Seminaari, jonka puhujia ei ilmoiteta

Tänään ja huomenna voi vielä netin kautta hakea paikkaa viisi tuntia kestävään seminaariin, jonka puhujia ei ilmoiteta etukäteen. Nimenomaan hakea, kaikkia ei hyväksytä. Seminaari pidetään jossain Helsingin keskustassa keskellä tavanomaista työpäivää torstaina marraskuun neljäs päivä.

Kyseessä on Yhdysvalloista Suomeen rantautunut idea. Alun perin teknologiaa, viihdettä ja designia käsittelevä TED-konferenssi järjestettiin ensimmäisen kerran jo 1980-luvulla Kaliforniassa. Sen osallistujia olivat varhaiset tietokonealan gurut Marvin Minsky ja Nicholas Negroponte. Ajatuksen isä oli tuolloin 63-vuotias ja häntä seurasi Wired-lehdestä tuttu Chris Anderson.

TED-konferenssit ovat levinneet ympäri maailmaa, niitä järjestetään kaikkialla. Suomalainen Tedx Helsinki on itsenäinen järjestäjä, se ei kuulu amerikkalaiseen yhteisöön. Yhdysvaltojen TED-konferenssien aivotrustiin kuuluu merkittäviä tiedemiehiä hyvin monilta tieteen alueilta, lista on arvovaltainen ja vaikuttava. Nykyään tilaisuuksissa käsitellään aiheita hyvin laajalta alueelta. TEDin tunnuslause on ”Levittämisen arvoiset ajatukset”.

Suomessa viime toukokuussa järjestetyssä tilaisuudessa puhuivat Esa Saarinen, hiihtäjänä tunnettu Virpi Kuitunen, Juuso Nissilä, Anssi Vanjoki, Reidar Wasenius, Mikael Jugner, Kirsti Lonka, Teppo Turkki, Jufo Peltomaa ja Miina Savolainen. Lisäksi näytettiin videoituja puheita Yhdysvaltojen seminaareista.

Katselin suurennuslasilla kuvaa suomalaisesta puhetilaisuudesta viime toukokuussa. Sanoisin, että yleisö oli hyvin samanikäistä, suurin ikäero oli arviolta 12 vuotta. Tosin kuvassa näkyy paljon tyhjiä paikkoja, ehkä se oli otettu tauon aikana, jolloin kaikki vanhukset olivat vessassa.

Amerikkalaisen ja osin brittilehdistön mukaan TEDin puhetilaisuuksien videoinnit ovat parasta mitä netistä voi katsoa. Monien todistusten mukaan ne ovat myös hyvin koukuttavia. En enää muista kuka kehui TED-palkintojen jakotilaisuuden videopuheita seuraavasti: ” Ne eivät ole kiitospuheita. Ne ovat tulevaisuus, suorana lähetyksenä.” TEDin videot näkyivät koneellani helposti ja yksinkertaisesti. Suomalaista tilaisuutta en saanut näkymään.

Ulkomaalaisten lehtien kehu ei kata suomalaisen TED-puhetilaisuuden esiintyjiä, sillä toistaiseksi he eivät ole olleet kovin yllätyksellisiä, vaikka moni onkin hyvä puhuja. Ennen kaikkea he tuntuvat jakavan melko yhtenäisen kulttuurin ja kapean ammattiosaamisen, ainakin pinnallisesti katsoen.

TED ehti toimia Yhdysvalloissa yli 20 vuotta ennen kuin puheiden julkaisu netissä alkoi, siihen mennessä jäsenyys oli hyvin kallis. Kaiken kaikkiaan TED on mielenkiintoinen ilmiö. Erityisesti amerikkalaisissa puhetilaisuuksissa tarjotaan vakavaa ja vaikeata sisältöä tiiviissä paketissa. Jotain sellaista, josta esimerkiksi lehdet ovat luopuneet tai luopumassa. Vielä suurempi kysymys on tietysti se, että malli tuntuisi sopivan erittäin hyvin radioon tai televisioon. Mm. Peter von Bagh ja vaikkapa Terapiassa-sarja ovat osoittaneet, että puhuva pää, jolla on jotain sanottavaa, on tajunnan räjäyttävää sisältöä. Miksi hyvästä tulevaisuutta käsittelevästä sisällöstä on tullut jotain, jota tarjoillaan menestyksellisesti salaseuramaisilla menetelmillä? Kysymyksen pitäisi polttaa kaikkia.

TED –puhetilaisuudet eivät ole sitä paitsi ainoita lajiaan. Samantyyppisiä formaatteja ovat brittiläinen Interesting ja japanilainen Pencha Kucha, joita on sovellettu myös Suomeen.

Suomen tilaisuudesta oli pieni ennakkojuttu Hesarin Nyt-liitteessä. Sen mukaan tilaisuudessa vältetään politiikkaa, koska se on niin tylsää ja puhujat valitaan myönteisesti elämään suhtautuvista, joka kuitenkaan ei ole kritiikittömyyttä.

Hankalaa. Tilaisuudessa ei voida välttää politiikkaa, se on siellä läsnä halusivat järjestäjät tai eivät. Politiikan määritteleminen tylsäksi puheenaiheeksi on jo sinällään voimakas yhteiskunnallinen kannanotto ja itsessään tyhmä väite. Onko Alexander Stubb tylsä? Mies jonka punaiset tennistossutkin ovat kokoomuspolitiikkaa. Monet poliitikot käyttäytyvät ja puhuvat ikävästi, mutta se ei sinänsä kerro vielä kaikkea politiikasta.

Entä myönteinen suhtautuminen elämään? Kuinka kapeasti elämä tässä on määriteltävä? Jos ajattelemme myönteistä suhtautumista elämään koko maapallolla, Pentti Linkolakin mahtuisi TEDxn puhujalistalle. Todennäköisesti tarkoitetaan korkeintaan ihmisen myönteistä suhtautumista kaltaistensa ihmisten elämään, ja uskoa siihen, että näiden ihmisten elämä kantaa. Ehkä sillä tarkoitetaan myönteistä suhtautumista omaan elämään?

Myönteinen suhtautuminen elämään on hankala käsite, ja sitä käytetään nykyisin jossain epämääräisessä poliittisessa merkityksessä. Myönteinen kieltää jotain, mutta minkä se kieltää?

Satuin lukemaan Le Nouvel Observateurista ranskalaisen filosofin Thérèse Delpechin haastattelun. Hän on julkaissut äskettäin kirjan nimeltä ”L’appel de l’ombre” eli Varjon kutsu. Kirjassa käsitellään rationaalisen ja irrationaalisen suhdetta. Delpech toteaa, että jo antiikista lähtien filosofit ovat ymmärtäneet, että ei ole valoa ilman varjoa. Hänen keskeinen ajatuksensa on, että ei myöskään ole rationaalista toimintaa ilman irrationaalisuuden perustaa. Ja hänen huolensa on, että jompikumpi pyrkii ottamaan ylivallan, koska molempien ylivalta johtaa katastrofiin.

Delpech puhuu voimakkaasti myyttien ja antiikin tragedioiden puolesta, ne ovat kulttuurin rikkaus. Sille sokkelille rakentuu vakaumus siitä, että ihminen kuuluu isompaan joukkoon, jolle aikaisemmat sukupolvet puhuvat niin paljon kuin kukin haluaa kuunnella. Delpech inhoaa ajatusta sirpaloituneesta kulttuurista, ja kuvitelmaa, että kulttuuria ei tarvita. Hän kertoo kiinalaisen tarinan yhtenäisen kulttuurin puolesta: Oppilas kysyi mestarilta mihin tietoa tarvitaan? Mestari vastasi: Mitä me tarvitsemme kävelläksemme? Kävelläksemme tarvitsemme vain ahtaan kaistaleen maata, jolla survoa jalkojamme. Mutta mitä me tekisimme, jos ei olisi muuta kuin tämä kaistale maata? Missä me olisimme? Ja minne voisimme mennä?

On hulluutta ajatella, että elämään voi suhtautua vain myönteisesti. Elämä itse epäoikeudenmukaisuudessaan on siitä paras esimerkki. Mutta silti tulevaisuuden lupaus on aina läsnä, sanoo Delpech, joka ei usko, että länsimainen kulttuuri on vaarassa. Hän vastaa lainaamalla Jean Cocteauta: ” Kuolleiden todellinen hauta on elävien sydämessä.” Niin kauan, kun vanhaa kulttuurin monumentteja rakastetaan, se elää. Ja sen mukana sekä myönteisyys että kielteisyys, molemmat kuuluvat elämään.

Jertta Blomstedt

Lähteet:
www.ted.com
www.tedxhelsinki.fi
Le Nouvel Observateur 16-22 Septembre 2010
Haku seminaariin 30.9. saakka: www.eventilla.com/tedxhelsinki.

Kommentoi Lähetä: