Kauhunhetkiä elämäntaito-oppaan parissa

"Me tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää." Lause on tuttu urheilijoiden suusta, mutta tavallisessa arkipäivässä sen kuvitellaan toimivan ilman ironiaa. Jokainen on tekevinään parhaansa ja muut saavat teeskennellä, että se riittää pitkällekin.

Totuushan kuitenkin on, että kun sanotaan ääneen, että tässä on nyt tehty parhaan mukaan, tiedetään, että on tehty suurin piirtein se, mikä on viitsitty ja että parhaasta ollaan kaukana. Churchillin väitetään sanoneen, että joskus ihmiset voisivat tehdä, ei parhaansa, vaan välttämättömän.

Entä sitten aitous ja avoimuus? Aika on muka kunnioittavinaan niitä, mutta edellytys on, että kukaan ei vahingossakaan ole aito tai avoin. Pääministeri Mari Kiviniemi kirjoittaa itsestään Facebookissa kolmannessa persoonassa ja puhuttelee itseään Mari Kiviniemeksi silloin kun hän on kotonaan ja arjessaan. Se hahmo on fiktiivinen, ei Mari Kiviniemi vaan Mari Kiviniemen keksimä kotileikin roolihenkilö.

Kuka on perehtynyt Viivi Pumpasen kihlauksen purkautumiseen? Se on merkillinen tapaus, koska kihlaparista ei kumpikaan ole siihen syyllistynyt. nihkeä esimerkki syyllistämisen kulttuurista, siitä jossa kaikki muut paitsi minä itse ovat syyllisiä. Virheitä tapahtui, mutta minä en niitä tehnyt.

Viime viikolla etsin kirjakaupasta hyvää dekkaria turruttavaksi lukemiseksi. En löytänyt. Sen sijaan suuremmin miettimättä ostin kirjan nimeltä: "How to Be an Existentialist eli Kuinka tulla eksistentialistiksi. Ostos oli outo, koska minulla ei ollut pienintäkään ennakkoaavistusta siitä, että olisin halunnut tulla eksistentialistiksi. Simone de Beauvoirin läpi katsottuna Jean-Paul Sartre ei ollut vaikuttanut kovin kiehtovalta mieheltä. Ja kaikki yritykset lukea miehen kirjoja olivat tyssänneet alkulukuihin. Käsitykseni mukaan eksistentialistit polttivat aina tupakkaa, istuivat kahviloissa ja osalla oli musta otsatukka. Ei yhtäkään syytä tulla eksistentialistiksi.

Noloa myöntää, että itse ismin alkeellisetkin opit ovat melkoisen hämärän peitossa vaikka Torsti Lehtinen ja Esa Saarinen ovat mainittua filosofiaa suomalaisille avanneet.

Avasin siis turruttavan dekkarini korvikkeen, jonka juoni oli etukäteen tiedossa: tuleeko lukijasta eksistentialisti? Jännitysmomentin muodosti kuinka vaikeiksi filosofian perustekijät oli kirjoitettu. Ensimmäiseksi kirjailija Gary Cox irtisanoutui kaikesta vastuusta lukijaa kohtaan. Lukija itse oli valinnut kirjan ties mistä, ehkä kevytmielisestä syystä. Coxin vastuu rajoittui yksin kirjan kirjoittamiseen, sillä yksi eksistentialismin peruskivistä on yksilön vastuu lähes kaikesta minkä hän tekee. Ihminen valitsee itse tekonsa ja on siksi vastuussa niistä. Ihmisellä on vapaa tahto.

Cox kirjoittaa rennosti ja hieman ylimielisesti, hänellä on ilmeisesti varaa tehdä eksistentialismista kevytversio, sillä hän on julkaissut aiheesta tieteellisiä teoksia. Jos lukija haluaa tieteellistä epäselvää mongerrusta fenomenologisesta ontologiasta, Cox on julkaissut sitäkin.

Valinta ja vastuu on siis lukijan. Vapaus on eksistentialismin peruskäsite, vapaus sisältää valinnan ja valinnan ydin on teko. Cox ei ole lotkauttanut korvaansa sille, että nykyään on hyvin muodikasta epäillä vapaata tahtoa.

Sen sijaan hän on huomannut toisen muodikkaan ilmiön.

Sen että kaikesta, mistä itse on vastuussa, voi syyttää jotakuta toista. Elämme syyllistämisen kulttuurissa, sanoo Cox. Syy on aina jonkun muun kuin minun.

"Tein sen, koska niin minut on kasvatettu. Tein sen, koska jouduin väärään seuraan. Se on opettajani syytä, vaikka olinkin poissa tunneilta. Syy on Mäkkärin kuuman kahvin kun suuni paloi."

McDonalds on vastuussa kahvinsa kuumuudesta ja paljon muustakin, mutta ostaminen ja kuuman kahvin juominen on asiakkaan vastuulla.

Väiski Vemmelsäären ystävät ovat jo eksistentialismin alkeet opiskelleet, mutta hypätään muut oppi-isät ja äidit yli ja syöksytään suoraan eksistentialismin käsitykseen ihmisen osasta tässä maailmassa:

"Kukaan ei ole kiinteä kokonaisuus kuten tuoli tai kivi vaan epämääräinen, monitahoinen olento jatkuvassa tulemisen ja muutoksen prosessissa. Me kaikki olemme vapaita emmekä voi olla olematta vapaita. Me kaikki olemme vastuussa teoistamme ja elämäämme riivaavat halut, syyllisyys ja ahdistus, erityisesti ahdistus siitä mitä muut meistä ajattelevat. Kärsimme syyllisyyden, häpeän ja hämmennyksen tunteista. Ja ikään kuin tässä ei olisi kyllin olemme tuomittuja kuolemaan syntymämme hetkellä tähän merkityksettömään maailmankaikkeuteen, jossa Jumala on hyvin väistelevä ellei peräti olematon."

Cox myöntää, että lista on synkkä, mutta väittää että eksistentialismi on perimmältään positiivinen, optimistinen filosofia.

Selitys on seuraava: se määrittelee miten voi elää rehellisen ja merkityksellisen elämän huolimatta siitä, että ihmisen olemassaolo on pohjimmiltaan merkityksetöntä ja absurdia. Yleisperiaate on, että ei voi rakentaa merkityksellistä ja rehellistä elämää satujen pohjalle. Elämä on rakennettava sille ymmärrykselle ja hyväksynnälle miten asiat todellisesti ovat, muuten ihminen pettää jatkuvasti itseään hakemalla mahdottomuuksia kuten täydellistä onnea tai rikkumatonta tyydytystä.

Cox syyttää populäärejä aikakauslehtiä, elokuvia ja mainoksia siitä että ihmiset kuvittelevat, että elämästä voi tehdä täydellistä.

Ne uskottelevat, että joku jossain elää täydellistä elämää.

Niinpä ihmiset ovat tyytymättömiä omaan elämäänsä tai jopa kuvittelevat, että heiltä on petoksella viety se elämä, joka heille oikeasti kuuluisi, elämä jota kenelläkään ei ole.

He kaipaavat täydellistä onnea joka on mahdottomuus, mutta eivät ota vastuuta omasta elämästään ja muuta sitä määrätietoisesti ja realistisesti paremmaksi.

Toisaalta eksistentialistit tunnustavat että elämä on absurdia ja täynnä kauhistuttavia totuuksia. Mutta he tajuavat että elämällä on merkitys: se merkitys jonka jokainen omilla valinnoillaan olemassaololleen antaa.

Eksistentialistien mukaan jokainen on vapaa luomaan itse itsensä ja tekemään itsestään merkityksellisen elämän tuomista vaikeuksista huolimatta. Elämä, tai siis kuolema voittaa lopuksi, mutta merkityksellistä on pyrkiminen, selviäminen, matka.

Jossain satasivuisen opuksen puolessavälissä kävi ilmi, että dekkarista Gary Coxin How to Be an Existentialist eroaa siten, että rikollinen ei löydy kirjan sivuilta vaan syyllinen pitelee kirjaa näpeissään. Kun kirjassa kuvataan syyllisen menettelytavat, eräs tietää paljon enemmän siitä miten ei todellakaan olla eksistentialisteja.

Yksi eksistentialismin keskeisistä käsitteistä on autenttisuus. Autenttisuus on sitä, että ei vältä vastuuta omien tekojensa seurauksista. Autenttisuus on sitä, että ei usko unelmien toteutuvan ilman työtä, velkojen mitätöityvän ilman maksamista tai ritarien kiiltävissä haarniskoissa ratsastavan pelastamaan ikuiseen onnelliseen elämään.

Kaikkein rankin autenttisuuden vaatimus on katumuksen puute. Eksistentialisti ei kadu mitään. Olen aina ihmetellyt iskelmää "Päivääkään en vaihtaisi pois ", nyt se onkin eksistentialismin korkea veisu. Enkä ole vain ihmetellyt vaan halveksinut ihmisiä, jotka eivät osaisi elää yhtäkään päivää paremmin aikamoisen harjoittelun jälkeen.

Lopulta määrittelen Coxin filosofisen elämäntaito-oppaan psykologiseksi kauhukirjaksi. Autenttisuus edellyttää, että ihminen ottaa vastuun menneisyydestään ilman katumuksen häivää.

Autenttinen ihminen selviää seuraavasta Nietzschen luomasta tilanteesta:

"Tämä elämä sellaisena kuin sitä nyt elät ja niin kuin olet elänyt, sinun on elettävä uudestaan kerran ja lukemattomia kertoja; eikä siinä ole mitään uutta vaan jokainen kipu ja jokainen ilo ja jokainen ajatus ja jokainen huokaus ja jokainen käsittämättömän pieni tai suuri asia elämässäsi palaa luoksesi, kaikki samassa järjestyksessä... Olemassaolon ikuinen tiimalasi käännetään uudestaan ja uudestaan ja sinä siinä, tomuhiukkasena!"

Nyt huomaan, että Asta-myrskyn ukkosta en pelännyt läheskään yhtä paljon kuin ajatusta, että joka ikinen tuleva päivä olisi elettävä niin, että suostuisi elämään sen vaikkapa vaatimattomat kolme kertaa uudestaan.

Jertta Blomstedt

Ykkösaamun ulkomaanlehtikatsaus 4.8.2010
YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: