Lesken tunnekoulu

Joku aika sitten yksi iltapäivälehdistä julkaisi tunnetun laulajan lesken "koskettavan" haastattelun noin kaksi kuukautta miehen kuoleman jälkeen. Minussa haastattelu kosketti raivohermoa. Miten voi olla, että lehdet, jotka repivät rahansa ihmisten onnettomuuksista, eivät mitenkään ole kouluttautuneita vaikeista tunteista kirjoittamiseen?

Amerikkalainen kirjailija Joyce Carol Oates kirjoitti muistelmansa leskeytensä ensimmäiseltä vuodelta.

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Siinä on paljon surua, vaikka ei laskettaisi niitä, jotka voivat olla kuolleina kuukausikaupalla kenenkään kaipaamatta. Itse asiassa, pakotettuna ajattelemaan: kuinka kauan kestäisi ennen kuin oma kuolemani havaittaisiin? Jos kuolisin kotona tai maalla metsässä, on varmaa että kukaan ei tekisi hälytystä samana päivänä, voisi mennä viikkokin. Minun on hankittava turvaranneke. Turvattomuusranneke olisi osuvampi nimi, mutta ollaan positiivisia.

Tilastojen mukaan Suomessa luokitellaan noin viidennes naispuolisesta väestöstä leskiksi ja eronneiksi. Leskien ja eronneiden näkeminen samankaltaisena ryhmänä tuntuu äkkipäätään oudolta. Minun on vaikea nähdä elämäntilanteen yhteyttä esimerkiksi Anna Kortelaisen ja itseni välillä. Tilastoissa me olemme samassa sarakkeessa.

Joyce Carol Oates kirjoitti muistelmansa miehensä kuoleman jälkeiseltä ajalta. A Widow’s Story on yli 400-sivuinen hyvin henkilökohtainen surun kuvaus. Se sisältää eri lukuihin ripotellun lesken käsikirjan. Käsikirjalla on käyttöä muissakin maissa kuin Yhdysvalloissa. Käsikirjaan sisältyy ohjeita asioista, joita Oates kutsuu kuolemavelvollisuuksiksi. Se on parempi kuin itse käyttämäni kuoleman byrokratia, joka kattaa vain yhden osan kuolemaan liittyvistä velvollisuuksista.

Oatesin mielestä kaikkein olennaisin kuolemavelvollisuus on puolison kuoleman ensimmäiseen vuosipäivään liittyvä ajatus. Lesken tulee ajatella: Selvisin hengissä.

Oatesin puoliso, joka oli hänen elämänsä ensimmäinen ja ainoa mies, kuoli viikon kestäneen keuhkokuumeen jälkeen 77 vuoden ikäisenä. Luultavasti suuri osa ihmiskuntaa ajattelisi: So what? Armollinen kuolema. Avioliitto oli pitkä ja hyvä, mies ei enää nuorimmasta päästä. Mutta näin ei Joyce Carol Oates todellakaan ajatellut. Hänen elämänsä romahti, hän ei nukkunut, ei pystynyt syömään, ei kyennyt olemaan yksin, mutta koki myös ihmisten läsnäolon kiduttavaksi vaikka välttämättömäksi. Hän kulki ympäriinsä kuin huumautuneena, typertyneenä ja tuskaisena yrittäen kaikin voimin säilyttää ulkoisen rauhallisuuden. ”Leskeys on sitä, että tekee koko ajan virheitä”, hän kirjoittaa muistelmassaan.

Sairaala opettaa sinne joutuville kokonaan uuden kielen, yhtäkkiä perehtyy asioihin, joihin ei koskaan ole toivonut joutuvansa tutustumaan. Oates rekisteröi tämän kokemuksen. Kuoleman jälkeen monet sanat saavat kokonaan uuden merkityksen. Esimerkiksi sana koti. Sen sisältö muuttuu ratkaisevasti.

Oates kertoo kokemuksen sairaalasta heti miehensä kuoleman jälkeen. Hänelle kerrottiin minne hänen miehensä ruumis viedään odottamaan, että hautaustoimisto hakee sen. Juuri sillä hetkellä Oates ei mitenkään voinut käsittää, että hänen miehensä oli kuollut. Mutta hän kuuli, että hänen miehestään ei enää käytetty persoonapronominia hän vaan se. Täsmälleen sama kohtaus näyteltiin suomalaisessa sairaalassa viime kesänä. Ihminen muuttuu sairaalassa jätteeksi hämmästyttävän nopeasti.

Leskeyden tuskallisiin kokemuksiin kuuluu sen oivaltaminen, että ystävätkin hyväksyvät ihmisen kuoleman tapahtuneeksi tosiasiaksi, mutta leski alkaa elää merkillistä kerroksellista aikaa, jossa kuollut on kyllä kuollut, mutta myös samalla kipeän elävä. Sitä kokemusta on vaikea jakaa.

Joyce Carol Oates totesi omalla kohdallaan, että leski on henkilö, jolla ei ole vaihtoehtoja. Hän kertoi sairaalahuoneen tyhjentämisestä heti miehen kuoleman jälkeen, tehtävä josta hän halusi selvitä yksin.

"Tämä päättäväisyys selviytyä, hoitaa asiat, tehdä mahdollisimman paljon ilman apua on lesken erityisoikeus. Voi tietysti ajatella, että se on merkki lesken pyrkimyksestä näyttäytyä itsenäisenä – mikä ei suinkaan ole sama asia kuin, että hän todella olisi sitä; tai voi myös ajatella, että se on merkki sekopäisyydestä.”

Mutta jos oikein tarkkaan katsotaan, mikä ei olisi leskeyden ensimmäisinä tunteina, päivinä ja viikkoina merkki lesken sekopäisyydestä, kysyy Joyce Carol Oates.

Neuvona leskelle Oates kirjoittaa: ”Älä ajattele, että suru on puhdasta, juhlavaa, vakavaa ja korkeata – se ei ole Mozartin requiem. Ajattele karkeata soraa, joka koskee paljaisiin jalkapohjiin. Ajattele julkisten vessojen läikikkäitä peilejä, ajattele rikkinäisiä pyyheautomaatteja, joissa on pakko pyyhkiä kätensä käytettyyn ja likaiseen riekaleeseen.”

Oates kuvaa hyvin surevan ihmisen ristiriitaisuuden. Hän haluaa, että ihmiset uskovat hänen pärjäävän hyvin, häntä kammottaa ajatus ihmisten säälistä. Kuitenkin, kun ihmiset kehuvat hänen vahvuuttaan ja aktiivisuuttaan, hän loukkaantuu ja huomauttaa, että he eivät tiedä mitään niistä aamuista, jolloin hän ei saa itseään ylös sängystä, eivät mitään siitä kuinka voimattomana hän raahautuu päivien läpi korvat soiden ja silmät unettomuudesta särkien.

Oates kuvaa lukuisin esimerkein kuinka myötätunnon osoitukset saattoivat hänet raivon valtaan. Kun ihmiset sanoivat, että "sinullahan on kirjoittaminen, ystäväsi, oppilaasi”, hän kuuli sen miltei pilkkana vaikka ymmärsi ettei sanoja tarkoittanut pahaa. Kun hänelle sanottiin, että hänen miehensä ei haluaisi hänen voivan huonosti, hän ajatteli vihaisesti: mutta minähän olen kiukkuinen miehelleni, jos hän nyt ilmestyisi tuohon kynnykselle, en puhuisi hänelle.

Miehen kuolemasta Joyce Carol Oates nimittäin syyttää sekä miestään että itseään. Miestä siksi että tämä piittaamattomuuttaan sai keuhkokuumeen, itseään siitä, että vei miehensä sairaalaan, jossa tämä sai infektion.

Kokemukseni amerikkalaisesta kuolemankulttuurista perustuu täsmälleen kahteen kirjaan. Niiden perusteella amerikkalaiset tukevat surevia poikkeuksellisen paljon. Joyce Carol Oates sai runsaasti pitkiä ja kauniita mietittyjä kirjeitä ystäviltään, valtavasti ns. lohdutuskoreja, jotka sisälsivät herkkuruokia sekä kukkia. Arvatkaa oliko hän kiitollinen? Vastaus ei ole yksioikoinen; välillä hän oli itkuisen kiitollinen, välillä hän toivoi vain, että hänet jätettäisiin rauhaan.

Oates kadehtii ystäväänsä, jonka mies on törkeästi hylännyt tämän nuoremman naisen takia. Petetty saa olla vihainen ja se on Joyce Carol Oatesin mukaan paljon terveempi ja jopa ilahduttavampi tunne kuin surun aiheuttama raskaus sydämessä kuin läpimärän päällystakin paino, jota lesken on kannettava.

Oates halusi aloittaa opetustyönsä miltei heti miehensä kuoleman jälkeen ja hän piti kiinni kaikista luvatuista luentosopimuksista. Velvollisuudentuntoisesti hän teeskenteli julkisuudessa tyyntä. Kun seminaarin jälkeen kaksi oppilasta tuli esittämään hänelle surunvalittelunsa, hän otti ne järkyttyneenä vastaan ja pakeni huoneeseensa romahtamaan.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun kolumni 30.3.2011 / YLE Radio 1

Lähde: Joyce Carol Oates: A Widow’s Story, 2011

Kommentoi Lähetä: