Arabikevään jälkeen meidät on kohdannut Euroopan syksy

Arabikevään jälkeen meidät on kohdannut Euroopan syksy. Vähintään viiden - ellen ole sekaantunut laskuissani - eurooppalaisen pääministerin palli on kaatunut alta ilman, että yhdenkään eurooppalaisen on tarvinnut osoittaa mieltään henkensä uhalla. Me olemme antautuneet markkinavoimille, jotka hoitavat demokratiaan kuuluvat asiat puolestamme. Jos jossain haluttiinkin äänestää, sen tyrmäsivät paheksuen kaikki demokraattiset johtajat, joiden sana jotain painaa.

Jälkeenpäin en käsitä miksi en leikannut lehdestä valokuvaa, jossa Angela Merkel on juuri ojentanut Nicolas Sarkozylle lahjapaketin ja Sarkozy ihailee vauvalleen annettua nallekarhua. Tämä tapahtui sellaisen kokouksen tauolla, jossa ei tietenkään käsitelty niitä asioita, joita varten oli kokoonnuttu. Muistaakseni ainoa syyni äänestää aikoinaan EU:n puolesta oli, että Euroopassa ei koskaan enää sodittaisi. Vaikka kaikki on päin helvettiä, Saksa antaa Ranskalle pehmonallen. Minun pitäisi olla tyytyväinen.

Ei tullut sotaa Eurooppaan, saatiin vain täydellinen luottamuspula. Kun pankki ei luota pankkiin, todellisuuden täytyy olla hirveä. Mutta sitähän meille ei voi kertoa, koska silloin sen kuulevat myös ns. markkinavoimat. Niiden ensimmäinen reaktio on mennä paniikkiin ja tehdä ne tyhmimmät päätökset. Siksi niille pitää valehdella. Siksi meillekin valehdellaan.

Tai valehdellaan ja valehdellaan, joillekin se on vielä ruma sana ja paha syytös. Eikä saa syyttää ellei pysty todistamaan. Mutta mitä sitten, jos esimerkiksi asiantuntija toteaa, että mihinkään numeroihin, joita pankit antavat julkisuuteen, ei voi luottaa, koska finanssialan tilinpito on täyttä sekasotkua.

Esimerkiksi amerikkalaiset pankit voivat valita kolmen erilaisen tavan väillä kertoa täysin identtisistä vakuuksista. Vaikka kaksi pankkia käyttäisi samaa arviointimenetelmää samasta vakuudesta, ne voivat päätyä eri arvioon.

Jos pankin tulot ovat kasvaneet, se voi olla hyvä tai huono uutinen.

Joko pankki teki tervettä kauppaa tai investoijat olivat huolestuneita siitä, että pankki voi romahtaa. Pari kuukautta sitten eurooppalaisten pankkien stressitesti osoitti, että ranskalaisbelgialainen Dexia oli yksi Euroopan parhaiten pääomitettu pankki, joitakin viikkoja myöhemmin se horjui konkurssin partaalla.

Ja mitä on ajateltava siitä, että viime vuosien aikana keinot, joilla pankit ovat pyrkineet hallitsemaan riskejä, ovatkin lisänneet riskejä sen sijaan, että olisivat vähentäneet niitä.

Joidenkin vuosien kuluttua varmaan näkyy selvääkin selvemmin, että valtioiden tasolla ollaan eletty aivan uskomattomassa komediassa, mutta monen kansan kohdalla on kyse puhtaasta tragediasta.

Iltaisin olen viime aikoina lukenut yötä vasten Ranskan tunnetuinta tuntematonta kirjailijaa, jo kuollutta Alexandre Vialattea. Merkillisellä tavalla Vialatte tavoittaa nykymaailman absurdin komedian ja tragedian tarkastelemalla esimerkiksi ihmisen asemaa lampaiden ja rottien välillä.

Vialatte kirjoitti pieneen suhteellisen tuntemattomaan Montaigne -nimiseen maaseutulehteen 898 pakinaa tai kolumnia, jotka ovat sittemmin ilmestyneet kirjoina. Vialatte on näitä, jotka eivät erehdy koskaan paitsi vahingossa. Vialatte ajattelee, että nopeasti voi tehdä kaiken muun paitsi sen, joka on tehtävä hitaasti. Kiireellä hukkaa aikaa paljon nopeammin. Hitaasti tekemällä aika hukkaantuu paljon hitaammin, siis sitä katoaa vähemmän.

Vialatte kirjoittaa kaupungeista seuraavasti: ”Mitä ihminen tekisi ilman kaupunkeja? Hänen olisi pakko elää maalla. Joutuisimme viettämään elämämme lampaita paimentaen. Tätä elämäntapaa on paljon ylistetty. Vanhan runollisen tradition mukaan paimenet loikoilevat jalavien alla huilua soittaen ja nauttien hapatettua maitoa, josta seuraa, että he elävät satavuotiaiksi, koska he syövät vain satavuotiaiden bulgarialaisten valmistamaa jogurttia.”

Mutta todellisuus on Vialatten mukaan aivan toinen. "Lampaankasvatus on raskas ammatti, joka sisältää tuhansia pettymyksiä. On hyviä ja huonoja vuosia. Käärmeiden puremista ei kannata puhua, sillä lampaat osaavat syödä yrttiä, joka parantaa ne puremista --- Mutta lampaat vanhenevat, ne saavat kaihin ja paimenen on osattava leikata sarveiskalvo pienellä taskuveitsellä ja pidettävä lammas tiukasti polvien välissä, muuten ne karkaavat ja pysyvät sokeina. Silloin ne eivät näe mitä tekevät. Sen sijaan että ne söisivät ruohoa, ne syövät paimenen leivän, mikä on hirvittävä katastrofi paimenen kuukausia kestävässä lohduttomassa yksinäisyydessä.”

Vialatte etenee kaupunkien ylistyksessä kertomalla lampaiden sairastamista taudeista, joita on leegio, ja jotka eivät jätä paimenelle hetkenkään rauhaa. Kaupunkien ansiosta ihminen pääsee pakenemaan kahviloihin, busseihin ja elokuviin merinolampaiden pakkomielteitä. Kaupunki helpottaa paljon pakoa maaseudulta.

"Valitettavasti kaupungissa ihminen kohtaa rotan, joka vaatii osuuttaan kaikista asunnoista, viemäreistä ja keskushalleista. Ihminen jahtaa, loukuttaa, saalistaa ja myrkyttää rottia, mutta turhaan. --- Rottajahteja järjestetään keskitetysti palomiesten ja poliisien avustuksella. Rotta vaan nauraa näille voimattomille yrityksille. Se ulostaa komeroihin, se vilistää kellarissa, juoksee keittiössä ja käyttää rappusia. Sitä vastaan käytetään yhä hirveämpiä myrkkyjä ja kissojen määrä kaksinkertaistetaan. Turha vaiva: rotta syö kissat ja jättää myrkyt koskemattomiksi.”

Myöntäkää, että jos sanan rotta korvaa kolmella ensimmäisellä mieleen juolahtavalla sanalla, on keskellä tätä päivää.

Vialatte on sivistynyt kirjailija, kaupunkien ylistykseen sisältyy pitkä rotan historia Euroopassa. Tarina loppuu rotan raivon kuvaukseen, jota Vialatten mukaan ei koskaan tule väheksyä.Vialatten rotta tuo merkillisesti mieleen sen minkä ranskalainen sosiologi sanoi jo vuosi sitten: ”Koroillaan elävien ja keinottelijoiden merkitys on jo suurempi kuin virkamiesten ja yrittäjien: menneisyys syö tulevaisuuden.”

Vialatten sanoin: ”Ihmisestä on yhä vaikeampi tehdä näköistä kuvausta. Ihminen säveltää sadistisia lauluja, ihminen kasvattaa häkissä karhua, olemme nähneet ihmisen palaavan lomalta korvat mustina, tukka haalistuneena, jalkojen iho korpuksi kovettuneena ja lintuja olalla. Englannissa tuotetaan leipää joka maistuu juustolta. Kissa ei enää löydä pentujaan.”

Eihän tätä keskellä yötä valvoessaan pidä aivan tarkkana ajankuvana, mutta sielunmaisema on tuttu.

Jertta Blomstedt

Ykkösaamun kolumni 16.11.2011 / YLE Radio 1