Lakota-intiaanit yrittävät sopeutua itseään kadottamatta

Amerikanintiaani Rosalie Little Thunder taistelee kulttuurinsa puolesta: Meidän on sopeuduttava, mutta emme saa kadottaa itseämme.

"Yritän säilyttää perinteistämme sen, mitä on jäljellä. Kerron lapsilleni ja lastenlapsilleni, sen, mitä muistan. Mistä joet ovat saaneet nimensä, miten luontoa pitää kunnioittaa, mikä yrtti auttaa mihinkin sairauteen", Rosalie Little Thunder sanoo hiljaa.

Rosalie Little Thunder on Lakota-intiaani. Hänen sukunimensä tarkoittaa pientä ukkosta. Tämä pienikokoinen nainen on kuuluu heimonsa vanhimpiin, ja hän taistelee intohimoisesti intiaanien oikeuksien - niin oman heimon kuin muidenkin - puolesta Yhdysvalloissa.

Little Thunder asuu Etelä-Dakotan osavaltiossa, osan aikaa vuodesta Rapid Cityn kaupungissa, osan vuodesta reservaatissa osavaltion laidalla. Etelä-Dakota on suurten tasankojen osavaltio, ja Sioux-heimoon kuuluvia lakotoja kutsutaankin suurten tasankojen kansaksi.

Rosalie Little Thunder haluaa säilyttää heimonsa perinteistä niin paljon kuin mahdollista. Lakotan kieli on yksi tärkeimmistä asioista, jonka hän toivoisi säilyvän sukupolvelta toiselle. Siksi hän puhuu lakotaa lapsilleen ja pienille lastenlapsilleen, kun istumme Rapid Cityn Dennysäissä, yhdessä Yhdysvaltain roskaruokaketjun tuhansista toisiaan muistuttavista ravintoloista. Little Thunderin aikuiset tyttäret työskentelevät Dennysäissä tarjoilijoina.

Rosalie Little Thunderin äidinkieltä lakotaa puhuu enää alle 10 000 ihmistä. Tilanne on kuitenkin parempi kuin monella muulla Yhdysvaltain intiaaniheimolla: lakota on Yhdysvaltain suurimpia jäljellä olevia intiaanikieliä. Kielet häviävät nopeasti, kun vanhat kielen taitajat vähentyvät eikä kieli enää siirry sukupolvelta toiselle.

Little Thunderin oma taistelu kulttuurinsa ja kielensä puolesta alkoi jo lapsena. Hänet lähetettiin osana hallituksen uudelleensijoittamisohjelmaa reservaatista kaupunkiin kouluun, kuten moni muukin kahdeksanvuotias intiaanilapsi 1960-luvulla. Heidät lähetettiin kaupunkeihin sisäoppilaitoksiin, koska kaikissa reservaateissa ei ollut kouluja. Rosalie Little Thunderin koulu oli katolinen sisäoppilaitos, jossa kuri oli ankara.

"Kaipasin kotiin, kaipasin sisaruksiani, vanhempiani, metsää, puita. Emme saaneet koulussa puhua omaa kieltämme, emme edes välitunneilla. Mutta minä kapinoin. Välitunnilla menimme ystäviemme kanssa pihan perimmäiseen nurkkaan ja puhuimme siellä lakotaa ja leikimme leikkejä, joita olimme oppineet reservaatissa", Rosalie Little Thunder muistelee.

Lapselle oli hämmentävää opiskella eurooppalaista uskontoa ja tapoja, jotka olivat vieraita lakotoille. Länsimainen valtavirtakulttuuri perustuu esimerkiksi pitkälti omistamiseen ja yksilöllisyyteen, lakotat taas eivät pyri omistamaan. Heille myös yhteisö on tärkeämpi kuin yksilö.

“Meidän perinteemme mukaan omaisuutta annetaan pois, jos sitä on enemmän kuin yksi ihminen tarvitsee tai sitä on enemmän kuin muilla. Sitä varten järjestetään giveaways- eli antamisjuhlia, jossa omaisuutta jaetaan muille. Jos lakota haluaa kunnioittaa jotakuta juhlalla, hän järjestää juhlan tämän kunniaksi ja antaa lahjat osallistujille, ei itse kunnioituksen kohteelle, kuten länsimaisessa kulttuurissa. Siten muutkin alkavat arvostaa juhlan kohdetta”, Little Thunder kertoo.

Little Thunder palasi vuosien jälkeen reservaattiin, jossa hän oppi heimonsa perinteitä isoisältään.

“Perinteisissä seremonioissa rukoilimme, tanssimme, kunnioitimme esi-isiämme. Seremonioitamme pidetään joskus pakanallisena noituutena, mikä on väärin. Me kunnioitamme suurempaa luojaa kuten monet muutkin uskonnot. Uskomme, että kaikessa - oli se sitten eläin, kivi tai puu - on suuremman luojan henki”, Little Thunder sanoo.

Kaikkiaan Yhdysvalloissa on arvioiden mukaan vajaat kolme miljoonaa intiaania, eli noin prosentti maan väkiluvusta. Osa heistä asuu hallituksen intiaaneille osoittamissa reservaateissa eli maa-alueilla eri puolilla Yhdysvaltoja. Intiaaniheimoilla on oma itsehallintonsa, joilla on esimerkiksi oikeus kantaa veroja ja perustaa kasinoita. Itsehallinnot käyvät myös omat vaalit ja valitsevat johtajansa.

Reservaatit eivät ole paratiiseja, useimminkin päinvastoin. Moni intiaaniheimo tuskailee heikon toimeentulon kanssa. Reservaatit ovat usein köyhiä - esimerkiksi lakotojen asuttama Pine Ridgen reservaatti Etelä-Dakotassa on Yhdysvaltain köyhimpiä paikkakuntia. Puolet asukkaista elää maan hallituksen määrittelemän köyhyysrajan alapuolella, suurin osa asukkaista on työttömiä, eliniänodote on hätkähdyttävän lyhyt ja itsemurhat ovat yleisiä. Talot ovat hökkeleitä, joita lämmitetään puulla. Reservaatissa on väkivaltaa, varkauksia, rikoksia, huumeidenkäyttöä.

Osa Yhdysvaltain intiaaniheimoista on löytänyt kasinoista hyvän toimeentulon lähteen. Pine Ridgessäkin on kasino, mutta se ei ole onnistunut vetämään reservaattia köyhyydestä. Eikä ihme: reservaatti sijaitsee kaukana turistien ja potentiaalisten pelaajien reiteistä, ja niinpä kasinon asiakkaat ovat usein reservaatin asukkaita.

Miten Pine Ridgen kaltaisen reservaatin masentavasta todellisuudesta voi päästä eteenpäin, tai edes jaksaa ajatella kulttuurinsa säilyttämistä? Rosalie Little Thunder miettii hetken ennen kuin vastaa.

“Tarinassamme on paljon surullista. Meiltä on viety paljon, mutta tilalle on tullut vähän. Työ- ja koulutusmahdollisuudet auttavat. Jokaisen reservaatin pitäisi olla taloudellisesti itsenäinen - se on avain kaikkeen”, Rosalie Little Thunder sanoo.

Reservaateissa on kuitenkin vähän työtä tarjolla, ja työn perässä on usein muutettava pois reservaateista kaupunkeihin. Little Thunder sanoo, että pankista on vaikea saada lainaa esimerkiksi yrityksen perustamiseen reservaattiin - reservaateissa onkin vähän palveluja ja asukkaat ajavat autoilla muualle kuluttamaan rahansa.

“Työmahdollisuukset on itse luotava. Moni tekee käsitöitä tai taidetta”, sanoo lakota-heimon vanhimpiin kuuluva pastori Jerry Yellowhawk. Hän itse siirtää perinnettä eteenpäin harrastamalla intiaanien perinteisiä tansseja lastensa ja lastenlastensa kanssa. Hän tekee heimon perinteisiä käsitöitä, maalaa taidetta ja kiertää pow-wow-tapahtumissa, joissa tanssitaan perinteisiä intiaanitansseja.

“Ainoa tapa säilyttää kulttuurimme on elää sitä itse, toteuttaa lakotojen arvoja ja perinteitä”, Yellowhawk sanoo.

Yellowhawk on alkanut kirjoittaa muistiin lakotojen tarinoita, jotka julkaistaan verkossa. Hän kirjoittaa muun muassa perinteisistä intiaaninimistä. Jerryn oma sukunimi tarkoittaa keltaista haukkaa. Hänen äitinsä sukunimi oli Nainen, jolla on kaunis hevonen.

“Emme itse valitse nimiä. Ne tulevat meille. Heimo nimeää meidät sitten kun tietää, mikä on meidän nimemme.”

“Aikaisemmin nimet olivat hyvin tärkeitä kantajilleen. Nimi säilyi koko elämän, ellei nimeä muutettu erityisessä seremoniassa, kunnianosoituksena merkittävästä työstä tai saavutuksesta”, Yellowhawk sanoo.

Nimiperinne on muuttunut valtavirtakulttuuriin sulautumisen myötä. Länsimaisen järjestelmän tapaan lakota-nainen menettää nimi-identiteettinsä avioliitossa, kun hän ottaa miehensä sukunimen.

“Tämä ei ollut alun perin lakotojen tapa eikä arvo”, Yellowhawk sanoo.

Yellowhawkin mukaan lakotojen kieli on olennainen osa kulttuurin säilymistä. Siksi pastori Yellowhawk on mukana työryhmässä, joka kääntää Raamattua lakotaksi. Käännöstyö on kestänyt jo 50 vuotta - tosin työssä on ollut taukoja.

“Olemassaolevat lakotankieliset käännökset ovat peräisin 1800-luvun lopulta. Lähetyssaarnaajat, jotka eivät tunteneet kieltä, kirjoittivat käännökset. Eivät ne ole sitä lakotaa, mitä ihmiset puhuvat. Tarvitsemme käännöksen, joka puhuu samaa kieltä lakotojen sydänten kanssa”, Yellowhawk sanoo.

Myös Rosalie Little Thunder on mukana raamatunkäännöskomiteassa. Eikö hän ajattele, että on ristiriitaista käyttää aikaa sellaisen kirjan kääntämiseen, joka edustaa toista uskontoa kuin lakotojen alkuperäinen luonnonuskonto?

“Lakotat uskovat perinteisesti ihmistä suurempaan luojaan. Sellainen on lähes jokaisessa uskonnossa. Siten kristinusko ei ole ristiriidassa lakotojen uskomusten kanssa. Toisekseen, kielen kannalta on etu, että Raamattu päivitetään lakotojen kielelle. Kieli säilyy paremmin, kun siitä on tehty kunnolliset kirjalliset käännökset,” Little Thunder sanoo.

Päällisin puolin näyttää siltä, että intiaaniheimot ja valtavirta-Amerikka elävät sovussa. Little Thunder kertoo kuitenkin jatkuvasta taistelusta, jota heimot käyvät maan hallituksen kanssa esimerkiksi oikeuksista heimojen perinteisiin maihin. Milloin mikäkin kaivosyhtiö haluaa louhia mineraaleja reservaateista tai reservaatteja halutaan supistaa muista syistä.

Little Thunder on myös huolissaan viereisen Wyomingin osavaltion puhveleista. Pieneksi käynyt puhvelikanta asuu Yellowstonen kansallispuistossa, mutta kanta on uhattuna salametsästyksen takia, hän sanoo. Puhvelit ovat intiaanien pyhä eläin, ja ne olivat yksi tärkeimmistä elannon lähteistä ennen kuin eurooppalaiset tulivat Amerikkaan ja hävittivät puhvelikannat lähes tyystin.

Muunlaistakin hankausta valtavirta-Amerikan kanssa riittää. Etelä-Dakotassa, kuten muissakin intiaaniosavaltioissa, intiaanikulttuureista on tehty matkailuvetonaulaa. Tunnetuin houkutin on rakenteilla oleva Crazy Horse -monumentti, joka vetää osavaltioon joukoittain turisteja. Crazy Horse eli Hullu Hevonen oli Lakota-heimon arvostettu johtaja 1800-luvun loppupuolella. Hän on myös yksi tunnetuimpia Amerikan intiaaneja.

Monumentin louhimistyön aloitti puolalainen veistäjä, jonka lapset jatkavat työtä. Kallioon kaiverretaan valtava Crazy Horsea esittävä patsas, jossa Lakota-johtaja ratsastaa hevosellaan. Se sijaitsee lähellä Mount Rushmore-monumenttia, jossa kallioon on kaiverrettu neljän Yhdysvaltain entisen presidentin kasvot. Mount Rushmore kuului Lakota-heimolle ennen kuin maan hallitus otti sen haltuunsa. Vuori oli lakotojen pyhiä paikkoja, ja siksi Mount Rushmoren presidenttimonumentti on herättänyt närää intiaaniheimoissa.

Osa lakotoista kannattaa Crazy Horse-monumenttia, mutta kaikki eivät ole innoissaan siitä. Heidän mielestään se ei ole lakotojen perinteiden eikä arvojen mukainen, Rosalie Little Thunder kertoo.

“Lakota ei koskaan räjäyttäisi kalliota tehdäkseen jotakin. Meidät on kasvatettu kunnioittamaan luontoa. Kerron esimerkin. Lapsena äitini terotti minulle, että vettä täytyy kohdella kunnioittavasti. Kun kaadoimme ruoanlaitossa käytetyn veden maahan, se kaadettiin kunnioittavasti, ei heittää roiskaistu metsään”, Rosalie Little Thunder sanoo.

Yhdysvaltain sisällissodan ajan taistelut, joukkomurhat ja tapahtumat vilahtelevat Little Thunderin kuten muidenkin lakotojen puheissa. Niitä ei ole unohdettu, ne ovat osa heimon, ja siten jokaisen yksittäisen jäsenenkin menneisyyttä.

Niin Rosalie Little Thunderista kuin Jerry Yellowhawkistakin huokuu syvä rauha. Ei turhautumista, vihaa, katkeruutta. Se on yllättävää: Onhan heidän kansansa puskettu suurilta preerioilta pieniin reservaatteihin, puhvelit tapettu ja perinteinen elinkeino sen myötä, ja kielikin yritetty kitkeä.

"Ei menneelle voi mitään. Se on mitä se on. On surullista, että intiaaneihin viitataan usein menneessä aikamuodossa. Mutta me olemme elossa, me olemme osa tätä maata, emme vain historiaa", Little Thunder sanoo.

Hän toivoo, että intiaanikulttuurit lähtisivät uuteen nousuun. Hyviä merkkejä on ilmassa. Nuori sukupolvi on kiinnostunut kulttuurista, opiskelee kieltä heimoyliopistoissa ja tekee perinteistä musiikkia.

Ehkä lakotoilla, ja muillakin Yhdysvaltain intiaaniheimoilla voi olla onnellinen loppu, tai pikemminkin uuden aikakauden alku, kuten tässä intiaaniperinteen tarinassa kulttuurin säilyttämisestä. Tarina menee näin:

“Heimon vanhimmat kertovat, että kerran oli aika, jolloin intiaaniheimot lähes hävisivät. Kieli unohtui, samoin tavat. Katsoimme peiliin, mutta emme tunnistaneet sitä, joka katsoi meitä takaisin peilistä. Sitten kansa alkoi kuunnella suurta luojaansa, ja hän sanoi, että meidän täytyy ryhdistäytyä, koska olemme tärkeä kansakunta. Hän kehotti meitä muistamaan vahvuutemme ja kävelemään ylpeästi. Aloimme jälleen kertoa tarinoita, opettaa tapojamme ja puhua kieltämme lapsillemme ja heidän lapsilleen. Perheistämme tuli jälleen vahvoja ja me kukoistimme. Tänään, me tiedämme keitä me olemme ja se on hyvä.”

Mutta ei Rosalie Little Thunder toivo menneen palaavan. Sen sijaan hän haluaa, että intiaanikulttuurit löytävät tasapainon, kuinka elää valtavirtakulttuurin keskellä. Kuinka sopeutua tarpeeksi, mutta ei liikaa.

"Kaikkea ei voi säilyttää. Meidän pitää pystyä sopeutumaan, että säilymme hengissä. Mutta meidän pitää myös säilyttää oma kulttuurimme. Muuten kadotamme itsemme", Little Thunder sanoo.

Tanja Aitamurto

Kommentoi Lähetä: