Onko kansainvälinen talouskriisi taloustieteilijöiden kriisi?

Nykyisen talouskriisin syistä ja seurauksista on kirjoitettu suuri määrä teoksia eri puolella maailmaa, mutta paljon harvempia teoksia on kirjoitettu hallitsevan taloustieteen roolista talouskriisin taustalla. Marokkolaiset taloustieteilijät Hakim Ben Hammoudan, Nassim Oulmane ja Mustafa Sadni Jallab tekevät kuitenkin niin.

Talouskirjoissa on usein varsin rajoittunut näkökulma, sillä ne tarkastelevat lähinnä viime maailmansodan jälkeistä amerikkalaista taloustiedettä.

Marokkolaiset kansainvälisissä järjestöissä uransa luoneet taloustieteilijät Hakim Ben Hammouda, Nassim Oulmane ja Mustafa Sadni Jallab, jotka julkaisivat viime keväänä teoksen taloustieteilijöiden kriisistä, lähtevät liikkeelle sen sijaan historiasta aina 1700-lukua myöten. Heidän mukaansa länsimaisen kansantaloustieteen historia on ollut syklistä, välillä on oltu lähempänä todellisuutta, välillä kauempana.

He ovat kaikki opiskelleet ja väitelleet tohtoriksi Etelä-Ranskan yliopistossa ja työskennelleet sen jälkeen mm. YK: n Afrikan Talouskomissiossa ja kansainvälisessä kauppajärjestössä WTO:ssa. Hakim Ben Hammouda on tämän ryhmän johtohahmo. Hän on ollut YK:n Afrikan Talouskomission pääekonomisti ja on parhaillaan WTO:n Koulutuksen ja teknillisen yhteistyön osaston johtaja. Hän on kirjoittanut teoksia aatehistoriasta ja taloustieteen historiasta.

Kirjoittajat tuntevat hyvin sekä ranskalaisen että anglosaksisen keskustelun, mikä on tietty etu pelkästään anglosaksiseen keskusteluun nojautuviin teoksiin nähden, sillä ranskalaisessa taloustieteessä on ollut monipuolisempia pohdintoja kuin varsin yksipuolisessa anglosaksisessa taloustieteessä.
He viittaavat teoksen alussa brittiläisen talouslehden Financial Timesin kertomaan tarinaan, joka levisi ympäri maailmaa. Kun Englannin kuningatar Elisabeth vieraili vähän suuren talouskriisiin puhkeamisen jälkeen marraskuussa 2008 tunnetussa opinahjossa London School of Economicsissä, hän kysyi : ”Miksi kukaan ei kyennyt ennakoimaan tätä kriisiä?”

Teoksen tekijät esittävät sen lähtökohtia seuraavasti:

”Tämä teos tarkastelee taloustieteellisten pohdintojen tilaa vallitsevan talouskriisin puhkeamisen jälkeen. Kyseessä on tutkimus, jossa tarkastellaan hävitetyn kentän laidalla haavojaan sitovia tutkijoita. Meidän tarkoituksemme on esittää tämän hävityksen keskellä kysymyksiä ja epäilyjä, sillä olemme ekonomisteja, joiden koko tähänastinen työura ja elämä ovat tähdänneet maailman toiminnan ymmärtämiseen. Samalla olemme pyrkineet luomaan politiikkasuosituksia, jotka mahdollistaisivat käytettävissä olevien voimavarojen täyden käytön. ”

Koska teos on hyvin monipuolinen ja käsittää useita erillisiä lukuja, olen valinnut muutamia kohtia vain kolmesta luvusta, joissa tarkastellaan taloustieteen tieteellisiä pyrkimyksiä, kehitysmaiden asemaa ja Keynesin paluuta. Teos lienee painavinta tekstiä, mitä vallitsevan talouskriisin taustasta on kirjoitettu.

Pyrkimys luonnontieteeseen

Teoksen kirjoittajat toteavat, että ns. Valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla uskonnolliset selitykset alkoivat siirtyä taustalle ja siirryttiin luonnontieteellisiin selityksiin luonnon tutkimuksessa. Tieteilijät korostivat, että on tärkeä löytää deterministisiä luonnonlakeja. Erityisesti tämä korostui fysiikassa.
Samaan aikaan kun teollistuminen, kaupungistuminen ja uudenaikaisen valtion rakentaminen synnytti monia ristiriitoja ja konflikteja ja luonnontiede nousi tärkeäksi tuotantovoimaksi 1800-luvulla, luonnontieteilijät loivat idean puhtaasta ja puolueettomasta tieteestä.

Niin sanottu klassinen poliittinen taloustiede, joka kehittyi 1700-luvun loppupuolella ja 1800-luvun alkupuolella lähti työarvoteoriasta ja tarkasteli yhteiskuntaluokkia ja yhteiskunnallisia instituutioita. Sen tarkoitus oli ymmärtää talouden ja yhteiskunnan toimintaa.

Tekijät uhraavat paljon tilaa sen pohtimiselle, miksi ja miten tällaisesta todellisen maailman tieteestä siirryttiin 1800-luvun loppupuolella maailman todellisuudelle vieraaseen tiedekäsitykseen. Kysymys on ns. marginalistisen uusklassisen teorian noususta.

Kysymyksessä oli siirtyminen individualistiseen ja atomistiseen talousteoriaan. Riippumattomat ja rationaaliset yksilöt tavoittelevat hyötyjä ja pyrkivät mahdollisimman suureen hyötyyn tiettyjen rajoitteiden vallitessa. Muutokset ovat varsin pieniä. Yksilökeskeinen järjestelmä pysyy kasassa, koska siinä vallitsee yleinen tasapaino. Tällaista teoreettista järjestelmää on mahdollista analysoida matematiikan tarjoamilla välineillä.

Miten oli sitten tällaisen uuden ajatusjärjestelmän läpimurto mahdollinen? Tekijät käyvät läpi joukon erilaisia tulkintoja. Jotkut puhuvat tieteen sisäisestä kehityksestä, jolloin työnarvoteoria asetettiin kyseenalaiseksi. Toiset kirjoittavat jo valistusfilosofiasta lähteneen subjektiivisuuden eli yksilökeskeisyyden noususta. Kolmannet korostavat sen sijaan uuden teollisuus- ja kauppaporvariston nousua, joka tarvitsi tuekseen uutta sille sopivaa ideologiaa. Neljännet viittaavat kommunismin ja sosialismin nousuun, vallankumousideoihin sekä Karl Marxin kriittisen kapitalismiteorian asettamaan haasteeseen. Uusklassinen teoria pyrki vastaamaan tähän haasteeseen osoittamalla kapitalismin ja vapaan kilpailun olevan luonnonmukaisia.

Kirjan tekijöiden mukaan nämä selitykset eivät riitä, vaan tarvitaan myös keskustelua fysiikasta:

”Kaikki edeltävät selitykset osoittavat riittämätöntä huomiota ajankohdan tieteelliseen taustaan. Fysiikasta tuli hallitseva tieteen ihanne. Niinpä uudet taloustieteilijät etunenässä ranskalainen Léon Walras seurasivat uutta tieteen ihannetta, jonka mukaan matematiikka on tieteen yleiskieli. Hän kirjoitti jopa ´puhtaasta tieteestä´. Heidän pyrkimyksensä oli tehdä taloustieteestä uusi fysiikan kaltainen tiede. Näin taloustieteilijöiden pyrkimykset irrottautua yhteiskuntatieteiden epäpuhtauksista ja ottaa esimerkkiä klassisesta mekaniikasta ja sen tiukoista laeista eivät ole peräisin viime maailmansodan jälkeiseltä ajalta, vaan ne perustuvat jo 1800-luvun lopulla syntyneeseen uusklassiseen koulukuntaan."

Kehitysmaiden muuttuva asema

Viime maailmansodan jälkeen vastaavia ajatuksia ryhdyttiin korostamaan erityisesti Chicagon yliopiston kansantaloustieteen laitoksella Milton Friedmanin johdolla ja nämä ajatukset saavuttivat vastakaikua amerikkalaisten ja brittiläisten konservatiivisten poliitikkojen keskuudessa. Nämä poliitikot pääsivät valtaan 1970-luvun talouskriisin myötä ja sen jälkeen näitä ideoita on pyritty saattamaan voimaan maailmalla. Velkaantuneisiin kehitysmaihin vietiin 1980-luvulla rakennesopeutusohjelmat, joiden mukaan kansantaloudet piti liberalisoida ja valtionyhtiöt yksityistää:

”Ultraliberaalinen vallankumous ei rajoittunut vain Pohjoiseen, vaan se pakotettiin myös Etelään. Tropiikin maat kääntyivät uuteen uskontoon ja ortodoksiaan Maailman Pankin ja Kansainvälisen Valuuttarahaston profeettojen suosiollisella avustuksella. Tämä merkitsi valtion ja sosiaalisen solidaarisuuden instituutioiden hajottamista ja heikentämistä. Se oli kuitenkin Pyrrhoksen voitto, sillä se myötävaikutti toisen uskonnollisen fundamentalismin nousuun, joka hyökkää modernin ajan perusteita vastaan ja haaveilee paluusta perinteisiin ja esi-isien loiston päiviin”.

Kehitysmaiden asema on kuitenkin muuttunut jatkuvasti. Ensin nousivat ns. Aasian taloustiikerit ja sen jälkeen Kiinan nousu alkoi 1980-luvulla. Intia alkoi nousta 1990-luvulla ja nyt puhutaan BRIC-maista, joihin kuulu myös Brasilia. Monet näistä ovat selvinneet paremmin vallitsevasta talouskriisistä kuin perinteiset OECD-maat Yhdysvallat, EU:n jäsenmaat ja Japani.

Mutta teoksen tekijät peräävät keskustelua kehitysmalleista. He kritisoivat 1980-luvulta periytyvää idea, jonka mukaan vientivetoisuus olisi ainoa ratkaisu:

”On selviö, että keskustelu kriisin vaikutuksista ja uusista kehitysmalleista jatkuu. Mutta on myös ilmeistä, että kriisi on merkinnyt Washingtonin konsensuksen ja Milton Friedmanin perillisten esittämien oppien kyseenalaistamista. Enemmän kuin koskaan maailmamme tarvitsee uusia kestävän kehityksen malleja, jotka pyrkivät ottamaan huomioon myös huomispäivän tarpeet”.
Keynesin paluusta

Tekijät toteavat, että tunnettu englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes pelasti 1930-luvulla länsimaisen kapitalismin länsimaisten kapitalistien törmäilyltä ja samalla New Yorkin pörssiromahduksesta liikkeelle lähtenyt Suuri Talouspula sysäsi uusklassiset taloustieteilijät syrjään. Taloustiede lähestyi jälleen maailman todellisuutta.

Keynesin mukaan kansantaloustieteen ei tullut harjoittaa tyhjänpäivästä teoretisointia teoretisoinnin vuoksi, vaan sen tuli pyrkiä ymmärtämään monimutkaista todellisuutta nykymaailmassa sekä luomaan välineitä talouspolitiikalle, joka luo mahdollisuuksia talouslaman ja työttömyyden lievittämiselle.

”Mutta Keynes ei vastustanut ortodoksista taloustiedettä vain koskien taloustieteen olemusta. Hän vastusti myös pyrkimyksiä tehdä matematiikasta taloudellisen analyysin oleellinen väline. Kun monet ajattelevat tämän matemaattisten mallien vastustamisen johtuneen hänen kyvyttömyydestään käyttää näitä välineitä, hänen tekemänsä tilastotieteelliset tutkimukset osoittavat aivan muuta. Tämä asennoituminen selittyy sillä, että Keynesin mukaan matemaattiset mallit eivät tavoita maailman monimutkaisuutta, eivätkä ne kykene integroimaan talouden sosiaalista ulottuvuutta”

Keynes analysoi myös kriittisesti pörssin ja rahoitusmarkkinoiden toimintaa:

”Tätä ei koskaan korosteta liikaa: Keynesin analyysi vuoden 1929 New Yorkin pörssiromahduksesta ja pörssimeklarien seikkailun halusta muistuttavat ajankohtaisia tapahtumia. Ikään kuin mitään ei olisi opittu menneistä kriiseistä, vapautetuilla rahoitusmarkkinoilla ilmenneestä järjettömästä riskinotosta ja kohtuuttomista pyrkimyksistä nopeaan rikastumiseen. Tuntuu siltä, että kasinot avautuivat keinottelulle, juuri kun menneet kriisit olivat painuneet muistin perukoille. Keynes lausui hieman provokatiivisesti 80 vuotta sitten: ”Näyttää siltä, että pankkiirit haluavat tehdä itsemurhan”. Nämä todellisen maailman analyysit eivät estäneet sitä, että rahoitusmarkkinat vapautettiin 1980-luvulla ja postmodernit taloudet vapautettiin ns. byrokraattisesta säätelystä. Tämä itsemurhapyrkimys tehdä rahoitusmarkkinoista yksilönvapauden keskeinen ilmaisumuoto ja samalla yksilön anarkististen pyrkimysten seikkailun väline on estänyt kaikki säätelypyrkimykset.”

Tekijät toteavat, että viime aikoina monissa maissa on vannottu Keynesin nimeen ja laadittu julkisia talouden elvytysohjelmia. Mutta hyvin harva on tutustunut Keynesin ajatuksiin taloustieteestä ja rahoitusmarkkinoista. Niinpä monilla tahoilla halutaan palata nopeasti takaisin talouskriisiä edeltävään maailmaan, eikä olla kiinnostuneita taloustieteen uudelleenarvioinnista ja kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden todellisesta reformista. Sen sijaan nyt korostetaan julkisen talouden supistamisohjelmia kansainvälisten sijoittajien toiveiden tyydyttämiseksi. Monet konservatiiviset taloustieteilijät tukevat avoimesti näitä hankkeita.

Lopuksi

Teoksessa on laaja päätösluku, jossa käsitellään mm. ortodoksisten taloustieteilijöiden korruptiota. Varsinkin amerikkalaiset taloustieteilijät ja monet kansantaloustieteen professorit eivät ole nähneet mitään ongelmaa siinä, että ovat työskennelleet rahoitusmarkkinoiden keskeisten toimijoiden kuten investointipankkien ja vipurahastojen hallintoelimissä ja palkkalistoilla sekä saaneet korkeita palkkioita. Vastaavia esimerkkejä on olemassa myös Euroopasta. He ovat näin oikeuttaneet harhateille ajautunutta rahoitusjärjestelmää, eikä heidän keskuudestaan ole tietystikään kuulunut varoituksen ääniä.
Siis on korkea aikaa uudistaa taloustiedettä, niin että se palaisi jälleen lähemmäksi todellisuutta:

”Ensinnäkin, taloustieteen tulee irtautua jo Léon Walrasista lähteneestä, pakkomielteen kaltaisesta harhasta, jonka mukaan siitä tulee tehdä luonnontieteen kaltainen. Sen sijaan taloustieteen tulee olla osa yhteiskuntatieteitä, jolloin todellisen maailman ilmiöt kuten epätäydellisyys, epävarmuus ja tasapainottomuus kuvaavat taloudellista toimintaa. Mutta tämän uudelleenarvion tulee koskea myös tutkimusmenetelmiä. Todellisuudelle vieraiden normatiivisten tarkastelukulmien sijasta tulee omaksua analyyttinen asenne, jonka tavoitteena on nykyisten talouksien toiminnan jäsentäminen ja ymmärtäminen.”

Teos päättyy vastaukseen jo sen alussa esitettyyn kysymykseen taloustieteilijöiden tietämättömyydestä:

”Palatkaamme teoksen alussa esitettyyn Englannin kuningattaren asettamaan kysymykseen: ”Miksi taloustieteilijät eivät kyenneet ennakoimaan nykyistä talouskriisiä?” Meidän mukaamme perussyy oli siinä, että taloustieteestä on pyritty tekemään ´yhteiskuntafysiikkaa´. Tähän sisältyy monia harhoja, kuten taloustieteilijät tekivät valtavia yksinkertaistuksia ja toisaalta monet tärkeät tekijät jätettiin kokonaan tarkastelukulman ulkopuolelle. Näin ei nähty myrskypilvien nousemista, jotka sittemmin aiheuttivat suurimman talouskriisin viime maailmansodan jälkeen. On varsin aiheellinen kysymys, kykenevätkö taloustieteilijät uudistumaan siten, että he kykenisivät ennakoimaan tulevat kriisit."

Jussi Raumolin

Kommentoi Lähetä: