Detroitin puutarhat

XXI on ranskalainen, neljä kertaa vuodessa ilmestyvä aikakauskirja. Sen syksyn numeron pääkirjoituksessa lehden päätoimittajat Laurent Beccaria ja Patrick de Saint-Exupéry kertovat, että lehti saa lukijoiltaan tuhansittain ehdotuksia juttuaiheiksi. Uteliaisuuden maantiede on vahvistanut toimituksen uskoa valitsemaansa linjaan.

Lukijat eivät nimittäin halua tietää mitään tai tuskin mitään politiikasta, valtiontaloudesta tai suuryrityksistä. Ikään kuin vallan tutkimisesta olisi kokonaan luovuttu, ainakin reportaasin keinoin. Päätoimittajat tulkitsevat, että politiikan, valtiontalouden ja suuryritysten maailmat ovat nykyään läpipääsemättömämpiä kuin Amazonin viidakot, tiheä kasvusto muodostuu kommunikaation säännöistä, markkinoinnin tekniikoista ja loputtomista mielipidetiedusteluista. Kaikki voitava on tehty ulkopuolisten katseilta suojautumiseksi. Välittömiä sanoja ei enää kuule. Nykyään puhutaan positiivisin ja huolellisesti kiillotetuin sanoin, "hurraa-kieltä".

Tämä on kiinnostava ja huolestuttava näkökulma, joka kuulostaa todenmukaiselta. Populistien suosio lepää juuri "hurraa-kielen" muodostaman sankan alakasvuston päällä, josta se imee ravintonsa.

XXI päättelee, että aikakauskirjan lukijat haluavat tulla yllätetyiksi, he haluavat hämmästyä. Ja aika hyvin lehti siinä onnistuukin.

Lehden yhtenä teemana on kaupunkien muutos. Valitut kaupungit ovat kaukana matkailuliitteiden kohteista. Yhdysvalloissa sijaitseva Detroit esitellään puutarhakaupunkina, Toyota Cityssä eletään kuin sotilasmunkit, tehtaan aikataulun mukaan. Jokainen tietää naapurinsa työpaikan ja tulot. Posti on Toyota-posti, koulu on Toyota-koulu ja autokorjaamo Toyota-korjaamo. Kolmas kaupunki on Kanadan Quebecissä sijaitseva Asbestos, jossa eletään Eiffelin tornin syvyisen asbestikaivoksen jyrkänteellä.

Mielikuvissa Detroit on legendaarinen autoteollisuuden kaupunki. Pilvenpiirtäjiä sankkana ryppäänä joen rannalla. Teollisuus on kadonnut, pilvenpiirtäjät autioituneet, mutta puutarhakaupungiksi sitä on vaikea mieltää.

60 vuotta sitten Detroitissa oli kaksi miljoonaa asukasta. Tänä vuonna asukkaita on enää 800 000. 30 % kaupungin asunnoista on tyhjillään, vuoden alussa tyhjien asuntojen määrä oli kasvanut yhdellä kolmanneksella. Aikuisista melkein 29% oli työttöminä. Detroitin väestöstä 85% on afroamerikkalaisia.

Ilmasta katsottuna Detroit alkaa olla vihreä. Rikkaruohot valtaavat alaa ja lähestyvät General Motorsin seitsemää pilvenpiirtäjää, ennen pitkää ne peittävät loistavan menneisyyden. Näin alkaa Judith Perrignonin tarina Detroitista. Kukaan ei enää voi kiistää, että pienet rikkaruohojen keskelle perustetut vihannesmaat ovat vallanneet kaupungin.

Milloin kaikki alkoi, sitä ei kukaan osaa tarkalleen sanoa. Mutta kaava on sama. Ensiksi tulevat irtisanomiset. Sitten talot jäävät tyhjilleen, aikansa niitä myydään, kunnes ikkunat ovat rikki ja talon valtaavat asunnottomat ja huumeiden käyttäjät. Sitten yhtenä yönä talo palaa, koska vakuutuksesta joku voi vielä hyötyä.

Kuuluisat autotehtaat Ford, General Motors ja Chrysler on jo suljettu. 60 vuotta sitten Detroit oli Yhdysvaltojen neljänneksi suurin kaupunki, kaksi miljoonaa asukasta metropolialueella. Miljoona kaksisataatuhatta ihmistä on lähtenyt. Joka kolmas asunto on tyhjillään. Pankit eivät tiedä mitä tehdä tyhjillä taloilla. Talon keskimääräinen hinta Detroitissa on tällä hetkellä 76 000 euroa. Samalla hinnalla ei saa yksiötä Helsingin keskustasta.

XXI –lehden reportaasin erikoinen piirre on, että kertoessaan vihannestarhoistaan haastateltavat kertovat suuren kappaleen Yhdysvaltojen historiaa. 87-vuotias Mary Lee lähti Alabamasta Detroitiin vuonna 1944, koska pohjoisessa mustilla oli paremmat oltavat kuin etelävaltioissa. Detroitissa hän tapasi aviomiehensä, molemmat olivat töissä Chryslerin tehtaalla. Hän asuu yhä samassa talossa, johon he miehensä kanssa muuttivat kaupunginosan ensimmäisinä mustina. Alku ei ollut helppo, Ku Klux Klan oli läsnä pohjoisessakin.

Mutta mustien orjien lastenlasten unelma toteutui. Ruokaa oli riittävästi, rahaa jäi vähän säästöön, oma auto oli parkissa talon edustalla ja lapset pääsivät kouluun. Pienissä puutarhoissa kasvatettiin kukkia, ruokaa sai kaupoista. Detroitin keskustassa oli kirkkaat valot ja paljon kauppoja. Nyt elintarvikemyymälät ovat kadonneet.

Kukaan ei nähnyt tulevaisuudessa piilevää uhkaa, eivät poliitikot, eivät ammattiliitot eivätkä kolmen suuren autotehtaan johtajat. Uskottiin kollektiivisesti siihen, että Aasia ja Eurooppa saavat tehdä pienet ja halvat, vähän kuluttavat autot; amerikanrauta oli amerikkalainen!

Sitten alkoi tehtaiden sulkeminen. Ensimmäiset talot tyhjenivät. Rikkaruohot valtasivat alaa. Ruokakaupat katosivat, bensa-asemilta sai sipsejä ja viinakaupasta vanhentuneita tuotteita. Mary Leen mies kuoli syöpään. Vuoden kuluttua Mary Lee kehotti poikaansa laajentamaan heidän vihannestarhaansa maalle, jonka omistusoikeudesta kukaan ei ollut selvillä. Mary Lee opetti maan viljelemisestä pojalleen kaiken minkä oli Alabamassa oppinut. He ovat nyt viljelleet puutarhaansa 27 vuotta, nykyään Mary Leellä on myös kanoja. Samantapainen tarina on toistunut Detroitissa satojatuhansia kertoja. Pieniä palstoja on kaikkialla rikkaruohon keskellä, vanhoissa autonrenkaissa tai puukehikoissa.

Detroitin puutarhat on hurja tarina suuren teollisuuskaupungin nopeasta muutoksesta. Vaikka kaupungin keskusta on tyhjentynyt, Detroitin rikkaat asuvat ylellisessä lähiössä. Tuloerot ovat kasvaneet. Muutoksen nopeus ja suuruus hätkähdyttävät. Autio pilvenpiirtäjä on vertauskuvana vahva.

Suuret metropolit kuten Pariisi, Milano ja Berliini muuttuvat kymmenen vuoden sykleissä. Mutta Beijing, Bangalore ja Sao Paulo muuttavat maantieteensä kerran kymmenessä kuukaudessa. XXI-lehden päätoimittaja kertoi saaneensa ystävältään viestin miljoonan asukkaan kaupungista Kiinasta. Hämmästyksekseen ystävä huomasi, että kaupunkia ei löytynyt kartalta. 20 vuoden kuluttua puolet kiinalaisista asuu kaupungissa. Kartat eivät todellakaan ole ikuisia.

Jertta Blomstedt

Lähde:
XXI, Vingtetun, Numero 12, automne 2010

Kommentoi Lähetä: