Budjetin tekijöiden hermeettinen piiri

Huomenna se alkaa taas - valtion ensi vuoden talousarvion teko. Valtiovarainministeriö julkistaa silloin oman budjettiesityksensä.

Suomen valtiontaloutta on yritetty pitää kaidalla tiellä budjettikehysten avulla jo 21 vuotta. Valtion menoille on määritelty enimmäismäärät neljäksi vuodeksi Harri Holkerin hallituksen helmikuussa 1991 tekemästä ensimmäisestä kehyspäätöksestä lähtien. Kehyksiä tarkistetaan vuosittain ottamalla huomioon rahan arvon heikkeneminen ja tekemällä pientä poliittista justeerausta tarpeen mukaan.

Kehysbudjetointia on paranneltu vuosien varrella. Osa menoista - esimerkiksi valtionvelan korot - on irrotettu kehyksestä, mutta perusperiaate on säilynyt ennallaan. Hallitus sitoo itsensä kehyksillä tiukkaan menokuriin.

Kehysbudjetointi on tuottanut hyvää tulosta. Se auttoi osaltaan Suomea nousemaan 1990-luvun laman jälkeen harvinaiseksi kolmen A:n valtioksi, jolla on varaa osoittaa sormella huonosti asiansa hoitaneita maita. Suomi on tehnyt sen vaatimalla Kreikalta ja Espanjalta vakuudet tukilainoilleen. Suomen valtio saa kolmen A:n maana ulkomaista luottoa erittäin edullisesti. Me kaikki hyödymme siitä, sillä Suomen valtiolla on velkaa yli 80 miljardia euroa ja sen määrä kasvaa koko ajan.

Budjettikehyksiä on haukuttu kautta aikojen pakkopaidaksi, joka ei jätä tilaa politikoinnille. Se ei pidä kirjaimellisesti paikkaansa. Vaalivuosien alla tapahtuu aina pientä repsahdusta. Joka talousarvioesitykseen mahtuu myös jotain uutta ministereiden oman profiilin korotukseen, kuten tullaan näkemään tänäkin vuonna elokuun lopulla.

Kehyksillä sidotaan neljä viidesosaa valtion menoista. Ensi vuonna kehysten ulkopuolelle jää lähes 12 miljardia euroa. Vaikka suurin osa siitäkin on tosiasiassa sidottua menoa, osaa voi käyttää tietyin edellytyksin poliittiseen harkintaan.

Kaikkein tärkein liikkumavara syntyy kuitenkin kehysten suuresta ohjausvaikutuksesta. Kun Suomi ryhtyi lyhentämään valtion velkaa 12 vuotta sitten Sauli Niinistön valtiovarainministerikaudella, luotiin tärkeää tilaa lisävelan otolle. Matti Vanhasen toinen hallitus turvautui siihen. Se teki valtiovarainministeri Jyrki Kataisen johdolla velkabudjetit vuosille 2009-2011.

Vanhasen hallitus halusi viedä Suomen Yhdysvalloista liikkeelle lähteneen maailmanlaajuisen taantuman yli pumppaamalla rahaa kotimaiseen kulutukseen velkaelvytyksen avulla. Strategia toimikin sikäli hyvin, että Suomen talouskasvu pysyi kohtuullisena. Ongelmaksi tuli kuitenkin euroalueen velkakriisin aiheuttama toinen taantuma, jonka takia Suomi ei ole päässyt vieläkään kuopasta ylös. Jutta Urpilainen joutuu jatkamaan Kataisen kanssa velkaelvytystä koko hallituskauden uusista veronkorotuksista ja lisäleikkauksista huolimatta.

Entäpä jos sekään ei auta? Jatkaako hallitus samaa rataa ensi vuonna ja sitä seuraavana vuonna? Velanotto on poliittisesti helppo tie. Sillä tiellä ei tarvitse riidellä, kenen etuja leikataan ja kenen säästetään. Velan hoitokulut eivät tunnu missään, kun ne haudataan kokonaisveroasteeseen ja jokaisen henkilökohtaisen veroprosentin sisälle.

Valtion velkaantuminen on ikävä asia, koska velan koroista suuri osa menee kansainvälisten suursijoittajien pohjattomiin taskuihin. Valtion velkaantumiseen liittyy myös suuri riski. Entäpä jos eurojärjestelmä romahtaa ja koko Eurooppa ajautuu syvään talouskriisiin? Miten suu silloin pannaan? Miten otamme lisää velkaa, jos terveestä elvytysvarasta on syöty etukäteen liikaa?

Suomen valtiolla on vielä varaa velkaantua jonkin verran ilman suuria paineita. Kevään optimististen laskelmien mukaan valtion velan osuus kansantuotteesta kääntyy laskuun neljän vuoden kuluttua. Suomella on silloin velkaa noin 45 prosenttia kansantuotteesta. Ajassa saadaan palata vuoteen 2001, jolloin tilanne oli yhtä huono. Suomella on ollut eniten velkaa vuonna 1996. Silloin velan osuus kansantuotteesta nousi 67 prosenttiin, mutta silloin elettiinkin kriisirajoilla.

Budjettiriihistä on tullut kehysbudjetoinnin takia muodollisia läpihuutotilaisuuksia, joissa haetaan poliittista sopua muutamista vähäisistä auki olevista asioista. Kaikkein merkittävimmät poliittiset linjaratkaisut tehdään pienessä piirissä hallitusneuvotteluissa. Toiseksi tärkein päätöksentekopaikka on kehysriihi, jossa valtion tuloista ja menoista päätetään hallitusohjelman pohjalta - jälleen pienessä piirissä ja ilman mahdollisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Piiri laajenee vasta, kun budjettiesitys tulee eduskuntaan, mutta siellä kansanedustajat pidetään ruodussa poliittisen ryhmäkurin avulla.

Budjettikehysten ohjausvaikutus toimii, mutta onko oikein, ettei vapaa kansalaismielipide pääse heijastumaan edes pienellä painolla talousarvioon sisältyviin arvovalintoihin? Ei se tarkoita aina ja vain menojen lisäystä. Se voi tarkoittaa myös valtion velanoton vastustusta.

Talousarvion valmisteluprosessin ympärille on luotu hermeettinen kehä, jonka sisäpuolelle ei ulkopuolisilla ole asiaa. Budjettivalta keskitetään hallitusneuvottelujen jälkeen pää- ja valtiovarainministereille sekä muutamille vahvoille virkamiehille koko vaalikaudeksi ikään kuin vaalitulos olisi antanut heille taivaalliset kyvyt nähdä kaikki muita paremmin. Tuollaista itsevaltiustaipumusta voisi myös kutsua poliittisten valtaoikeuksien väärinkäytöksi. Menoja pitäisi panna rohkeammin tärkeysjärjestykseen velkaantumisen estämiseksi.

Risto Uimonen / Ykkösaamun kolumni 7.8.2012