Jumalan teatteri ja Tampereen lukot

Taide. Siitä pitää pitää. Tai sitten ei. Riippuu seurueesta. Taide on esimerkki siitä mitä tarkoittaa olla ihminen, mitä tarkoittaa luoda. Toisaalta, "I don't know art, but I know what I like" on kelpo sanonta. Vaikeaa tuo taide.

Kohtasin tämän jo lapsena. Asuin nuorena poikana Oulussa, sattumoisin juuri niinä aikoina kun Jumalan Teatteri herätti Suomessa suunnatonta närää. Minäkin, lapsi kun olin, pudistelin päätäni sille että aikuiset miehet heittivät kakkaa ympäriinsä. "Eihän tuo ole taidetta!" totesin, nuoren miehen loputtoman omahyväisellä varmuudella. Ehkä ei. Mutta epäilen että en silloin, lapsena, täysin ymmärtänyt miten vaikeaa on määritellä taidetta. Jumalan Teatteri, joka nyt on miltei käsite taiteen rappiolle, on osoittautunut varsin väkeväksi kannanotoksi. Oikeastaan aika jännittävää että siitä vielä puhutaan. Tässäkin radiokolumnissa. Minä olen viitannut siihen, ja niin on myös Tony Halme. Kas siinä taistelupari. Mukaan vielä Timo Harakka, joka nuorena radikaalina puolusti Jumalan Teatteria, ja meillä olisi todella omituinen taiteen triumviraatti.

Timo puolusti radikaalia taidetta, Tony lähinnä nauroi sille. Tony totesi että hän voisi ulostaa kattilaan, lisätä tähän propellin, ja tämä kävisi taiteesta jos siihen liitettäisi oikea nimi. Tuskin sentään. Mitä Tony ei koskaan tajunnut oli että oikeat taiteilijat olivat jo vuosikymmeniä häntä edellä. Piero Manzoni purkitti jo 1961 - siis yli viisikymmentä vuotta sitten - omaa ulostettaan, kommenttina taiteen kaupallistumiselle. Purkit hinnoiteltiin silloin kullan hintaa mukaillen, noin 30 euro per purkki, mutta hinnat ovat nousseet. Aidosta purkista Manzoni:a voi tänään joutua maksamaan yli 100.000 euroa.

Hullua? Ehkä. Moni toteaisikin "Minäkin voin ulostaa purkkiin!". Tottakai. Minäkin voisin. Ja tiedättekö mitä? Riippumatta kuka sen tekisi, olisimme silti säälittäviä kopioijia. Jaa, osaat tehdä jotain jota joku muu keksi tehdä? Loistavaa, olet papukaija. Kuten niin monessa tapauksessa, tekeminen ei ole se pointti, vaan se idea, ja sen omaperäisyys.

Lehdissä puitiin kesäkuun puolessavälissä tapausta jossa kaksi tamperelaista taiteilijaa poisti eräältä sillalta niin kutsuttuja "lemmenlukkoja" ja sulatti näistä teoksen. Moni suuttui tästä silmittömästi, joko koska juuri heidän lukkonsa poistettiin, tai koska on hauska suuttua taiteilijoille, näille meidän aikamme täydellisille syntipukeille.

Jos kuuluu edelliseen ryhmään, argumentti oli suurin piirtein seuraava: "Miten ne kehtaa! Tässä minä olen omilla pikku kätösillä kopioinut jotain keski-Eurooppalaista muotivillitystä, vienyt julkiselle paikalle munalukon joka symboloi minun loputonta rakkattua Sirkka-Jooseppia kohtaan, ja kiinnittänyt tämän niiden satojen muiden täysin omaperäisten munalukkojen viereen, ja joku taiteilija on kehdannut yhdistää nämä jo yhdistetyt muanlukot tavalla josta en jostain syystä pidä! Siivotonta, sanon minä! Jonkun tarttis tehrä jotain, koska tunnen epämääräistä kiukkua ja puran sen mielelläni taiteilijoihin."

Jos kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, argumentti menee tyyliin: "Minä en tykkää tosta, koska noi on selvästi tekotaiteilijoita. Oikeat taiteilijat tekevät oikeaa taidetta. Oikea taide on sellaista josta minä pidän. Tai ainakin kuvittelen näin, en ole koskaan nähnyt mitään tälläistä. Mutta olen silti epämääräisen kiukkuinen, ja haluaisin mielelläni että joku tekisi taiteilijoista pilkkaa tai pistäisivät heidät kärsimään. Koska se olisi minusta kivaa."

Itse en tiedä taiteesta mitään. Minä pidän sarjakuvista ja leffoista joissa on paljon väkivaltaa ja räjähdyksiä. Minun musiikkimakuni on surkea ja voin kuunnella samoja kappaleita loputtomiin. Pidän yksinkertaisista kuvista ja pop-taiteesta - I don't know art, but I know what I like. Samalla, en missään nimessä haluaisi elää yhteiskunnassa jossa minun taideymmärrys määrittelisi mitä saa ja ei saa tehdä, koska tiedän että se johtaisi totaalisen pysähtyneisyyteen. Olen itse säälittävän kiinni omissa ideoissani, ja luoja tietää että näitä tulisi tuulettaa. Jopa ärsyttää.

Siksi olenkin, vanhetessani, yhä enemmän sitä mieltä että niin Tampereen lukot kuin Jumalan Teatteri olivat hyviä asioita, jopa taidetta. Ne ehkä ei olleet kovin teknisesti vaativia. Ne ehkä ärsytti monia. Mutta kuka on sanonut että taiteen rooli on paijata meitä? Päänsilittäjiä kyllä riittää, ja jos tulee oikein kova paikka voimme mennä kuuntelemaan Vesku Loiria, meidän annettua taiteellista totuutta, ainoaa ihmistä Suomessa jota ei saa kritisoida. Mistään.

Mutta mitä jos tarvitsemme jotain muuta kuin valmiiksipureskeltuja totuuksia? Jotain mikä ei ole niin helppoa hyväksyä? Jotain mitä ehkä vaatii jopa keskustelua? Jotain epävarmaa? Voi jumala, mitä jos tarvitsemme taidetta?

Alf Rehn

Ykkösaamun kolumni 3.7.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi