Talouskriisin inhimilliset jätteet

Irakissa viisi kuukautta kaapattuna ollut ranskalainen ulkomaankirjeenvaihtaja Florence Aubenas kuvaa itseään vaatimattomasti ei minkään asiantuntijaksi. Ehkä juuri tämä asenne mahdollisti hänelle poikkeuksellisen toimittajatehtävän. Hän eli puoli vuotta työttömänä työnhakijana, joka oli valmis ottamaan vastaan mitä tahansa työtä. Käytännössä se tarkoitti raskasta siivoustyötä.

Florence Aubenas on nainen, jonka nimi ja kuva roikkui Ranskan kaupungintalojen seinillä kuukausitolkulla vuonna 2005, lehdistä ja televisiosta puhumattakaan. Hän eli 157 päivää silmät sidottuina pienessä ahtaassa huoneessa jossain Irakissa, söi suullaan lautaselta, koska kädet oli sidottu. Vessaan hän pääsi kaksi kertaa päivässä, suihkuun kerran kuussa. Kukaan ei tiedä paljonko Ranskan valtio maksoi hänen vapauttamisestaan, mutta todennäköisesti paljon.

Viisi vuotta vapauttamisensa jälkeen hän halusi perehtyä ranskalaisten työttömien asemaan. Hän asettui omalla nimellään ja henkilöllisyystodistuksellaan pieneen Caenin kaupunkiin ja alkoi hakea työtä. Yhtä ihmistä lukuun ottamatta kukaan ei tunnistanut häntä. Hän etsi työtä ammattitaidottomana kotirouvana, jonka mies oli hylännyt hänet.

Uupumukseen asti on puhuttu kuuluisuuden kaipuusta, televisiosta tunnettuuden toivottavuudesta. Mutta mitä on sanottava, kun joku joka todella on televisiosta ja lehdistä tuttu, on samaan aikaan täysin näkymätön? Ehkä se kertoo siitä, että länsimaisissa yhteiskunnissa on paljon näkymättömiä ihmisiä. Köyhiä, työttömiä, halveksittua työtä tekeviä. Aubenasin kirjassa yksi työtovereista sanoo suoraan, että kun naisesta tulee siivooja, hän muuttuu näkymättömäksi. Kirjassa on vakuuttava kuvaus salaisesta työpaikkarakkaudesta, jonka intohimoa pölynimuria käyttävän siivoojan läsnäolo ei lainkaan häiritse. Tällä hetkellä uskon - vain vähän liioitellen - että sekä Angela Merkel että Angelina Jolie pystyisivät katoamaan täyteen tuntemattomuuteen. Heidän ei tarvitsisi tehdä muuta kuin pestä itse tukkansa ja hakea työtä siivoojana.

Florence Aubenasin kirja Le quai de Ouistreham ilmestyi helmikuun alussa. Se kertoo noin puolesta vuodesta jolloin hän eli työttömänä työnhakijana ja sai lyhyitä siivouskeikkoja laivoissa, toimistoissa ja hotelleissa. Kirja on saanut paljon julkisuutta ja myönteiset arvostelut. Se on järkyttävän hyvä kirja, joka ei koskaan tule saamaan kirjallisuuden Nobelia. Häpeäksi asia on pikemmin Nobelin palkinnolle kuin Aubenasin kirjalle. Tunnettu kirjallisuuskriitikko Pivot sanoi, että työ on journalistin työtä, mutta kirja on kirjailijan tekemä.

Moni yhteiskuntatieteilijä voisi myös ripotella tuhkaa päälleen, edes hippusen. Ja journalisteille kirja on tietysti tuskallista luettavaa. Aubenas lisää vielä suolaa haavoihin sanomalla, että haastattelu olisi ollut aivan liian pinnallinen väline työttömien ja siivoojien arjen kuvaukseen.

Paremmin kuin mikään reportaasi, selkeämmin kuin tusina hallituksen selontekoa ja ymmärrettävämmin kuin vuosikerta mitään laatulehteä se kertoo mitä työn hakeminen ja saaminen on, kun ammattitaitoa ei ole. Vaikka kirja on tehty Ranskassa se ei kerro pelkästään Ranskasta. Se kertoo kaikista yhteisöistä, joissa viimeinen teollinen työpaikka on suljettu ja työ siirretty Kiinaan, Aasiaan tai latinalaiseen Amerikkaan.

Aubenasin lähtökohta oli taloudellinen kriisi, josta lehdet puhuivat, mutta joka ei tuntunut näkyvän missään. Ammattitaidottomana ja työttömänä työnhakijana hän löysi sen heti. Työvoimatoimistossa kerrottiin heti, että vakituista työpaikkaa oli turha edes havitella. Toimistossa velloi massa samassa asemassa olevia. Aubenas sai laivalta siivoustyötä aikaisin aamulla ja myöhään illalla. Tunnin työkeikkaan häneltä meni kaksi tuntia matkoihin. Samana päivänä hänet saatettiin lähettää kolmeen eri paikkaan. Hän kysyi tutulta työkaverilta kannattaako moinen verrattuna maksettuun palkkaan? Työkaveri ei ymmärtänyt. Mistä Florence oikein tuli, kun hän ei tiennyt, että se oli normaalia.

Aubenas on rekisteröinyt useiden työvoimaviranomaisten suoria repliikkejä, halventavan käytöksen ja koko tilanteen epäinhimillisyyden. Yksi viranomainen sanoi suoraan, että jos työnhaussa ennen oli jotain sosiaalista, se on mennyttä aikaa. Nyt puhutaan vain numeroista ja ihmiset ovat numeroita. "Jos työnantaja kohtelee teitä kuin koiraa, te vaikenette."

Koiriahan ei nykyään kohdella huonosti, mutta ihmisiä kyllä. Siivoustyöntekijöitä työnantajat eivät vaivaudu kohtelemaan edes siedettävästi. Aubenasin kirjaamat hävyttömyydet ovat hämmästyttäviä. Ja jos työntekijä uskalsi puolustautua, tuloksena oli potkut. Yksi työtoveri kyllästyi työnantajansa koiraan, joka teki tarpeensa minne sattui. Rouva vastasi siivoojalleen: "Siitähän teille maksetaan. Paskan siivoamisesta."

Ammattiyhdistysliikettä tämä työntekijöiden alin kasti piti suljettuna kerhona, joka suojelee vain jäseniään. Politiikkaa ei kukaan laivasiivoja pitänyt vakavasti otettavana vaihtoehtona. Äänesti ketä tahansa, aina hävisi vaikka olisi voittanut. Äänestämistä paheksuivat sekä työntekijät että työnantajat. Kun Florence aloitti keskustelun eurovaaleista, kukaan ei tiennyt niistä mitään. Pomo kysyi olivatko naiset sairaita, kun he puhuivat politiikkaa. Florence Aubenas sai myös selkeän käsityksen siitä miten vähällä rahalla hänen työtoverinsa tulivat toimeen. Kun hän auttoi kaveriaan tekemään perunasipulipiirakkaa yhteiselle piknikille, tämä huomautti, että reseptin vaikein osa oli ainesten ostaminen sillä hinnalla mikä oli varaa maksaa.

Parhaimmillaan Aubenas ansaitsi 700 euroa kuukaudessa. Hän tunsi
olevansa vain kärsivä ruumis. Hän eli jonkinlaisessa jatkuvassa huimauksessa ja ainoa pakkomielle oli saada nukkua, päästä lepäämään.

Florence Aubenas oli valmistautunut siihen, että työ olisi raskasta, mutta hänet yllätti se miten nopeasti hän menetti itsekunnioituksensa ja miten vähän solidaarisuutta samassa asemassa olevien välillä oli. Työntekijät vaihtuivat koko ajan, työyhteisöä ei syntynyt, paitsi sen porukan välillä joka teki työmatkat samalla lainatulla autonrämällä. Tuossa autossa naurettiin, tunnettiin myötätuntoa ja solidaarisuutta.

Florence Aubenas sanoo olevansa optimistien kuningatar, mutta hän uskoo, että on yhä vaikeampaa puolustaa työttömiä työnhakijoita, sillä nykyinen taloudellinen kriisi saattaa jättää jälkeensä yhä enemmän yhä onnettomampia inhimillisiä jätteitä.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikolumni 3.3.2010 / YLE Radio 1

Lähetä: