Hiljaista diplomatiaa Darfurissa

Mikä on Kiinan rooli Sudanin Darfur-kiistassa? Kiinalainen Afrikka-tutkija He Wenping antaa tästä osviittaa.

Afrikan pinta-alaltaan suurimman maan Sudanin tapahtumat ovat olleet viime aikoina esillä uutisissa. Maan eteläosissa valmistaudutaan ensi tammikuussa järjestettävään kansanäänestykseen, jossa eteläsudanilaiset pääsevät äänestämään siitä, tuleeko Etelä-Sudanista oma itsenäinen valtio vai säilyykö alue jatkossakin osana yhtenäistä Sudania. Maan pohjoisosan ja Etelä-Sudanin poliitikkojen yhteishallitusta johtavat pohjoisen islamistit ovat monin tavoin pyrkineet hankaloittamaan tulevaa äänestystä. Mikäli Etelä-Sudan irrottautuu omaksi valtiokseen, Sudan menettää huomattavan osan öljyvaroistaan.
Tammikuulle suunniteltu kansanäänestys Etelä-Sudanin kohtalosta tulee onnistuessaan olemaan merkkipaalu rauhansovittelussa Afrikassa. Islaminuskoisen Pohjois-Sudanin ja kristinuskoisen etelän vapautusliikkeen välistä sisällissotaa käytiin yhtäjaksoisesti yli parinkymmenen vuoden ajan, kunnes rauhansopimus lopulta solmittiin vuonna 2005. Etelä-Sudanin sodassa ja sodan aiheuttamissa nälänhädissä kuoli lähes kaksi miljoonaa ihmistä.
Inhimillisen kärsimyksen laajuudesta huolimatta Etelä-Sudanin konflikti ei koskaan saanut kunnollista huomiota kansainvälisessä mediassa – ainakaan jos vertaa Sudanin länsiosassa sijaitsevan Darfurin maakunnan konfliktiin, joka oli parisen vuotta sitten keskeisiä poliittisen kampanjoinnin kohteita Yhdysvalloissa ja länsimaiden mediassa.

Pekingin olympialaisten alla Darfurin kriisistä syytettiin ennen muuta Kiinaa, joka oli Sudanin tärkein yhteistyökumppani öljyntuotannossa ja ylivoimaisesti suurin sudanilaisen öljyn ostajamaa. Kiinan näkemykset eivät tuolloin juuri saaneet tilaa mediaraportoinnissa.

Pohjoismaisen Afrikka-instituutin julkaisemassa tuoreessa kirjassa The Rise of China & India in Africa löytyy mielenkiintoinen, kiinalaistutkija He Wenpingin kirjoittama artikkeli Kiinan roolista Darfurissa ja Darfurin kriisin vaikutuksista Kiinan politiikkaan Afrikassa. Kiinan yhteiskuntatieteiden akatemian Afrikan tutkimuksen yksikön johtajana työskentelevä He Wenping puolustelee kirjoituksessaan Kiinan yhteistyötä Sudanin hallituksen kanssa ja pitää sitä monin verroin rakentavampana keinona vakauden ja rauhan aikaansaamiseksi kuin Yhdysvaltojen ja muiden länsimaiden ajamaa pakotteisiin perustuvaa politiikkaa.

”Darfurin kriisi on ollut kansainvälisen huomion kohteena vuodesta 2003 lähtien, kiitos erityisesti länsimaisten ihmisoikeusjärjestöjen ja poliitikkojen sille antaman erityishuomion. Pitkittynyt poliittinen kriisi on asettanut myös kyseenalaiseksi Kiinan yhä läheisemmät suhteet Sudanin kanssa. Kiinan taloudellinen sitoutuminen Sudanin energia-alan kehittämiseen on eräiden arvioiden mukaan epäsuorasti rohkaissut Sudanin hallitusta kärjistämään konfliktia Darfurissa. Länsimaiset hallitukset ja ihmisoikeusryhmät väittävät edelleen, että Kiinan päätös olla puuttumatta toisten valtioiden sisäisiin asioihin merkitsee käytännössä sitä, että se on osasyyllinen Darfurin kriisin kiihdyttämiseen. On syytä esittää seuraavat kysymykset: Mitkä ovat Darfurin kriisin perimmäiset syyt? Onko Kiinalla todella vaikutusvaltaa Sudanissa? Mitä Kiina on viime vuosina tehnyt Darfurin kriisin ratkaisemiseksi?”

Pinta-alaltaan noin puolitoista kertaa Suomen kokoisessa Darfurissa asui ennen sotaa vajaa kahdeksan miljoonaa ihmistä, noin viidesosa koko Sudanin 40 miljoonasta asukkaasta.
Darfurin asukkaat jakautuvat lukuisiin eri kansoihin, joista suurimpia ovat furit, masaliitit, dajut ja zagawat. Lisäksi merkittävä osa Darfurin asukkaista kuuluu arabiankielisiin etnisiin ryhmiin. Arabit ovat pääasiassa alueelle myöhemmin saapuneita paimentolaisia, alkuperäiskansat taas pienviljelijöitä.
Kaikki darfurilaiset ovat islaminuskoisia ja ihonväriltään mustia.

Kyse ei ole siis uskonnollisesta konfliktista eikä myöskään selkeästi eri roturyhmiin kuuluvien kansojen välisestä konfliktista.
Kiinalaistutkija He Wenping toteaa, että Darfurin ongelmat juontavat juurensa 1970-luvulla alkaneeseen kuivuuteen, joka pakotti pohjoisen arabipaimentolaiset muuttamaan laidunmaiden perässä etelämmäksi. Muuttoliikkeen yhtenä seurauksena oli kasvava kamppailu eri väestöryhmien välillä vesivaroista ja maankäytöstä.

Erimielisyydet rajallisten voimavarojen käytöstä johtivat aseellisiin selkkauksiin 2000-luvun alussa. Arabipaimentolaisista koostuvat janjaweed-joukot hyökkäsivät viljelijäkansoihin kuuluvia Darfurin asukkaita vastaan pakottaen suuren osan maakunnan asukkaista pakenemaan kodeistaan. Reaktiona janjaweedien hyökkäyksiin Darfurissa perustettiin kaksi aseellista vastarintaliikettä, Sudanin vapautusarmeija SLA sekä Oikeuden ja tasa-arvon liike JEM, jotka molemmat ovat konfliktin pitkittyessä lopulta hajonneet useiksi pienemmiksi ryhmiksi.

He Wenpingin mukaan Darfurin tilannetta on myös tarkasteltava osana koko Sudanin poliittista tilannetta. Darfurin kriisi nimittäin kiihtyi samaan aikaan kun Sudanin islamistihallituksen ja Etelä-Sudanin vastarintaliikkeen, Sudanin kansan vapautusarmeijan SPLA:n, välillä solmittiin rauhansopimus.

”Sudanin hallituksen kyvyttömyys suojella kansalaisiaan arabijoukkojen hyökkäyksiltä Darfurissa herätti melkoista keskustelua länsimaiden pääkaupungeissa. Useat humanitaariset järjestöt alkoivat syyttää Sudanin hallitusta osallisuudesta ’kansanmurhaan’. Yhdysvalloissa etenkin eräät oikeistolaiset kristilliset järjestöt ja arabimaiden vastaiset painostusryhmät ryhtyivät rajusti lobbaamaan Bushin hallintoa, jotta tämä määrittelisi Darfurin julmuudet ’kansanmurhaksi’ ja rikoksiksi ihmisyyttä vastaan. Sudanin hallituksen arvostelijoiden näkökulmasta tämä antaisi Yhdysvalloille ja kansainväliselle yhteisölle luvan määrätä presidentti Omar al-Bashirin hallitukselle pakotteita ja avaisi mahdollisuuden myös YK:n sotilaalliseen väliintuloon Sudanissa ’suojeluvastuun’ periaatteen mukaisesti.”

Suojeluvastuu on YK:n yleiskokouksen vuonna 2005 hyväksymä periaate, jonka mukaan kansainvälisellä yhteisöllä on velvollisuus puuttua asiaan, mikäli jokin valtio ei kykene suojelemaan tai ei jostain syystä halua suojella omia kansalaisiaan kansanmurhalta, etniseltä puhdistukselta tai sotarikoksilta.

Kiinalaistutkija He Wenping kirjoittaa, että vaikka Bushin hallinto ja muut Sudanin hallituksen arvostelijat puhuivatkin suojeluvastuusta, ei ollut vaikeaa tunnistaa Pelastakaa Darfur -kampanjassa mukana olleiden järjestöjen ajamia islaminuskon ja arabimaiden vastaisia tavoitteita. Syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeisessä poliittisessa ilmapiirissä kuitenkin Sudanin hallituksen pelkkä välinpitämättömyys Darfurin maakunnan asukkaita kohtaan näytti riittävän oikeuttamaan Yhdysvaltojen ajaman kovan linjan politiikan Sudania vastaan.

Mutta YK ei silti suostunut kutsumaan Darfurin kriisiä kansanmurhaksi, ei myöskään Afrikan unioni eikä EU. Näiden kaikkien mukaan kyse oli ennen muuta humanitaarisesta kriisistä, eikä niinkään siitä, että jotakin tiettyä etnistä ryhmää oltiin tarkoituksellisesti ja suunnitelmallisesti tuhoamassa.
Yhdysvaltojen kongressi kuitenkin määritteli Darfurin kriisin nimenomaan kansanmurhaksi ja velvoitti Yhdysvaltojen hallituksen asettamaan Sudanille pakotteita. He Wenping toteaa, että YK:n turvallisuusneuvostossa Yhdysvaltojen vaatimukset kauppapakotteista hylättiin toistuvasti, usein sen jälkeen kun Kiina uhkasi käyttää veto-oikeuttaan päätöslauselman estämiseksi.

”Bushin hallinnon ja sen kannattajien pyrkiessä antamaan Kiinasta kuvan Sudanin tilanteen pahimpana kompastuskivenä Kiinan viranomaiset korostivat sitä, että Yhdysvaltojen todelliset tarkoitusperät Sudanissa ovat varsin toisenlaiset kuin miltä pinnalta katsoen näyttäisi olevan. Kuten amerikkalaistutkija William Engdahl on todennut, ’Yhdysvaltojen uuden Darfur-kiinnostuksen syynä on öljy, eikä niinkään ihmisten kärsimys.’ Kiinan kanta on ollut koko ajan se, että diplomatia on paljon parempi keino Darfurin kriisin ratkaisemiseen kuin pakotteiden uhka ja pyrkimykset eristää Sudanin hallitus. Kiinan näkemyksen mukaan Yhdysvaltojen intressejä Sudanissa motivoi kaksi tekijää: sen päättäväisyys käydä terrorisminvastaista sotaa, sijaitseehan Sudan strategisesti tärkeässä Afrikan sarvessa, sekä pyrkimys öljynsaannin turvaamiseen – ja öljyä Sudanissa on paljon.”

He Wenping toteaa, että useat länsimaiden hallitukset ja järjestöt ovat jatkuvasti syyttäneet Kiinaa siitä, että se on kiinnostunut vain omista taloudellisista intresseistään eikä piittaa lainkaan Sudanin ihmisoikeustilanteesta. Kiinalaistutkijan mielestä kritiikki oli kuitenkin yksipuolista, sillä samalla tavalla ei arvosteltu muita Sudanin öljysektorilla toimivia maita, kuten Malesiaa ja Intiaa.

He Wenping huomauttaa myös, että keskustelussa on kokonaan unohtunut se tosiasia, että Sudan on kehittynyt merkittäväksi öljyntuottajaksi pitkälti juuri Kiinan taloudellisen yhteistyön ansiosta. Öljytulot ovat puolestaan lisänneet Sudanin vaurautta ja antaneet hallitukselle poliittisesti lisää liikkumatilaa. Tässä uudessa tilanteessa hallitus lopulta suostui neuvottelemaan rauhasta Etelä-Sudanissa – ja peräti etelän mahdollisesta itsenäisyydestä. Rauhansopimuksessa sovittiin myös öljytulojen jakamisesta puoliksi pohjoisen ja etelän välillä.

Kiinalaistutkija He Wenping korostaa myös sitä, että toisin kuin länsimaisten öljy-yhtiöiden hankkeissa, Sudanissa on Kiinan avustuksella todella kehitetty koko öljysektoria öljyn etsinnästä öljyn poraukseen, jalostukseen, kuljetukseen ja markkinointiin. Sudanin kymmenen prosentin talouskasvu on maailman korkeimpia ja asukasta kohden laskettu bruttokansantuote on yli kolminkertaistunut viime vuosien aikana.
Mitä sitten tulee Sudanin ihmisoikeuksiin, He Wenping viittaa niin sanottuun puuttumattomuuden periaatteeseen.

Puuttumattomuus toisten valtioiden sisäisiin asioihin on ollut yksi Kiinan ulkopolitiikan keskeisistä rauhanomaisen rinnakkaiselon periaatteista aina Bandungissa Indonesiassa vuonna 1955 pidetystä ensimmäisestä Afrikan ja Aasian maiden huippukokouksesta lähtien. Vaikka Kiina on siirtynyt yhä kasvavassa määrin markkinapohjaiseen järjestelmään, puuttumattomuuden periaate on edelleen pysyvä osa maan ulkopolitiikkaa. Kiina uskoo, että puuttumattomuuden periaatteen ylläpitäminen ja kehitysavun tarjoaminen ilman ehtoja ovat tärkeitä sen pyrkimyksissä luoda kestäviä suhteita Afrikan maiden kanssa. Kiina on tarkkana siitä, ettei se puutu Afrikan maiden sisäisiin asioihin vaan kunnioittaa Afrikan maiden oikeutta hoitaa omat sisäiset asiansa itsenäisesti. Kiinalle tässä ei ole kyse pelkästään teoreettisesta linjauksesta; taustalla on sen oma historia, jossa leimallista oli länsimaiden jatkuva sekaantuminen Kiinan sisäisiin asioihin.

Kiinan diplomaatit ovat He Wenpingin mukaan pyrkineet osoittamaan, että puuttumattomuuden periaate ei välttämättä merkitse haluttomuutta suojella siviilejä ihmisoikeusloukkauksilta. Mutta Yhdysvaltojen Darfur-kampanjassa ”suojeluvastuu” on ollut Kiinan mielestä vain tekosyy sille, että Yhdysvallat voisi syrjäyttää Sudanin hallituksen ja palauttaa alueelle Yhdysvaltojen hegemonian.

He Wenpingin mukaan Kiina on toiminut Darfurissa aktiivisena sovittelijana Sudanin hallituksen ja kansainvälisen yhteisön välillä, mutta kunnioittaen samalla Sudanin itsenäisyyttä. Ottaen huomioon Kiinan aseman maailmantaloudessa, hyvät suhteet Yhdysvaltoihin ovat sille elintärkeitä, kuten myös hyvät suhteet tärkeään öljyntoimittajaan Sudaniin.

He Wenping toteaa, että Kiinan hiljaisen diplomatian ansiosta Sudanin hallitus lopulta hyväksyi YK:n rauhanturvaoperaation aloittamisen Darfurissa. Hiljaisen diplomatian menestys Darfurissa ei silti tarkoita sitä, ettei Kiinalla olisi myös syytä uudelleenarvioida politiikkaansa Sudanissa ja Afrikassa yleensäkin. Globalisaatio ja Afrikan oma sisäinen kehitys ovat muokanneet maanosan strategisia ja poliittisia oloja, ja tämä tulee jatkossakin vaikuttamaan Kiinan ulkopoliittisiin linjauksiin Afrikassa.

”Darfurin tilanne on edelleenkin epävarma, etenkin sen jälkeen kun Haagin Kansainvälinen sotarikostuomioistuin päätti asettaa presidentti al-Bashirin syytteeseen kansanmurhasta. Vaikka Kiina teki kovasti töitä sen eteen, että Sudanin hallitus hyväksyisi YK:n rauhanturvaoperaation maaperällään, Kiina suhtautuu edelleen epäilevästi kansainvälisen yhteisön kapeakatseiseen politiikkaan, jossa ylikorostetaan pelkän rauhanturvaamisen merkitystä puuttumatta lainkaan Sudanin konfliktin perimmäisiin syihin, jotka ovat sekä poliittisia että historiallisia. Yhdysvaltojen entinen Sudanin-erikoislähettiläs Andrew Natsios on myös todennut, että ’Washington käyttää suhteettoman suuren osan voimavaroistaan Darfurin konfliktin ratkaisemiseen, sen sijaan että se tukisi Sudanin hallituksen ja Etelä-Sudanin välistä rauhansopimusta’. Myös tähän epäsuhtaan on puututtava kiireellisesti, sillä pysyvää rauhaa ei saavuteta Darfurissa, ellei rauhaa saada turvattua Sudanin pohjoisosan ja eteläosan kesken.”

Peik Johansson

Lähetä: