Vanhuutta ajatellessa

Yli viisikymppiset ajattelevat poikkeuksellisen paljon vanhenemista ja yhtä paljon he tuhlaavat aikaan siihen, että he yrittävät olla ajattelematta sitä.

Englantilainen Jane Miller kirjoittaa vanhenemisesta: "Olen vanha, tunnen itseni vanhaksi ja näytän vanhalta." Jane Miller myös myöntää ajattelevansa vanhenemista melko paljon, ei vihaisena tai surullisena vaan päivien ja öittensä olosuhteena, ja sitä mitä niissä tapahtuu. Hänen mielestään vanhana on ainakin yhtä mukava olla kuin keski-ikäisenä ja paljon mukavampaa kuin nuorena.

78-vuotiaana hän tyytyväinen elämäänsä eikä häntä ahdista sen pikainen loppuminen, vaikka muistutuksia tästä lopun läheisyydestä tulee joka suunnalta.

Miller kirjoittaa rauhallisesti ja koomisuus piiloutuu asiallisen ilmaisun alle, hän huvittaa lukijaa. Syy miksi hän on alkanut kirjoittaa vanhenemisesta ja 'vanhuudessa oleskelemisesta' kuten hän asian ilmaisee, on se, että yhteiskunnassa - ilmeisesti lähinnä Britanniassa - puhutaan valtavasti vanhenemisesta, mutta silti Jane Millerillä ei ole hajuakaan siitä miten muut vanhat ihmiset sen kokevat. Ikääntyminen on Suomessakin lähinnä kollektiivinen ongelma, puhutaan suurten ikäluokkien vanhenemisesta eikä yksityisistä kokemuksista.

Millerillä on paljon itseään vanhempia ystäviä, joilla kaikilla on järki tallella, mutta kaikkien oloa heikentää ruumiin pettäminen tavalla tai toisella. Kollektiivisesti he ovat Jane Millerin mukaan kuuroja, sokeita, keuhkoahtautuneita ja nivelrikkoisia. Joukkoon kuuluu murtuneita lonkkia, käsivarsia ja lantioita, epäonnistuneita kaihileikkauksia, glaukoomaa ja toistuvia säärihaavoja. Mukaan on laskettava useita ohitusleikkauksia ja virtsakatetreja. Ja tietysti useammanlaatuisia syöpiä ja pari halvausta. Jokaisessa tapauksessa kuvaan kuuluu nyt jo melko iäkkäitä huolestuneita lapsia, jotka ehdottavat ympärivuorokautista valvontaa, hälytyslaitteita, muutoksia kylpyhuoneisiin, rappusiin ja vessoihin. Joissakin tapauksissa on jopa salaa tutkittu mahdollista siirtoa hoitolaitokseen.

Millerin liki yhdeksänkymppiset ystävät ovat torjuneet iäkkäiden lastensa yritykset ystävällisesti. Kollektiivisesti nämä iättömät lentävät ympäri maailmaa, vastaanottavat palkintoja, pelaavat bridgeä, uivat, lukevat kirjoja ja jopa kirjoittavat niitä. He tekevät työtä, tapaavat ystäviä, pilailevat ja käyttäytyvät yleisesti ikään kuin maailma jatkuisi ja he siinä mukana. Yksi heistä myönsi, että ehkä hän ei nyt elä elämänsä onnellisinta aikaa, mutta silti hän ihmettelee sen maailman lumoa, jota hän tuskin näkee. Ja syyn tynkäkin saa hänet pukeutumaan parhaimpiinsa ja nauttimaan siitä.

He ovat ihmisiä, jotka tietävät kuolevansa noin viiden vuoden kuluessa ja kuitenkaan se ei näytä ahdistavan heitä läheskään yhtä paljon kuin monia nuorempia.

Miller siis arvostelee tässä noin 60-70-vuotiaita, jotka hänen mielestään heittäytyvät vanhuuteen aivan liian helposti. Hän haluaisi jakaa kokemuksia noin 80-vuotiaiden ja sitä vanhempien kanssa. Hän haluaisi kuulla kaikenlaisesta unohtamisesta ja nykytekniikan ymmärtämättömyydestä. Mutta hänellä on toive, että kaiken sekoilun keskeltä löytyisi uudenlaista mielihyvää ja uudenlaista ymmärtämistä, ehkä jopa se, että ensimmäisen kerran ymmärtäisi mitä oikeasti tapahtuu. Se on ehkä turha toive.

Kurt Vonnegut kirjoitti yli 80-vuotiaana, että useimmat meistä, elleivät aivan kaikki, tuntevat, että he ovat vajavaisesti koulutettuja. Vonnegutin mukaan se on lajityypillinen tunne ihmisellä. George Bernard Shaw sanoi 75-vuotiaana, että lopultakin hän tiesi riittävästi pärjätäkseen keskinkertaisena toimistoapulaisena. Samainen Shaw oli myös sitä mieltä, että nuorille annettuna nuoruus menee hukkaan. Vonnegut yhtyi edelliseen puhujaan.

Miller on varma, että vanhat ihmiset ovat jakaneet niin paljon mielipiteitään, että on oikeutettua vaatia heitä nyt sulkemaan suunsa. Mutta joskus vanhat tuntuvat kärsivän itse asettamistaan estoista. Iästä puhuminen on lähes kiellettyä. Millerin mukaan häntä aina varoitetaan puhumista iästä, koska siitä ei seuraa muuta kuin surua ja ikävää.

Miller kertoo vanhuutta tutkineesta filosofista Helen Smallista, joka itse ei vielä ole vanha, mutta on kirjoittanut seuraavasti: "Moni tuntuu vanhetessaan miettivän yhä enemmän sitä että vanhenee koko ajan ja mitä se merkitsee, mutta me tunnumme käyttävän myös yhä enemmän aikaa ollaksemme miettimättä sitä, että vanhenemme koko ajan ja mitä se merkitsee. Myös Simone de Beauvoir joka kirjoitti vanhuudesta 700-sivuisen kirjan, lopetti sen neuvoon: "On paljon parempi olla ajattelematta sitä kovin paljon."

Millerin mukaan vanhoille ei suositella menneisyyteen juuttumista vaan pysyttelemistä nykyisyydessä, silti nuoria ei saa matkia eikä heihin saa samastua. Vanhojen täytyy pitää varansa ettei heitä saada kiinni marisemassa siitä, että ennen kaikki oli paremmin. Pitäisi jopa pystyä myöntämään, että nykykehityksessä on jotain hyvääkin, myös vanhojen kannalta.

Milleriä hämmästyttää se intohimo, jolla monet takertuvat nuoruuteen. Hän pohtii nauttivatko nämä nuoruudesta enemmän kuin hän vai eivätkö he koe eläneensä silloin riittävästi. Häntä liikuttaa se hetki, jolloin viisikymppiset alkavat oikeasti vanhentua ja tajuavat ensimmäisen kerran rappeutumisen ja kuolevaisuutensa. Itse Miller muistaa tuo hetken ankarampana kuin sen näkymättömyyden, jossa hän nyt elää.

Vaikka hänellä ei ole toiveita tai suunnitelmia kuolemanjälkeiselle elämälle, hän ajattelee kuitenkin aikaa kuolemansa jälkeen ja häntä raivostuttaa mahdollisuus, että hänen lapsenlapsensa muistavat hänet Shakespearen sanoin: "ilman hampaita, ilman silmiä, ilman makua, ilman kaikkea."

Turhamaisuutta, tulkitsee Jane Miller itseään.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun kolumni 25.5.2011 / YLE Radio 1

Lähde: Jane Miller: Growing Old Reconsidered, www.inthesetimes.com

Kommentoi Lähetä: