Omat työt ja toisten duunit

Kun viime viikon irtisanomisista uutisoitiin, iltapäivälehtien lööpit eivät muistuttaneet sotalööppejä. Ne olivat paljon, paljon synkempiä. Nokia, kunnat ja armeija - nyt iskettiin tähän katajaisen kansan itse sieluun. Työt katosivat ja kunnat. Rykmentti kasasi kamppeensa. Nälkävuosi oli täällä.

Tietenkin kyseessä on tragedia, tai tarkemmin ottaen tragedioita. Vaikka jotkut kovasti mainostavat, että elämänmuutos voi olla askel kohti jotain parempaa, miltei jokainen irtisanominen on tragedia. Siinä kolhitaan itsetuntoa, hajotetaan perheitä, pedataan masennusta. Sanotaan, että työ on miehen mitta, mutta mitä työttömyys silloin on?

Järkevää tai ei, me koemme työn äärettömän tärkeänä osana elämää, ja rakennamme itsetuntomme töiden kautta. Pitkälti tämä on kulttuurimme trauma, tämä työn paiskimisen korkea veisu. Jo 1932 filosofi Bertrand Russell puhui "In Praise of Idleness", joutilaisuutta ylistäen, mutta vaikka moni hymyillen tähän on viitannut, harva on pystynyt seuraamaan sen jaloa aatetta. Moni meistä vannookin, että työ on meille ehdottoman tärkeä, jotain mitä täytyy tehdä, jotain mikä tekee meistä eheän. Ei ihme, että sen menettäminen tuntuu niin karvaalta.

Työt ja niiden tärkeys, ovat myös asia, joka yhdistää puolueita ja aatteita. Kaikki ovat samaa mieltä siitä, että töitä tulee olla, ja että työttömyyden olemassaolo on synti ja häpeä. Aivan näin - joskin kiistellään sitten kiivaasti siitä, mistä töitä saataisiin ja mikä on tärkeintä niiden luomiseksi. Jotkut näkevät tämän yhteisenä projektina, jotkut taas yksilön valintana, mutta kaikki ovat vakuuttuneita töiden tärkeydestä. Vaikuttaisikin kovasti siltä, että juuri työkysymys voisi olla se juttu, jonka ympärille voisimme luoda yhtenäisen politiikan, kun kaikki niin kovasti haluavat puolustaa työtä tekeviä. Mutta kun ei…

Ongelmanahan on se, että työt ovat tärkeitä niin kauan kun kysymyksessä ovat omat, tai oman näköiset työt. Vaikka me kaikki kovasti selitämme kuinka kauheaa on, kun ihmiset joutuvat jättämään työnsä, me kaikki olemme samalla usein huomauttamassa siitä, miten monet työt voisi lakkauttaa. Oli se sitten se viraston turhake tai lapioonsa nojaava työmies, me olemme varmaan kaikki jossain vaiheessa todenneet että maailma olisi paljon parempi, jos tietyt ihmiset siirrettäisiin kilometritehtaalle.

Niin, onhan sitä eroa - omat työt ja toisten duunit. Töiden tärkeys onkin usein suhteessa siihen, miten omilta ne tuntuvat ja miten voimme eläytyä niihin. Yleisesti ottaen olemme tietenkin valmiita puolustamaan työtä kuin työtä, mutta samalla valmiita teilaamaan kokonaisia ammattikuntia.

"Ei pomoista ole mihinkään!"

"Hiivatin turhat virastorotat!"

"Taas kolme tuijottamassa kun yksi tekee…"

"Kaiken maailman kulttuuritätejä täälläkin töissä!"

ja ikivihreä :

"Menisivät saatana kunnon töihin!"

Nämä ovat toteamia, joilla on syvät juuret suomalaisessa keskustelukulttuurissa. Jokainen meistä tietää töitä, jotka meistä ovat aivan turhia, ja silti me koemme suurta surua kun luemme YT-neuvotteluista.

Meillä ja poliitikoilla on sama ongelma. Yleisesti ottaen, työt ovat yksinkertainen kysymys. Enemmän on parempi kuin vähemmän. Hyvin tehty on parempi kuin huonosti hoidettu. Oikeus on parempi kuin vääryys. Ja työmies on palkkansa ansainnut.

Mutta kun mennään yksityiskohtiin, työt näyttävätkin niin kovin erilaisilta. Kumpi on raskaampaa, vastuun tai vanhusten kanto? Kumpi on tärkeämpää, että tekee tasaisen tappavaan tahtiin vai että voi luoda hetkessä jotain suurta? Riippuen siitä, mitä itse tekee jokainen tietää vastauksen - se on se minun työni joka on oikeasti rankka. Juu, kaikki ovat myöskin sitä mieltä että poliisit ja sairaanhoitajat tekevät tärkeää työtä, mutta sitten?

Työn ongelma onkin ehkä se, että otamme sen niin kovin henkilökohtaisesti, ja kun puhumme töistä, puhumme itsestämme. Kykenemme myös puhumaan toisten duuneista, mutta silloin keskustelu muuttuukin äkkiä paljon raaemmaksi.

Mitä jos ongelmana tässäkin on, että olemme oppineet palvomaan työtä yleisellä tasolla, mutta emme kunnioittamaan sitä yksilöitynä? Nyt virkamies usein ylenkatsoo työmiestä ja työmies virkamiestä. Sitten molemmat sanovat, että työt ovat se tärkein kysymys. Aika omituista. Mutta kun on ne omat työt, ja sitten ne toisten duunit.

Alf Rehn

Ykkösaamun kolumni 14.2.2012 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: