Juhannussaarna

Ihmiset tekevät asioita joko pakosta tai halusta. Usein nämä kaksi yhdistyvät, näin etenkin perustarpeiden suhteen. On myös tilanteita, joissa tällaisen toiminnan lopputuloksena on jotain, joka halutaan antaa muille. Joku voi raivata umpeenkasvaneen vesakon luodakseen niittykasveille elinympäristön. Joku toinen tekee linnunpöntön, kolmas maalaa taulun.

On vaikea sanoa, ovatko tällaiset teot syntyneet pakosta vai halusta. On ihmisiä, jotka eivät voi syödä, jos joku muu näkee nälkää. On ihmisiä, jotka uhraavat itsensä muiden vuoksi. On olemassa ihmisiä, joita ei voi alistaa tai jotka eivät voi valehdella edes henkensä pitimiksi. En tiedä toimivatko he pakosta vai halusta, enkä lopulta usko että he itsekään tietävät. Kaikki merkittävä taide syntyy tästä lähtökohdasta.

Elämän biologinen tarkoitus on hyvin yksinkertainen. Jokaisen lajin tulee syntyä, lisääntyä ja kuolla. Näitä taitoja on syytä opetella. Nykyajan ihmiselle kompastuskiveksi on muodostunut luopumisen ajatus. Kuolema tarkoittaa meille epäonnistumista ja henkilökohtaista tragediaa. Koska kuoleminen samoin kuin syöminen tai nukkuminen on välttämätöntä, meidän tulisi opetella sen kanssa elämistä.

Tämän luonnollisen kiertokulun sijaan olemme kuitenkin valinneet elämämme tarkoitukseksi jatkuvan kasvun, joka päättyy lopulta itse aiheuttamaamme katastrofiin luonnon kestokyvyn loppuessa. Yritämme estää tuhon pysymällä lapsina. Me ostamme kasvovoiteita, jotka väittävät pysäyttävänsä ajan. Me otamme otsaamme ruiskeita, jotka poistavat rypyt eli vastuunkannon merkit. Ikuisesta nuoruudesta on tullut meille pakkomielle. Kulttuuriministerimme kulkee lenkkitossuissa ja vanhemmat valtiomiehet värjäävät harmaat hiuksensa kastanjanruskeiksi. Aikuisuudesta ja arvokkaasti vanhenemisesta on tulossa mahdotonta. Koska tulevaisuus näyttää synkältä, se kielletään. Sigmund Freud nauraa meille haudassaan.

Ikuiseen teini-ikään kuuluu kokemattomuuden ja viattomuuden teeskentely. Kun valehtelemme todellisen ikämme ja ostamme nuoruutta kosmetologeilta ja kirurgeilta, me kadotamme yhteyden muuhun maailmaan. Me sairastumme itseemme. 2000-luvun kansansairaudet ovat psyykkisiä. Elämästämme on tullut tyhjää, sillä olemme tehneet siitä monimutkaista ja ulkokohtaista. Emme enää tiedä keitä me olemme ja katoavaisuutemme aiheuttaa meissä kauhua.

Tie merkitykseen on onneksi lyhyt. Moni löytää lapsekasta iloa mökkeilyn yksinkertaisista asioista, kuten kompostoinnista, kasvimaasta tai pihan linnunpesästä. Syy iloon on myös yksinkertainen: ne kiinnittävät meidät ympäristöömme. Ne ovat suoria keinoja tuntea merkitystä ja tarkoitusta.

Moni lukee kesällä klassikkoromaaneja tästä samasta syystä. Ne kertovat keitä me olemme ja mistä olemme tulleet. Ne osoittavat kulttuurin peruskiviin, ja saavat meidät ymmärtämään että seisomme jättiläisten harteilla. Me olemme tulossa jostakin, ja jos vain rohkeutemme riittää me olemme myös matkalla jonnekin.

Satojen vuosien ajan menneet polvet ovat toivoneet jälkeläisilleen parempaa elämää. Tulevat polvet ovat aina olleet jotakin sellaista, jonka puolesta kokonaiset kansat ovat tehneet uhrauksia. Meidän on yritettävä olla noiden uhrausten arvoisia. Meidän tulee käsittää se arvo ja toivo, jonka lukemattomat aiemmat sukupolvet ovat meissä nähneet. Sen sijaan, että keskitymme itseemme ja ikuiseen nuoruuteen, meidän tulisi päinvastoin aikuistua ja olla velvollisia itsestämme.

Kulttuuri tarkoitti alun perin maanviljelyä. Kulttuuri koostuu niistä tavoista, joilla ihmiskunta elättää itsensä. Nyt kun yhä harvempi enää huhkii pellolla, on kulttuuri alkanut merkitä omaa itseymmärrystämme. Kulttuuriksi käsitetään nykyisin se sivistys, jota kykenemme ylläpitämään.

Linnunpönttö, kasvimaa ja klassikkoromaani edustavat pysyvyyttä ja traditiota. Ne ovat jotakin sellaista, jonka pohjalle kulttuurimme rakentuu. Tämä sama tehtävä on lukuisilla kesän kulttuuritapahtumilla. Taidenäyttelyt, kesäteatterit ja musiikkifestivaalit ovat henkistä pääomaa, joka osoittaa sivistyksemme tason. Tämä juhlava totuus on samalla kesätapahtumien kritiikki. Kaikki se, mihin sivistyksemme pystyy, on nyt esillä. Seuraavien viikkojen aikana media seuraa taideriennoissa kiertävää lenkkitossuministeriämme. On syytä pelätä, että huomio kiinnittyy taideteosten sijaan hänen esiintymiseensä.

Juhannus aloittaa kesälomakauden, ja suurelle osalle suomalaisista se tarkoittaa maaseudun yksinkertaista elämää. Maailma kutistuu pieneksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi: kyläkauppa, sauna, riippukeinu ja hyvä romaani. Mökkeilyn ihme on siinä, että ihminen tuntee olevansa erottamaton osa ympäristöään. Iloista ja suruista tulee konkreettisia. Miten paljon helpompaa onkaan korjata vuotava katto kuin horjuva valuuttajärjestelmä. Kun perustarpeista tulee konkreettisia, niiden täyttämisessä yhdistyvät pakko ja halu. Kun tässä työssä onnistuu, valtaa mielen suuri tyytyväisyyden tunne. Niin yksinkertaista on onni.

Tämän yksinkertaisen elämän keskellä kaikki on lomaviikkojen ajan selvää. Miksi emme rakentaisi koko elämäämme näin? Miksi tekisimme enää mitään mistään muusta syystä kuin pakosta ja halusta? Tehkäämme uhrauksia tuleville polville ja kuolkaamme päät pystyssä. Tämän taide voi meille opettaa.

Aleksis Salusjärvi

Ykkösaamun kolumni 21.6.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi