksi ja juuri tämä puolue on nyt edustettuna Berlusconin hallituksessa.

Vuonna 1950 silloinen MSI järjesti Roomassa kokouksen, johon myös UusiRuotsi Per Enghdalin johdolla osallistui ja jossa hyväksyttiin julistus Carta di Roma:

"Puheessaan Enghdal esitteli kymmenen kohdan ohjelmansa siitä kuinka fasistinen ja korporatiivinen Eurooppa tulisi sodan jälkeen uudelleen rakentaa. Ohjelma, joka oli Uusiruotsi-liikeen ohjelma, oli keskeisesti mukana Carta di Romassa ja sai näin keskeisen roolin siinä kuinka sodan jälkeistä fasistista politiikkaa Euroopassa muotoiltiin."

Per Enghdal meni kuitenkin nykypäivän kansallismielisten näkökulmasta katsottuna aivan liian pitkälle siinä, että hänen mielestään ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi voitu hoitaa yhteisesti Euroopan unionin tasolla, asia, joka ei ole tähän päivään mennessä toteutunut, mutta jota kohti Maastrichtin sopimuksen mukaan edelleen pyritään. Vielä 1960-luvulla ns. paneurooppalainen liike vaikutti mm. Ruotsin nationalistisessa liikkeessä siten, että kulttuurisen yhtäläisyyden Ateenasta Nordkapiin katsottiin luovan perustan yhteiselle fasistiselle tulevaisuudelle, mutta 1970-luvulla nationalistinen liike muutti vähitellen suuntaa, Euroopan liiallista yhdentymistä ja maailman avautumista alettiinkin vastustaa ja Ruotsiinkin perustettiin vuonna 1979 liike nimeltä BSS- Bevara Sverige svensk- säilytä Ruotsi ruotsalaisena.

"Silloin kun BSS aloitti, puhuttiin paljon siitä mitkä puolueet ja ryhmät ovat toimineet sen innoittajina. Yksi sellainen oli epäilemättä englantilainen National Front, joka perustettiin vuonna 1967. Se oli rasistinen kampanjaorganisaatio, jonka natsit perustivat, mutta joka näyttäytyi kunniallisena puku ja kravatti – osastona. National Frontin sanoma, propaganda ja työmenetelmät olivat hyvin omanlaisiansa ja on paljon todisteita, että BSS piti juuri sitä veljesryhmänään. Mm. BSS käännätti ruotsiksi liikkeen ideologin Derek Hollandin kirjan The Political Soldier, joka puolusti terrorismia. Kirjoitus, joka oli hyvin keskeinen koko National Frontin ideologiassa, oli edelleen myynnissä Ruotsidemokraattien kirjamyynnissä 1990-luvulla."

Vain neljä kuukautta ennen kuin BSS perustettiin julkaisi Per Enghdal vielä vanhalla iällään kirjoituksen ´Siirtolaisuuden riskit´, jota voi ilman muuta pitää BSS:n ohjelmajulistuksena. Enghdal kirjoitti tuolloin:

"Voidaan hyvin sivuuttaa rotubiologiset kysymykset. Niitä on vaikea määritellä. Riittää kun puhumme ryhmäpsykologiasta. Siirtolaisuuden riskit ovat ilmeisiä, jos tietyt rajat ylitetään."

BSS vastasi yllättävän monen ruotsalaisen ajatuksiin. Se yhdisti pelkästään kiihkokansallismieliset ns. Skinheadeihin eli kaljupäihin ja uusnatseihin. Heillä oli nyt yhteinen vihollinen; ulkomaalaiset, joita virtasi maahan yhä kiihtyvään tahtiin. BSS ei kuitenkaan koskaan muodostunut puolueeksi vaan se pysyi löyhänä liikkeenä. Ruotsin Kansallinen Liitto ja sen julkisivuorganisaatio 30 Marraskuuta-yhdistys järjesti vuosittain Kaarle XII patsaalla Tukholman Kungsträdgårdenissa tilaisuuden, jossa muisteltiin Ruotsin suuruutta ja johon ilmaantui aina muutama vastamielenosoittajakin. Mutta BSS:n myötä kaikki muuttui. Vuonna 1983 se onnistui järjestämään 100-päisen karoliinijoukon, joka marssi Kaarle XII patsaalle.

"Seuraavana vuonna heitä kokoontui jo noin 250, ja he onnistuivat dominoimaan aluetta monta tuntia. Iltapäivän aikana BSS:n aktiivit olivat lyöneet ja potkineet antirasistiset vastamielenosoittajat tiehensä. Tästä tuli myös antirasistisen liikkeen perustamisen lähtökohta Ruotsissa. Vuonna 1985 ja monena vuonna sen jälkeen 30 marraskuuta muodostui rasistisen ja antirasistisen liikkeen voimainmittelöksi."

Tuolloin Bevara Sverige svensk oli Ruotsin tärkein kansallismielinen liike. Vähitellen alkoi keskustelu liikkeen muodostamiseksi puolueeksi, ja liike oli ensimmäisten joukossa omaksumassa uusien viestintätekniikoiden käyttöä, erityisesti lähiradio oli sille tärkeä.

Mutta alku oli kuitenkin takkuinen. Muodostui erilaisia fraktioita, jotka perustivat mm. Framstegspartiet eli edistyspuolueen sekä Sverigepartiet - eli Ruotsipuolueen. Ne vaikuttivat merkittävästi vain hetken ja 6. helmikuuta 1988 Ruotsipuolueen ns. BSS-siipi piti kokouksen, jossa Ruotsidemokraatit perustettiin.

"Tästä joukosta on jäljellä enää mukana vain Johan Rinderheim, joka tänään on puolueen varapuheenjohtaja, pääideologi ja valtuutettuna Haningen kunnanvaltuustossa. 1990-luvulla hän oli monta vuotta poissa puoleen toiminnasta, opiskeli Uppsalassa ja julkaisi ´nonkorformistista´ lehteä nimeltä Virtus, joka oli huomiota herättävän kehno julkaisu, ja jossa pääasiassa omistauduttiin kulttuuripoliittiseen keskusteluun äärikonservatiivisilla äänenpainoilla ja ylistäen Jean Marie Le Penin toimintaa. Rinderheim oli 25-vuotias kun Ruotsidemokraatit perustettiin ja kuului uuteen koulutettuun nationalisti- sukupolveen, jolta puuttui kansallismielisten ryhmien perinteinen painolasti."

Stieg Larsson ja Mikael Ekman sanovat kirjassaan Ruotsidemokraatit, että juuri tuosta luonnehdinnasta ´nonkonformatiivinen´ on tullut eräänlainen koodisana nationalistisessa liikkeessä. Tämä tietoinen epäyhtenäisyys näkyy hyvin myös Ruotsidemokraattien olomuodossa, sen kaapuun voi pukeutua niin patakonservatiivi kuin ultraradikaalikin. Olennaista on tavoite: yhtenäiskulttuurinen Ruotsi.

Ruotsidemokraattien alkutaival ei ole ollut ruusuinen. 1990 –luvulla Ian Wachtmaisterin populistinen Ny Demokrati – Uusi Demokratia puolue vei siltä äänet ja nousi Ruotsidemokraattien nenän edestä parlamenttiin. Mutta sekin liike on jo kuihtunut. Tänään Ruotsidemokraatit edustaa entistä vahvempana puolueena yksin äärioikeistolaista, kansallismielistä poliittista kenttää. Puolueen puheenjohtajan Mikael Janssonin esikuvana ovat viime vuosina olleet jo aiemmin mainittu Ranskan Kansallisen Rintaman Jean Marie Le Pen ja Itävallan Jörg Haider. Epäilemättä nyt myös Tanskan uusi pääministeri Anders Froh Rasmussen täyttää kriteerit.

Mitkä sitten ovat Ruotsidemokraattien keinot tänään? Miten etninen puhdistus ja monokulttuuriin siirtyminen voidaan toteuttaa Ruotsissa? Näin Jansson sanoi vuonna 1996:

"Me emme ole minkään vapaaehtoisen paluumuuton kannalla. Me olemme sen puolesta, että vuoden 1970 jälkeen maahamme saapuneet vieraan kulttuurin edustajat pitää poistaa maasta. Me emme siis puhu länsimaalaisista tai pohjoismaisista kansalaisista. Heitä ei pidä lähettää takaisin, heidän kanssaan pärjäämme kyllä. Mutta kaukaisista maista tulleet ovat eri asia, heidän kanssaan emme tule toimeen."

Jotta Ruotsidemokraateista tulisi jollain lailla hovikelpoinen ja uskottava sen pitää kuitenkin karistaa menneisyyden leimat. Sitä Jansson on yrittänyt viimeiset vuodet tehdä. Tämä oli tilanne hänen mukaansa 1996:

"Tavallinen kunnollinen ruotsalainen kavahtaa kauhusta jos häntä mediassa syytetään fasistiksi, rasistiksi tai natsiksi. Ottaa aikansa ennen kuin opimme ottamaan vastaan maahanmuuttopolitiikan kannattajien iskut. Siksi median antama kuva Ruotsidemokraateista pelottaa. Tavallinen ruotsalainen ei halua samaistua olutta ryystäviin nahkapäänuoriin tai teräskypäröillä varustettuihin Sieg heil – huutoja päästäviin joukkoihin, joihin Ruotsidemokraatit rinnastetaan. Ruotsidemokraattien mahdollisuuksia ei paranna se, että puolueen johdolla on ollut vaikeuksia irtaantua 1930-luku nostalgiasta, joka pilkahtelee esiin eri yhteyksissä."

Larsson ja Ekman osoittavat kuitenkin kirjassaan, että menneisyydestä ei oikeasti halutakaan päästä eroon, se vain yritetään visusti kätkeä. Puolueella on edelleen vahvat kytkennät ns. Valkoisen vallan teollisuuteen, joka syytää markkinoille kiihtyvään tahtiin avoimen rasistista musiikkia ja kirjallisuutta.
Ruotsidemokraattien aktiivikaadereista löytyy myös runsaasti henkilöitä, joilla on natsimenneisyys tai ovat sotkeutuneet rikolliseen toimintaan, mutta kaksoisstrategiansa mukaisesti näistä asioista vaietaan ja sen sijaan puolue pyrkii kääntämään asiat päälaelleen:

"Ruotsidemokraatit pitävät tärkeimpinä vihollisinaan vaikutusvaltaisimpia poliitikkoja ja journalisteja. Heitä syytetään epädemokraattisiksi, maanpettureiksi, korruptoituneiksi ja epäpäteviksi. Tarkoituksena on luoda tilanne, jossa demokratian edustajat näyttäytyvätkin kansan vihollisina. Tätä mielikuvaa ruokitaan systemaattisesti ja vuosia kestävien kampanjoiden avulla."

Erityisesti Ruotsidemokraattien silmätikkuna on ollut nykyinen sosialidemokraattinen siirtolaisministeri Mona Sahlin, hän on ollut vihakampanjan pääkohde. Tässä näyte Ruotsidemokraattien kirjoituksesta nimeltä ´Monan kuolemanenkelit´:

"Kun kirjoitan tätä soi korvissani Göran Perssonin, Ulrika Messingin, Mona Sahlinin ja muiden eduskunnan, hallituksen, kulttuuripiirien ja elinkeinoelämän ulkomaalaisystävien äänet siitä kuinka suuri siunaus on ulkomaalaisvaellus kaukaisista maista Ruotsille ollut. Minä sanon sen sijaan: se on kirous, jonka meidän selkärangattomat poliitikkomme ovat tällä tavoin veren ja väkivallan keinoin Ruotsin kansan päälle langettanut sosialistivallan viimeisen kymmenen vuoden aikana."

Ruotsidemokraatit ovat päätyneet siihen, että itse asiassa Ruotsi ei ole demokratia ja että Mona Sahlin ja hänen kaltaisensa ovatkin ruotsalaisvihamielisyydessään itse rasisteja. Ammattiyhdistysjohtajat ovat myös tulilinjalla. Stieg Larssonin ja Mikael Ekmanin kirjaa lukiessa tulee silti täysin päinvastainen kuva Ruotsidemokraateista kuin mitä heidän sliipattu internet-kotisivunsa heistä antaa. Puolueen nettisivulla ei syytetä ketään ja oma ohjelma esitellään tarkasti, mutta varovaisesti. Puolueen nuorisojärjestön SDU:n huoliteltu johtaja Jimmye Åkesson vaikuttaa olevan valovuosien päässä siitä kun Larsson ja Ekman väittävät kirjassaan SDU:n olevan suunnittelukoulu terroristeille.
Vuonna 1993 eräät Ruotsidemokraattien nuoret saapuivatkin kuuntelemaan vasemmistopuolueen puheenjohtajan Gudrun Schymanin puhetta Tukholmassa käsikranaatti mukanaan. Sitä ei tosin ehditty käyttää ennen kuin poliisi puuttui asiaan. SDU on myös hyvin aktiivinen monissa Ruotsin kouluissa.

"SDU on tae sille, että liberaalit voimat eivät koskaan pääse valtaan Ruotsidemokraateissa. Pahinta mitä voi tapahtua on, että SDU:sta tulisi vapaamielinen...liberaali SDU:ssa ei ole muuta kuin soluttautuja ja sellainen potkaistaan pää edellä ulos."

Ruotsidemokraatit ovat mukana Euro-Nat- yhteistyössä ja siinä mukana olevia puolueita yhdistää paitsi ulkomaalaisvastaisuus myös yleinen EU-vastaisuus ja kamppailu federalismia eli Euroopan liittovaltioitumista vastaan. Epäilemättä muualla Euroopassa saavutetut kansallismielisten puolueiden voitot auttavat myös Ruotsidemokraatteja.

"Ruotsidemokraateille seuraavat vaalit ovat elämän ja kuoleman kysymys. Sen pitää joko voittaa tai kadota. Puolueen täytyy koota voimavaransa äärimmilleen saavuttaakseen läpimurron. Kuinka he onnistuvat siinä, riippuu suuresti miten demokraattinen yhteiskunta pystyy omasta puolestaan esiintymään."

Viimeaikaisten tapahtumien aikana on Ruotsissa kiitelty sitä, että eduskunnassa ei ole edustettuna varsinaista siirtolaisvihamielistä puoluetta.

Pitkäaikainen kansanedustaja Sten Andersson on jo kuitenkin ilmoittanut asettuvansa ensi vaaleissa ehdolle Ruotsidemokraattien riveistä. Nationalistinen ja siirtolaisvihamielinen läpimurto voi siis Ruotsissakin olla mahdollinen. Varsinaiseen valtaan sillä on kuitenkin vielä pitkä matka.

Juha Kulmanen

Lähetä: