Lopun aikojen neljä ratsastajaa

Jo ennen Japanin luhistuneita taloja, keskelle rauniokaupunkia paiskautuneita rahtialuksia ja kokonaisia mereen katoavia parkkipaikkoja tuhansine kelluvine autoineen oli ollut vahvana tunne, että jotenkin elämme lopun aikoja, ehkä se johtui osittain kirjavalinnasta.

Alun perin slovenialainen, mutta nykyisin Britanniassa ja Yhdysvalloissa professorina riehuva pyörremyrsky Slavoj Zizek julkaisi viime vuonna kirjan Living in End Times – lopun aikoja eläessä.

Zizekin ura alkoi hitaasti entisessä Jugoslaviassa, akateemisia hanttihommia ja pitkiä työttömyysjaksoja. Englanniksi julkaistu kirja teki hänet tunnetuksi siinä osassa maailmaa, jota tavattiin kutsua länneksi.

Zizek rakastaa suuria selityksiä ja on kaikkiruokainen kaiken erittelijä. Hän on saanut kimppuunsa satoja akateemisia tosikkoja, jotka kärsivät hänen lennokkuudestaan ja epäjohdonmukaisuudestaan. Zizekin vastaus on toistaiseksi ollut aina uuden kirjan julkaiseminen. Tämän uusimman on täytynyt ärsyttää kriittisesti Zizekiin suhtautuvia aivan suunnattomasti. Aivan varauksettomasti sitä ei voi suositella muille kuin niille, joille lukemisesta maksetaan. Ja joilla on todennäköistä elämää edessäpäin kymmeniä vuosia. Sillä Zizek toivoo, että ihmiset vaivalloisen suruprosessin jälkeen myöntävät, että loppu tulee ellei tajuta miten dramaattisten muutosten edessä ollaan. Zizekillä ei tietenkään ole ratkaisuja eikä hän välttämättä edes usko, että hyvään lopputulokseen päästään.

Hänen lempivitsejään on seuraava: ”Näkyykö tunnelin päässä valoa? Tietysti näkyy. Vastaan tulevan pikajunan valot.”

Kirjan perusajatus on, että globaali kapitalistinen järjestelmä on lähestymässä nollapistettään, ja kukaan ei kysy suuria kysymyksiä. Jos suuria kysymyksiä ei kysytä Berlusconi on meidän kaikkien tulevaisuus eli että poliittinen johtaja on moraaliton, viihteellinen karikatyyri. Mutta poliittiset päätökset tapahtuvat julkisen korruption alla ja takana.

Zizekin mukaan tulevan maailmanlopun neljä ratsastajaa ovat ekologinen kriisi, biogeneettisen vallankumouksen seuraukset, järjestelmän sisäiset epätasapainot kuten kysymykset älyllisestä omaisuudesta ja tulevat taistelut raaka-aineista sekä ruuasta ja vedestä. Merkillistä on, että ruuan hinta on jatkuvasti noussut ja YK on varoittanut toistuvasti ruokakriisistä, silti se ei ole suuri uutinen. Neljäs maailmanlopun ratsastaja Zizekin kirjoissa on sosiaalisten erojen räjähdysmäinen kasvu. Muistetaan ihan suluissa, että Nokian uudelle toimitusjohtajalle maksetaan yli neljä miljoonaa euroa siitä, että hän allekirjoitti työsopimuksen. Se on järjetöntä.

Zizekin esimerkki sosiaalisista eroista ovat rikkaat öljyvaltiot Kuwait, Dubai ja Saudi-Arabia. Kaikissa noissa maissa on tuhansittain näkymättömiä siirtotyöläisiä, jotka sietämättömissä olosuhteissa tekevät kaiken likaisen työn. Tilanteen räjähdysherkkyyttä käyttävät hyväkseen uskonnolliset ääriliikkeet sen sijaan, että poliittinen vasemmisto olisi osannut kanavoida sen.

Zizek näkee, että eurooppalaisen vasemmiston kohtaloksi on tullut kuolla kahdesti: ensin totalitaarisena kommunistisena vasemmistona ja nyttemmin demokraattisena vasemmistona, joka on menettänyt kannatustaan muuallakin kuin Suomessa mm. Italiassa, Ranskassa ja Saksassa. Zizekin mukaan tämä johtuu osittain siitä, että sekä keskustalaiset että konservatiiviset puolueet ovat omaksuneet monia ennen puhtaasti vasemmistolaisia näkemyksiä kuten julkisen terveydenhoidon, sosiaalisen tuen periaatteita ja suvaitsevaisuuden vähemmistöjä kohtaan. Yhdysvalloissa esimerkiksi Angela Merkel nähtäisiin vaarallisena radikaalina, jos hänen ohjelmansa tunnettaisiin.

Mutta merkittävämpää on, että elämme Zizekin mukaan postpoliittisessa demokratiassa. Perinteinen vastakkainasettelu sosialidemokraattisen keskustavasemmiston ja konservatiivisen keskustaoikeiston välillä ei enää päde. Sen on vähitellen korvannut politiikan ja postpolitiikan välinen vastakkaisuus. Keskenään ottelee teknokraattinen, liberaalinen, monikulttuurinen, suvaitsevainen puolue, joka harjoittaa postpoliittista hallintoa ja oikeistolainen, populistinen puolue, joka harrastaa vanhanaikaisen intohimoista politiikkaa. Vaikka Zizek ei ole tässä tiennyt perussuomalaisten mielipidekyselykannatuksesta, tilanteen hän on kuvannut. Perinteiset puolueet ovat muuallakin joutuneet yhdistämään voimansa populistisia puolueita vastaan.

Populismi ei ole nousussa siksi, että Marine Le Pen ja Timo Soini ovat sanavalmiita tyyppejä vaan että he ovat jossain määrin kyenneet muotoilemaan ihmisten kokeman inhon liberaalia kapitalismia vastaan. Avain on siinä kuka saa nykyisen tyytymättömyyden muotoiltua niin, että ihmiset tunnistavat sen omakseen. Jätetäänkö tämä populistisille, oikeistolaisille ja kansalliskiihkoisille puolueille, kysyy Slavoj Zizek.

Ohimennen muuten hänen mielestään kapitalismin keskeinen tunnusmerkki on kateus, siitä hän kertoo vitsiä: ”Menen miehen luo ja lupaan toteuttaa kaikki hänen toiveensa, mutta hänen on annettava jotain minulle. Kerron miehelle että menen naapurin luo ja lupaan saman, mutta häneltä vaadin kaksinkertaisesti sen minkä teiltä. Ottakaa silmäni, sanoo mies.”

Maailmanlopun ratsastajiin palatakseni. Zizek sanoo, että kaikkein perimmäisten tietoisuutemme koordinaattien pitää muuttua, sillä nykyään kieltäydymme kollektiivisesti ymmärtämästä tilannetta: me tiedämme aivan hyvin mitä on tapahtumassa tulevaisuudessa mutta jotenkin emme saa itseämme uskomaan, että mahdollinen todella tapahtuu.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun kolumni 16.3.2011 / YLE Radio 1

Lähde: Slavoj Zizek: Living in the End Times, 2010

Kommentoi Lähetä: