Hedelmällisen lian historiaa

Kaikkialla törmää siihen euroon, joka onkin kymmeniä senttejä pienempi, jos sukupuoli tai ikä on väärä. Kukaan ei koskaan puhu päivän pituudesta, joka sekin vaihtelee rajusti yksilöstä riippuen. Päiväni on selkeästi lyhyempi kuin monen muun.

Päivääni ei suinkaan lyhennä se, että nukkuisin pidempään kuin kunnianhimoisin toimitusjohtaja.

Ei, me heräilemme kyllä samoihin aikoihin. Minä en vaan lähde pelaamaan tennistä tai juoksemaan aamutuimaan vaan ryhdyn hukkaamaan aikaa. Luen lehdistä aivan käsittämättömiä uutisia, jotka unohdan saman tien. Ensimmäisen kerran matkapuhelin on kadonnut jo ennen kahdeksaa. Sen etsimiseen arvioin kuluttavani päivässä ehkä puolisen tuntia absoluuttista aikaa, stressihormoneilla mitattuna aika olisi paljon huomattavampi. Lankapuhelimen oleellinen merkitys on siinä, että soittamalla voi paljastaa kännykän piilopaikan. Lompakko katoaa käsilaukkuun joka kerran kun seison kaupan kassalla.

Päivän lyhyyden huomaa erityisesti keväällä, jolloin olisi kylvettävä, kitkettävä ja istutettava. Keväällä ja kesän alussa valkenee sekin, että tosiasioiden tunnustaminen on toisille helpompaa kuin toisille. Jos ihminen ei pysty myöntämään, että varjoisaan paikkaan ei kannata istuttaa aurinkoisen paikan kasveja, mitä kaikkea muuta hän ei kykene hyväksymään: elämän vajavaisuutta, lyhyyttä ja kuolemaa. Ei ainakaan niitä. Luultavasti hän on myös juuri istuttanut magnolian pihlajan viereen vanhan hirsitalon pihapiiriin. Todennäköisesti hän uskoo myös sukeutuvansa näppäräksi pitokokiksi tuntia ennen vieraiden saapumista, vaikka tavallisen kotiaterian väsääminen kestää ja kuluttaa kädenkäänteitä.

Maata möyriessään siis miettii kaikenlaista. Harvemmin kuitenkaan tulee ajatelleeksi, että se savinen, kokkareinen, rikkaruohoiltaankin köyhä maaperä olisi yhtä strategisesti merkittävä luonnonvara kuin öljy. Ja yhtä katoavaa.

Kuukausia sitten saman pitäjän maanviljelijä-taiteilijaperhe, suorakyntöguruja molemmat, kehui kirjaa nimeltä Dirt, The Erosion of Civilizations. Kirja on viettänyt pitkän pimeän talven yöpöytää korvaavalla tuolilla. Kirjan tekijä David R. Montgomery kirjoittaa siis liasta, mullasta, maaperästä: maapallon ihosta. Ja siitä mikä yhteys maapalloa peittävällä liaksi miellettävällä aineella on sivilisaatioiden historiaan. Samaisella yötuolilla odottaa Leif Salménin Alas Akropoliilta, jota Minna Lindgren niin suggestiivisesti suositteli taannoin. Maaperän köyhtymisellä on ollut osuutensa muinaisen Kreikan ja Rooman historiassa, todistaa David Montgomery.

Montgomery toteaa sen, minkä jokainen meistä voisi itsekin todeta: emme omista kovinkaan montaa ajatusta maalle jalkojemme, talojen, kaupunkien ja maatilojen alla. Vaikka pidämme sitä itsestään selvyytenä, tiedämme että hyvä viljelysmaa on jotain muuta kuin likaa. Terve, hedelmällinen maa on elämä itse, se tuoksuukin elämältä.

Mutta mitä on lika, kysyy Montgomery. Sen me yritämme pitää poissa silmistä, mielestä, jossain ulkona. Likaan voi sylkeä, sitä voi halveksia, se puhdistetaan kenkien pohjista. Mutta kaikki lähtee liasta ja palaa likaan, sanoo geologi David Montgomery. Lika ansaitsee kunnioituksemme ja sen historia olisi hyvä tuntea, koska se on vaikuttanut sivilisaatioiden historiaan.

David Montgomery toteaa, että useimmat sentään tajuavat miten riippuvaisia olemme harvoista maanviljelijöistä, jotka tuottavat ravintomme, mutta harvat ymmärtävät, että se miten kohtelemme maaperämme likaa määrittää yhteiskuntien tulevaisuuden. Pitkällä aikavälillä tietenkin.

Maaperän oleellinen rooli ihmisten historiassa ei ole ainoastaan muinaista historiaa vaan myös nykyaikaa. Maaperän köyhtyminen ja samanaikainen kiihtyvä eroosio ovat ongelmia, jotka on pakko kyetä ratkaisemaan.

Kun tutkitaan maaperän osuutta sivilisaatioiden historiassa, yksi opetus on selkeä ja yksinkertainen: nyky-yhteiskunta on toistamassa menneiden yhteiskuntien virheet, juuri ne virheet, jotka jouduttivat näiden yhteiskuntien tuhoa. Maaperää käytetään nopeammin kuin sitä muodostuu, jälleen esimerkki siitä kuinka nykyiset aikuiset kiinnittävät lastenlasten tulevaisuuden. Muutos on hidas, myöntää Montgomery, mutta usein hitaimmat muutokset ovat vaikeampia lopettaa.

Öljystä on puhuttu niin paljon, että sen merkitystä on vaikea unohtaa, vaikka kaikki tapahtuukin nykyään Facebookissa ja Twitterissä. On ilmeisen vanhanaikaista muistuttaa siitä, että hedelmällinen maa, multa ja lika ovat suurten ihmisyhdyskuntien kirjaimellinen ja oleellinen perusta. Ja globaalisti katsoen, lika, maa ja multa ovat ihmisiltä loppumassa, hitaasti mutta loppumassa.

David Montgomery olisi oman todistuksensa mukaan paljon mieluummin kirjoittanut kirjan maaperän köyhtymisen ehkäisystä, myönteisen opuksen siitä mitä on tehtävissä, mutta geologina ja maaperän tutkijana hän tietää, että maa-ainekset ovat hyvä takapeili aikaisempien sukupolvien erehdyksiin. Hän ei väitä, että muinaisten kulttuurien tuhoon olisi olemassa vain yksi yksittäinen syy. Syyt ovat moninaiset ja monimutkaiset.

Mutta kun katsomme kuvia nykyisen Irakin autioista hiekkaerämaista, on hyvä pitää mielessä, että Irak on ollut maanviljelyksen hedelmällinen kehto.

David Montgomeryn sanoma on selvä: terve kunnioitus likaa kohtaan on tulevaisuuden kannalta tärkeää.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikatsaus 9.6.2010 / YLE Radio 1

Lähde:
David R. Montgomery. Dirt. The Erosion of Civilizations, 2007

Lähetä: