Riehuva leski vai haavoittunut kanssakulkija?

Pelkästään Helsingissä kuolee 5000 ihmistä vuodessa. Keskuudessamme on aina surevia.

Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olen pyöräillyt Helsingissä. Viime viikolla aurinkoisena elokuun päivänä näin Pohjoisella Makasiinikadulla seuraavan tapauksen:

Musta, kiiltävä tila-auto tummennetuin lasein oli pysähtynyt keskelle katua. Sen taakse ajoi pieni pölyinen Peugeot. Se pysähtyi tila-auton perään. Lämpimän elokuun keskipäivän ruuhka kaupungissa, ajattelin ensin. Sitten huomasin jotain, jota pölyisen auton vanhempi naiskuljettaja ei ilmeisesti huomannut. Tila-auto halusi pysäköidä peruuttamalla. Nojailin lämpimään seinään pyöräni kanssa. Tilanne alkoi kehittyä.

Tila-autosta astui ulos nuori shortseihin ja pikeepaitaan pukeutunut mies. Hän jäi seisomaan autonsa viereen ja osoitti kansainvälisin käsimerkein, että pölyisen harmaan auton kuljettaja on idiootti. Siihen mennessä vanhahko nainen näytti asettuneen rauhalliseen odotuksen tilaan, mutta äkkiä hän alkoi toimia. En enää muista yrittikö hän peruuttaa, mutta joka tapauksessa hänen autonsa moottori sammui. Nuori mies alkoi nauraa pilkallisesti ja paljasti osaavansa lisää kansainvälisiä halventavia käsimerkkejä.

Nainen tuli ulos pölyisestä autosta. Etuviistosta näin, että hänen ilmeensä oli vakava ja askel jotenkin raskas. Siksi oli hämmästyttävää, että päästyään nuoren miehen lähelle, nainen alkoi itkeä suureen ääneen ja huusi: ”Siinä sä naurat ja pilkkaat mua, vaikka mun mies on just kuollu!”Nuori mies vastasi: ”En kai mä osaa sitä sun naamasta lukea! Äläkä huuda, mun lapset on autossa!”

Kun pölyinen auto kääntyi Kasarminkadulle, päätin lähteä seuraamaan sitä. Ensimmäisen kerran elämässäni seurasin tuntematonta ihmistä. Auto pysähtyi Bulevardille ja nainen meni Fredrikinkadulla sijaitsevaan optikonliikkeeseen. Seurasin vähän ajan kuluttua sisälle muka katselemaan uusia kehyksiä. Nainen oli jo suorittanut asiansa ja lopuksi optikko sanoi: ”Otan osaa, teillä on vähän surua...”Nainen vastasi: ”Ei vähän vaan paljon.”Ja itkuun purskahtaen hän syöksyi ulos.

Minä jäin katselemaan naamaani tyhjien Ray-Ban -kehysten läpi. Hiki kihosi otsalle, pitäisikö ne nyt ostaa, kun samassa nainen palasi pyytämään anteeksi ettei ollut osannut suhtautua optikon osanottoon. Olin jo ovella poistumassa, kun kuulin optikon kertovan, että hänen oma tyttärensä oli kuollut jokunen vuosi sitten. Optikko ja nainen jäivät halaamaan, kun käännyin ajamaan Bulevardia kohti Hietalahtea.

Sinebrykoffin puistossa käsipuhelimeni soi. Se oli Silja Rantanen. Kerroin lyhyesti tarinan riehuvasta leskestä tai haavoittuneesta kanssakulkijasta. Silja oli heti sitä mieltä, että tapaus todisti suruvaatteiden merkityksestä. Miten niin, kun joka viides kulkee läpi elämän kokomustissa vaatteissa, sehän on muotia, mietin. Mutta jotenkin elämän satuttamien pitäisi voida olosuhteensa ilmaista, siinä Silja on oikeassa. Ikävä vaan, että suruharso autoiluhattuna on aika epäkäytännöllinen. Ja minkä ikäiset vielä ymmärtävät, että musta nauha käsivarressa on surunauha? Emme päätyneet Siljan kanssa varsinaiseen lopputulokseen, syy ei todellakaan ollut Siljan.

Mikä tahansa pakottava syy nuorella isällä oli saada parkkipaikka Pohjoiselta Makasiinikadulta pysäköintitoimiston edestä mahdollisimman nopeasti, se jäi salaisuudeksi, mutta viaksi on luettava, että mies pilkkasi vanhaa naista, joka luultavasti oli saanut ajokortin jo ennen kuin mies itse oli edes syntynyt.

Vanha nainen olisi tietysti voinut myös käyttäytyä tyylikkäämmin, muistaa Camusin ajatuksen siitä, että ”On ihmisiä, jotka kärsivät kankeasti ja toisia jotka kärsivät joustavasti: akrobaatteja, surun virtuooseja.”Toisaalta joustavuutensa ansiosta optikonliikkeessä, hän oli tavannut kanssaihmisen, jonka kärsimys aikoinaan oli ehkä ollut sietämättömämpi kuin hänen.

Tuomas Anhava on suomentanut Thomas Warburtonin pitkän runon, se on ilmestynyt kokoelmassa Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta. Runon minä sanoo, ehkä hieman ironisesti: ”Minä kannatan tasapainoa/ voiko muuta kannattaa kuin tasapainoa, kun se on väistämätön/ ja kaiken määränpää? ---- Missä on aallonpohja/ siinä on harjan noustava/ jotta tasapaino pysyy/ Se imee elävän voimansa/ omasta massastaan/ ja samoin nousee kärsimyksestä/ kärsimyksen raivo/ niin kuin surusta suru. / Me emme voi koko ajan pitää mielessä surua/ kärsimystä ja vihaa/ Pakko on elää samalla aikaa/ ja siinä on pelastuksemme. Ei pidä halveksia/ tunteettomuutta ja kylmyyttä./ niiden armosta me elämme. ”

Näinhän elämä käytännössä usein kulkee. Tunteettomuus on suojautumiskeino.π

Päästyäni kotiin avasin YLEn mahtavasta kirjastosta lainaamaani Amartya Senin The Idea of Justice, joka loppuu pohdintaan oikeudenmukaisuuden teorioiden yhtäläisyyksistä. Eri teoriat jakavat jokseenkin yhteneväisen käsityksen siitä mitä on olla inhimillinen olento. ”Me olisimme voineet olla myötätuntoon kyvyttömiä olentoja, olentoja joita ei kosketa muiden tuska ja nöyryytys, vapaudesta piittaamattomia - eikä vähiten - kyvyttömiä ajatteluun, väittelyyn, erimielisyyteen ja myönnytykseen. ”Koska ihmiset kykenevät ymmärrykseen, myötätuntoon ja väittelyyn, he eivät ole tuomittuja ikuiseen yksinäisyyteen. Amartya Sen olisi todennäköisesti katsellut tapahtumaa Pohjoisella Makasiinikadulla hyväksyvästi.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 18.8.2010 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: