Ihmeiden aika ei ole ohi

Suomalaiset tv-katsojat ovat nähneet taas tällä viikolla onnellisen näköisenä hymyilevän Jyrki Kataisen. Kontrasti kahden viikon takaisiin tapahtumiin on huikea. Vesiperän vetänyt hallitustunnustelija oli vähällä purskahtaa itkuun joutuessaan tunnustamaan yllättäen, että kuuden puolueen neuvottelut olivat epäonnistuneet Säätytalolla.

Kun Säätytalon neuvotteluihin osallistuneet puolueiden edustajat panttasivat tietoa ja pitivät suunsa supussa johtoryhmän vaatimuksesta, Kataisen ilme oli paras tietolähde. Siitä saattoi päätellä, menikö hallitustunnusteluissa hyvin tai huonosti – tai siltä väliltä. Uuden mahdollisuuden saanut Katainen väläytti Ylen tv-uutisten suorassa lähetyksessä maanantai-iltana hymyään niin, että on kaikki syyt odottaa hänen ensimmäisen hallituksensa varmistumista vielä tämän viikon aikana. Kataisen ja kokoomuslaisten unelma vaalivoittoon perustuvasta kokoomuspääministeristä näyttää sittenkin toteutuvan. Vain hallitukseen mukaan tulevien puolueiden määrä on avoin.

Poliittisten ihmeiden aika ei ole sittenkään ohi, sillä kuuden puolueen puheenjohtajat pääsivät jo maanantaina sopuun talouspolitiikan peruslinjasta, johon neuvottelut aiemmin kariutuivat. Jos asioita haluaa katsoa positiivisesti, voi sanoa, että kahden viikon jääkautta six pack -puolueiden suhteissa tarvittiin. Puolueiden arviot ja analyysit maltillistuivat sen aikana. Puoluejohtajat tulivat järkiinsä ja tajusivat tehneensä emämunauksen kaataessaan hallitustunnustelut prosenttiyksikön suuruiseen arvonlisäveron korotuskiistaan ja muihin vähäisiin jännitteisiinsä.

Sellaista tuhoa teki Säätytalon umpio. Puoluejohtajilta ja hallitusneuvottelijoilta katkesi yhteys oikeaan elämään, kun he marinoivat itseään omissa liemissään päivästä toiseen lähes kaksi viikkoa. Kohtalokkaiksi osoittautuneet ”linjariidat” verotuksesta näyttivät Säätytalon ulkopuolelta katsoen vähäisiltä Suomen todellisten ongelmien rinnalla.

Asioiden mittasuhteet Säätytalon umpiossa ja puoluejohtajien päässä hämärtyivät. He unohtivat, että edessä on neljän vuoden maraton. Puolueiden omat ryhmäintressit alkoivat näyttää maailman tärkeimmiltä asioilta. Eräät six pack -puolueet yrittivät ratkaista maratonin voiton jo ensimmäisellä sadalla metrillä, vaikka kaikki tiesivät sen mahdottomaksi.

Tämän viikon maanantaina puoluejohtajien kesken saavutettu sopu puhuu omaa kieltään. Säätytalolla kohtalokkaiksi osoittautuneista talouspolitiikan linjariidoista pystyttiin pääsemään yhteisymmärrykseen yhdessä päivässä, kun taustalla käydyissä keskusteluissa oli osoitettu tahtoa sopia eikä halua sotia. Puoluesihteeri Mikael Jungnerin jyrkät lausunnot SDP:n ja kokoomuksen suhteiden jääkaudesta Säätytalon epäonnistumisen jälkeen asettuvat huvittavaan valoon. Hän taisi puhua suulla suuremmalla.

Peräti 13 päivää kestäneet, mutta ikävästi epäonnistuneet Säätytalon hallitustunnustelut eivät antaneet nuorista puoluejohtajista hyvää kuvaa. Kokemuksen vähäisyys näkyi suhteellisuuden tajun menetyksenä ja kyvyttömyytenä erottaa olennainen epäolennaisesta. Pienistä asioista tuli suuria Säätytalolla.

Puoluejohtajat antoivat Timo Soinin haamunkin häiritä itseään. Ehkä heitä rauhoittaa nyt se, että Soini kieltäytyi jo toistamiseen hallitusvastuusta. Hän paljastui laskelmoivaksi poliitikoksi, jota ei kiinnosta käyttää kansalta vaaleissa saamaansa valtakirjaa hallituksessa. Soini ei ole enää tämän jälkeen uskottava hallituksen kriitikko kuin korkeintaan EU:n tukipolitiikkaa koskevissa moitteissaan.

Säätytalon menoa katsoessa mieleen palautuivat vuoden 1975 hajotusvaalien jälkeiset hallitusneuvottelut. Silloiset puoluejohtajat eivät uskaltaneet ottaa vastuuta ikävistä päätöksistä. Etenkin vasemmistopuolueet SDP ja SKDL kyttäsivät toisiaan ja valvoivat mustasukkaisesti etujaan. Hallitus syntyi vasta marraskuussa 1975 presidentti Urho Kekkosen mahtikäskyllä. Kekkonen runnasi maahan Martti Miettusen hätätilahallituksen tv-kameroiden edessä pitämällään puheella. Presidentti pakotti puolueet kansanrintamahallitukseen.

Nykyinen perustuslaki ei mahdollista presidentin kovia otteita tai puuttumista hallituksen muodostamiseen edes pehmein keinoin. Nyt ei tarvinnut testata sitä, mitä olisi tapahtunut, jos maahan olisi syntynyt vakava hallituskriisi eikä presidentistä olisi ollut sen laukaisijaksi. Hänellä kun ei ole valtaoikeuksia, joilla hän voisi tuoda järjestystä hallitusneuvotteluihin.
Jotkut ovat pitäneet presidentin olematonta roolia hallitusneuvotteluissa perustuslain heikkoutena, mutta tässähän kävi niin, että vuonna 2000 voimaan tullut perustuslaki osoitti toimivuutensa. Kun ei ollut presidenttiä perälautana, puoluejohtajien piti ottaa itse vastuu ja hoitaa aiheuttamansa ongelmat. Kaikki puoluejohtajat toisena yritysvuorossa ollutta Jutta Urpilaista myöten käyttäytyivät näiltä osin tyylikkäästi ja vastuullisesti. Kukaan ei kiistänyt Kataisen oikeutta eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtajana saada jatkaa hallitustunnustelijana, vaikka hän oli epäonnistunut jo muutaman kerran.

Jos uusi hallitus nimitetään ensi viikolla ja Kataisesta tulee pääministeri, silloin voidaan todeta, että perustuslaki toimii. Se kun pakotti puoluejohtajat kantamaan vastuuta ja hoitamaan aiheuttamansa ongelmat ilman ulkopuolisen ”ukko ylijumalan” apua. Se oli lain laatijoiden kantava ajatus silloin, kun nykyisen perustuslain sisältöä hiottiin.

Risto Uimonen

Ykkösaamun kolumni 15.6.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: