Tullattavaa kirjallisuutta

Jos kirjailija kirjoittaa omasta elämästään totta ja tarinaa, sitä kutsutaan Ranskassa autofiktioksi eli elämäkerran ja romaanin ristisiitokseksi. Tullattavaksi sitä kutsutaan, koska tarkoitus on kuitenkin väistää oikeuteen menevät riidat yksityisyyden suojan rikkomisesta.

Onko noloa luulla uudeksi jotain, joka on asiantuntijapiireissä jo 30 vuotta vanha juttu? Onhan se. Mutta vielä nolompaa on tietää, että on satojen jopa tuhansien vuosien takaista merkittävää ajattelua, jota luulisi uudeksi jos siihen edes ikinä sattuisi törmäämään.

Le Monde julkaisi Pariisin kirjallisuusmessujen yhteydessä kirja-liitteen, jossa käsiteltiin kirjallisuuden lajityyppiä nimeltä: autofiktio tai kirjoitusta itsestä. Termit tuntuivat tuoreilta ja kiinnostavilta, koska kyseiseen kirjallisuudenhaaraan on tutustunut ymmärtämättä, että se on tämän vuosituhannen valtavirran lajityyppi. Ja tietämättä että se nimettiin jo 1977. Ja että suomalainen kirjallisuudentutkimus on ollut ahkerasti sen kimpussa jo pitkään.

Autofiktiolla tarkoitetaan teosta, jossa sekoittuu omaelämäkerta ja fiktio. Se voi olla fiktiivinen tai itsetietoinen elämäkerta, myöhäismoderni elämäkerrallinen kirjoitus tai kiertotie oman elämän kuvaamiseen. Le Monden liitteessä kirjoitti käsitteen autofiktio isä kirjailija ja kirjallisuuden tutkija Serge Doubrovsky. Doubrovsky kertoi käsitteen syntyneen kuvaamaan hänen omaa teostaan jossa hän silloin kuvitteli luoneensa uuden lajityypin. Vuonna 1977 termi sai ristiriitaisen vastaanoton ja siitä kiisteltiin. Ja nyt se on levinnyt kuin tomu kaikkialle. Yliopistomaailmassa se on ollut menestys, sitä käsitellään tieteellisissä kokouksissa, seminaareissa ja opinnäytteissä. Mediassa se on tavallinen sana, eikä sen merkitys pysähdy kirjallisuuteen vaan se kattaa lähes kaikki taiteenlajit. Kielirajatkin se on ylittänyt, se tunnetaan englannissa, saksassa, espanjassa ja puolassa Doubrovskyn mukaan. Termiä siis tarvittiin.

Doubrovsky siis kuvitteli yli 30 vuotta sitten olleensa uudistaja, se kirjailija joka ensimmäisen kerran yhdisti omaelämäkerran jossa kaiken tulisi olla totuudenmukaisesti kerrottua ja romaanin, jossa kaikki on sepitettä. Kirjansa Fils (Poika) neljännessä painoksessa hän muutti kirjan luonteen romaanista seuraavaksi: "Fiktio, tapahtumat ja teot ehdottoman todellisia; autofiktiota siinä mielessä, että siinä on uskottu seikkailun kieli kielen seikkailun haltuun. Doubrovskyn mukaan kirjan koko materiaali oli puhtaasti omaelämäkerrallista unia myöten. Fiktiota kirjassa on käsittelytapa; yksi elämä on tiivistetty päivän mittaiseksi, kerronta on koko ajan preesensissä.

Sittemmin Doubrovsky on tajunnut, että monet kuuluisat kirjailijat olivat häntä ennen käyttäneet samaa autofiktion kaavaa. Ranskassa käsitteestä on riidelty siis jo vuosikymmeniä ja Le Monden mukaan se on synnyttänyt pikemmin skandaaleja kuin koulukuntia, koska jokainen kirjailija on käyttänyt sitä tavallaan. Le Monde luetteli pitkän liudan kirjailijoita, jotka kiistävät kirjoittavansa autofiktiota, vaikka moni lukija niin on luullut.

Ranskassa ilmestyy tuhat romaania vuodessa, se ei enää ole lukijankaan etu. Fiktiota ja elämäkertaa sekoittavat kirjat ovat nykyistä valtavirtaa, sekin tekee lukijan elämän hankalaksi. Kirjallisuuskriitikko Philip Lejeune on huomauttanut, että sopimus lukijan kanssa on ristiriitainen: "Kuinka lukija voi tehdä eron todellisen ja kuvitellun analyysin välillä?"

Le Monde käytti käsitettä "tullattava fiktio" sellaisista teoksista, joissa kirjoitetaan elämäkertaa fiktion varjossa, joissa siis halutaan välttää riidat todellisten henkilöiden kanssa, joita käsitellään kirjoissa. Autofiktio johtaa usein oikeuteen eikä ranskalaisten kriitikkojen mukaan yhdistelmä "moi et la loi" (minä ja laki) ole kovin hedelmällinen. Nainen, joka kirjoitti poikansa kuolemasta, sai syytteen yksityiselämän loukkaamisesta ja seuraavan teoksen jälkeen häntä uhkasi tyttären huoltajuuden menetys. Kyseinen nainen - Camille Laurens - ei pidä käsitteestä autofiktio, parempia ovat "eletty romaani" tai kriittinen omaelämäkerta. Itse hän käyttää ilmaisua "kirjoitusta itsestä", joka tarkoittaa sellaista kirjoittamista, joka antaa paljon itsestään kutistumatta valittavaksi minäksi. Laurens turvautuu Victor Hugon sanoihin:" Kun minä puhun teille minusta, minä puhun teille teistä." Laurens vetoaa siihen, että ei ole mitään autofiktiota, on vain huonoja ja hyviä kirjoja.

Sehän on tietysti totta. Mutta juuri huonon autofiktion ainoa huono puoli ei ole se, että kirja on arvoton. Paljon isompi ongelma on, että teos saattaa tuhota monen todellisen ihmisen elämän. Yleisesti ymmärretään, että yksityiselämä on lain suojaamaa, mutta kysymys siitä omistaako ihminen oman elämänsä, on jo paljon vaikeampi. Vanhasen ja Pekkarisen kohtelu Jari Tervon kirjassa oli vain pientä esimakua siitä mikä voi olla mahdollista.

Kaikkihan on aina kriisissä. Ranskalaisen kirjallisuuden on väitetty olevan kriisissä, mutta Le Monden kirjallisuusliitteessä kirjallisuuden professori Thomas Clerc sanoo, että kriisissä ei ole kirjallisuus vaan kirjallisuuden oikeutus, legitimiteetti. Kirjallisuus oli eliitin koulutuksessa tärkeässä asemassa, mutta ei enää ole. Ennen kirjoilla oli pienet painokset, esimerkiksi Zolan kirjalla saattoi olla 500 painos, mutta se lukivat ne joiden sana painoi. Nyt meillä on pienen valtakunnan verran painosten kuninkaita ja kuningattaria.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun ulkomaanlehtikatsaus 14.4.2010 / YLE Radio 1

Lähde: Le Monde, Des Livres, Spécial Salon, 26 mars 2010

Lähetä: