Suudelmia ja maaleja - Löydä sisäinen snobisi

Pilapiirroksen kuvassa kaksi jänistä istuu junassa. Toinen jäniksistä sanoo: "Sinun ei olisi pitänyt suudella minua tunnelissa." Jänisuros vastaa: "Mutta siellähän oli pilkkopimeää." Naaras huomauttaa: "Mutta meidän takana istuu kaksi pöllöä."

Pilapiirros on otsikoitu "Häämatka" ja julkaistu vuonna 1906 amerikkalaisessa Harpers' Magazinessa.

Minua se naurattaa. Jokunen viikko sitten miljoonat pöllöt istuivat televisioidensa ääressä ja työtään tekevät selostajat odottivat kiihkeästi suudelmia. Olin pöllönä pöllöjen joukossa, vaikka vielä hääaamuna kuvittelin, että en avaa televisiota.

Uskomattoman tuottelias lääkäri ja psykiatri Anthony Daniels, joka käyttää kirjailijanimeä Theodore Dalrymple kirjoitti aivan äsken snobismista ja jalkapallosta. Hän ei nimittäin suhtaudu jalkapalloon viileän välinpitämättömästi vaan kiihkeästi inhoten sitä seuraavia massoja. Hän halveksii heitä. Tai tarkemmin sanottuna, hän ymmärtää itse pelin kauneuden, mutta ei kestä otteluihin liitettyjä suunnattomia merkityksiä eikä karkeata fanitusta.

Halveksunnalleen hänellä on nimi: snobismi.

Eikä hän ole aivan varma onko snobismi vain vähäinen synti. Synti joka tapauksessa. Dalrymplen hyväksymän määritelmän mukaan snobi on henkilö joka pyrkii hallitsemaan tai välttämään sosiaalisesti alempiarvoisia henkilöitä ja pyrkii matkimaan ja kopioimaan itseään arvokkaampien henkilöiden käytöstä; tai sitten snobi on henkilö joka makua ja tietoja koskevissa kysymyksissä ei vaivaudu kätkemään ylimielisyyttään.

Käänteinen snobi on henkilö, joka pilkkaa erittelemättä kaikkea, joka liittyy vaurauteen tai yhteiskunnalliseen arvostukseen. On mahdollista että sana tulee latinan sine nobilitate, ilman jaloutta.

Koska Dalrymple kirjoittaa itsestään, hän tietenkin antaa snobeille synninpäästön. Jos hän on snobi, kaikki muutkin ovat sitä. Hän nimittäin olettaa, että ei ole olemassa yhteiskuntaa, joka olisi vapaa snobismista, oli se sitten käänteistä tai suoraa.

Dalrymple väittää, että jokainen tarvitsee jonkun, jota katsoa alaspäin, johon verrattuna omat saavutukset tuntuvat joltain. Kuulostaa kaamealta, mutta on arvatenkin lähellä todellisuutta. Ja psykologinen tarve snobismille on sitä suurempi mitä meritokraattisempi yhteiskunta on, koska siinä epäonnistuminen on aina oma vika, on puuttunut lahjakkuutta, luonnetta tai ponnistusta.

Yhteiskunnassa, jossa savupirtistä tai Kallion pikkuasunnosta ponnistetaan presidentiksi, epäonnistumisen häpeälle on paljon vähemmän selityksiä kuin luokkayhteiskunnassa.

Oman tunnustetun snobisminsa varjolla Dalrymple pääsi ruotimaan ranskalaista yhteiskuntaa, joka on antanut suhteettoman merkityksen onnistumiselle ja epäonnistumiselle jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa. Ikään kuin Ranskan kulttuuri saisi merkityksensä jalkapallosta.

Vasta kun epäonnistutaan, huomataan, että joukkue on ylipalkattu, huonosti kasvatettu ryhmä sivistymättömiä törkimyksiä. Miksi ranskalaiset eivät ole hurmioissaan siitä, että he ovat osanneet rakentaa kauniita taloja ja kaupunkeja? kysyy Dalrymple. Miksi Ranskan kulttuurin suurteot ovat unohtuneet jopa yhteiskunnan eliitiltä?

Suudelmia ja maaleja, toisten tekeminä, niitä me saamme ja haluamme; haluamme ja saamme. Yhä suurentuvat näytöt välittävät tapahtumia, jotka kasvavat yli kaikkien järjellisten mittasuhteiden.

Hämmästyin suuresti luettuani pienen Gallimardin julkaiseman kokoelman kuuluisien kirjailijoiden kirjeitä äideilleen. Tietenkin kyseessä olivat kahden viime vuosisadan aikana eläneet kirjailijat, mutta silti: että he kirjoittivat äideilleen pitkiä, avoimia kirjeitä, tunteikkaita mutta myös rehellisen suoria kirjeitä.

Kirje on jo kuollut tapa kommunikoida läheisten kanssa, mutta mikä kaikki muu siinä yhteydessä on kuollut? Kirjailijoiden ilmaisemat tunteet vaikuttavat hietikolle ajautuneilta valailta, kirjeiden pituus valottaa oudolla tavalla tekstiviestien köyhyyttä ja sähköposteihin liimaantunutta kiirettä.

Voiko olla mahdollista, että kaiken nykyisen tunnemössön takana ei enää olisi tunteita? Ja että aikana jolloin lapsen saaminen on ikään kuin jokaisen naisen oikeus, lapset ovat menettäneet kunnioittavan suhteen äiteihinsä. No, on parasta ottaa pari askelta taaksepäin katteettoman yleistämisen tiellä.

A.M. Daniels kirjoittaa kerran kuussa Theodore Dalrymplenä esseen New English Review -lehteen. Herra Dalrymple määrittelee itsensä myötätuntoiseksi konservatiiviksi, hänellä tekee ehtymättömiä havaintoja arjestaan.

Hänellä ei 30 vuoteen ole ollut televisiota. Joku brittilehti sai sen selville ja pyysi, että hän suostuisi katsomaan viikon verran lehden paikalle toimittamaa televisiota. Hän suostui sillä ehdolla, että lehti myös varmasti hakee rakkineen pois.

Hän näki televisiossa Tony Blairin ensimmäisen kerran elävänä. Hänen ensimmäinen reaktionsa oli, että kyseessä täytyi olla, joku joka vain esitti Tony Blairia, ei missään tapauksessa aito Tony Blair.

Hän pohtii sitä miten poliitikot niin usein pystyvät sanomaan asioita, jotka selkeästi ja todistettavasti ovat epätosia. Myöhemmin kyseiset poliitikot sanovat, että he uskoivat sanomiensa asioiden olevan totta. Se on väite, jota on vaikea todistaa vääräksi. Ongelma on, että nämä rehelliset valehtelijat valitaan uudestaan ja uudestaan. He edustavat meitä. He ovat poliittisen kulttuurin tuotteita, he edustavat sitä miksi me olemme muuttuneet.

Dalrymple selittää tämän siten, että nykyisessä kulttuurissa yliarvioidaan järjestelmällisesti tunnetta, ei niinkään tunnetta vaan sen ilmaisua – lähinnä oman tunteen ilmaisua, tärkeätä ei niinkään ole se mitä sanotaan vaan se mitä ilmaistaan tunteena. Vaikenemalla mutta käyttäytymällä aidosti tuntevana ja ikään kuin vilpittömänä, luodaan mielikuva vakavasti otettavasta poliitikoista.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikatsaus 7.7.2010 / YLE Radio 1

Lähde:
Theodore Dalrymple, www.newenglishreview.org
Of Snobbery and Soccer ja muita esseitä

Kommentoi Lähetä: