Miten internet muuttaa tapaa ajatella, muistaa ja lukea

Poissaolon vivahteet tulevat tutuiksi, kun rekisteröi jonkun poissaolon kymmeniä kertoja päivässä. Yksi turhauttavimmista on halu välittää juuri luettua kirjaa poissaolevalle.

Nicholas Carrin kirja The Shallows - älylliset matalikot tai pinnalliset ihmiset - on kirja, josta kotona olisin paasannut jo pari päivää, paitsi että en ole voinut.

Kuulijaa ei ole.

Carr kirjoittaa internetistä, miten se muuttaa tapaa ajatella, lukea ja muistaa. Carr kirjoittaa työkseen teknologiasta, taloudesta ja kulttuurista. Hän on aikaisemmin ollut Harward Business Reviewin toimittaja ja julkaisee nyt omaa blogia.

Monille muille on varmaan ollut itsestään selvää, että elämme parhaillaan suurta teknologista vallankumousta, joka vertautuu kirjoituksen ja kellon yleistymiseen. Minulle ei. Tuskastuneena olen yrittänyt roikkua uusien vempeleiden viimeisempien kommervenkkien perässä tietäen, että onnun jälkijoukoissa. Toivon koko ajan, että teknologia saavuttaisi sellaisen tasanteen jolle minäkin vielä jaksan kavuta, mutta että sitten se ehdottomasti pysähtyisi. Ennen tämän ajatuksen julkista muotoilua, en ole tajunnut kuinka tyhmä se on.

Nicholas Carr kyseenalaistaa informaatioteknologisen vallankumouksen monet piirteet, mutta ymmärtää tietysti, että entiseen ei ole paluuta. Carrin kunniaksi on sanottava, että osaa kirjoittaa kriittisesti tavalla, joka on ollut ymmärrettävää myös informaatioteknologian hurmahenkisimmille lahkolaisille. Alan lehtiraamattu Wired ei lyttää Nicholas Carria.

Carr toteaa, että keskustelu internetin kannattajien ja sen vastustajien välillä heijastelee kauniisti keskustelua Gutenbergin kirjapainotekniikan keksimisen jälkeen, silloinkin puhuttiin demokratiasta eli että kirjat tulivat yleisesti saataville ja kansan tyhmistämisestä, koska kirjojen sisällöt eivät pysyneet uskonnollisuuden rajojen sisällä. Nykyään toisille internet merkitsee saatavuutta ja osallistumista, toisille taas synkkää tasapäisyyttä, keskinkertaisuutta ja narsismia. Carrin mielestä keskustelu sisällöistä on tärkeä, mutta se on päätynyt umpikujaan, äärimmäisten näkemysten hedelmättömään yhteenottoon.

Se mikä kiihkoilijoilta on jäänyt huomaamatta, on että teknologia itsessään vaikuttaa siihen miten me toimimme ja ajattelemme. Carr allekirjoittaa McLuhanin ajatuksen siitä teknologia ei vaikuta mielipiteiden ja käsitteiden tasolla vaan muokkaa havaitsemisen malleja jatkuvasti ja ilman vastarintaa.

Viisikymppinen Carr on käyttänyt tietokonetta ja ollut netissä niiden alkuajoista lähtien. Hän on suurkuluttaja. Vuonna 2007 hän alkoi epäillä, että hänen infoparatiisiinsa oli luikerrellut käärme. Hän havaitsi, että internet vaikutti häneen paljon voimakkaammin ja laajemmin kuin hän oli kuvitellut. Eikä se johtunut pelkästään siitä, että hän vietti paljon aikaa tuijottamalla tietokoneen näyttöä. Eikä se johtunut siitäkään, että monet hänen tapansa ja rutiininsa muuttuivat kun hän tottui ja tutustui netin uusiin palveluihin ja tuli niistä riippuvaiseksi. Hänestä tuntui, että hänen aivojensa toimintatapa alkoi muuttua. Hän alkoi huolestua siitä, että hän ei kyennyt keskittymään yhteen asiaan kuin lyhyen hetken verran. Aluksi hän epäili, että keski-ikäisen aivot vain rapistuivat. Mutta sitten hän huomasi etteivät hänen ajatuksensa vain ajelehtineet, hänen aivonsa olivat nälkäiset, ne kaipasivat tulla ruokituksi niin kuin internet niitä ruokki. Vaikka hän oli poissa koneensa äärestä, hän halusi tarkistaa sähköpostinsa, googlettaa jotain. Hän halusi olla yhteydessä.

Näistä lähtökohdista Nicholas Carr paneutuu kirjan ja lukemisen historiaan; viimeaikaiseen aivotutkimukseen, ajan käsitteeseen ja siihen kuinka työkalut muokkaavat työntekoa. Esimerkiksi Nietzscheltä löytyy sitaatti siitä kuinka kirjoituskone muutti hänen kieltään.

Kartan keksimisen historia, mekaanisen kellon historia - kaikkien älyllisten keksintöjen historia on osoittanut, että jokainen niistä sisältää samalla älyllisen etiikan, joukon olettamuksia siitä miten mieli toimii ja miten sen tulisi toimia.

Nicholas Carrin kirja The Shallows ilmestyi noin vuosi sitten. Kirja sisältää omaan mittakaavaansa nähden laajan, mutta aiheen valtavuuden huomioon ottaen suppean katsauksen internetin vaikutuksesta aivojen toimintaan. Maallikkona en pysty arvioimaan Carrin pätevyyttä, joka hänkään ei ole asiantuntija. Mutta kiinnostavia tuloksia Carr on löytänyt. Lyhyesti voi todeta, että monien tehtävien samanaikainen suorittaminen, hyperlinkit ja multimedia kuormittavat kaikki lähimuistia, vaikeuttavat sekä luetun ymmärtämistä että muistamista. Yhteiskunnan tasolla ongelma voi olla huolestuttavasta hengenvaaralliseen. Jos joku skribentti on harsoaivoinen, vahingot eivät ole kovin suuret. Miten toimii ydinvoimaloiden työntekijöiden lähimuisti?

Carrin lukemisen historia on riipaiseva. Lukeminen sellaisena kuin sen tunnemme, oli ajanlaskun neljännellä sataluvulla ällistyttävä ilmiö. Vallitsevan tavan ollessa ääneen lukeminen Augustinus hämmästyi nähdessään Milanon piispan lukevan hiljaisuudessa, hän epäili syyksi kipeytynyttä kurkkua. Keskittynyt lukeminen edellyttää aivoilta tiettyjä valmiuksia. Aivot ovat alun perin rekisteröineet muutoksia ympäristössä, lukeminen edellyttää aivan muuta. Syvä, keskittynyt kirjan lukeminen on jotain, jonka kuvittelemme olevan tätä päivää. Mutta ehkä se on jo menneisyyttä. Carr kertoo yliopistonopettajasta, joka ei saa opiskelijoitaan enää lukemaan kirjoja. Kyse oli englannin kirjallisuuden opiskelijoista. Lukuisat Carrin kollegat myös valittavat keskittymisen mahdottomuutta, kyvyttömyyttä lukea jotain niin pitkää ja lineaarista kuin kirja. Tottumus liikkua internetissä sivustolta sivustolle linkkien välityksellä, on perusteellisesti muuttanut lukutottumuksia, ja mikäli kirja siteeraa oikein aivotutkijoita, myös aivojen toimintatapa muuttunut.

Carr lainaa Wallace Stevenin runoa lukemisesta, syventyneestä lukemisesta joka on siis jo ehkä katoamassa.

"Talo oli hiljainen ja maailma oli tyyni.
Lukijasta tuli kirja; ja kesäyö

oli kuin tietoinen olento kirjassa.
Talo oli hiljainen ja maailma oli tyyni.

Sanat lausuttiin ikään kuin kirjaa ei olisi ollut,
paitsi että lukija kumartui sivun ylle ..."

Siirrytään tähän maailmaan, jossa kone piipittää saapuneita posteja, puhelin ilmoittaa tekstiviesteistä, jossa Google on aina auki, jossa superyksilöt twiittailevat, tarkistelevat tuhansien ystävien statuksia Facebookissa, maailmaan jossa jatkuva keskeytys on sääntö, ei poikkeus. Mutta jossa myös keskeytysten puute on monille kauhun paikka, koska silloin elämä on jossain muualla.

Luvussa Googlen kirkko Nicholas Carr käy läpi hakukone Googlen historian. Tietenkään Google ei enää ole pelkästään tekstiä hakeva kone vaan se on YouTube, se hakee kuvia, karttoja, uutisia, blogeja ja akateemisia lehtiä, se tarjoaa käyttöjärjestelmiä, lukuisia sovellutuksia, kilpailijan Facebookille ynnä muuta, ynnä muuta.

Google digitalisoi myös kirjoja. Projektin yhteistyökumppanit ovat maailman tunnetuimpia kirjastoja, jotka yhteistyön lisäksi ovat haastaneet Googlen oikeuteen. Uudessa maailmassa vauhti on kova ja suhteet hämärtyvät helposti.

Carrin mukaan Google tekee ihmismielelle saman, minkä taylorismi aikoinaan teki ihmisen työlle eli ositti, pilkkoi ja kellotti kokonaisuudet pieniin mieltä vailla oleviin vaiheisiin.

Carr ei tietenkään kiistä Googlen merkitystä, ilman sitä World Wide Web olisi Baabelin torni. Google ei ole sen enempää jumala kuin saatana, mitä nyt hiukka suuruudenhullu. Huolestuttavana Carr pitää kuitenkin sitä, että Googlen toiselle perustajalle ihmisen aivot eivät ole kuin tietokone vaan ne ovat tietokone.

Jertta Blomstedt

Ykkösaamun kolumni 14.9.2011 / YLE Radio 1

Lähde: Carr, Nicholas. The Shallows, How the internet is changing the way we think, read and remember, 2010

Kommentoi Lähetä: