Velvollisuudesta olla onnellinen

Oikeus onneen tässä elämässä oli aikanaan vallankumouksellinen ajatus. Nyt ihmiset ovat onnettomia, koska he eivät ole onnellisia.

Kännykkäni sisällä asuu mies, jota en tunne. Jos kirjoitan tekstiviestiin sanan, joka alkaa kirjaimilla sa, ennakoiva tekstiohjelma tarjoaa salamana Suomen armeijan lyhennettä. Ohjelma kuvittelee minun kirjoittavan lakkaamattomia viestejä, joissa käsitellään jalkapalloa, metsästystä, jääkiekkoa ja pörssiä. Tänään kirjoitin englannin sanan "when", kännykän kieliohjelma luuli minun tarkoittavan sukunimeä Ehrnrooth.

Yhteiskunnan piiloviesteistä puhutaan paljon. Niiden ikävä puoli on se, että pysyvät piiloviesteinä elleivät vastaanottajat halua niitä nähdä, mutta vaikuttavat kuitenkin kaikkiin ja kaikkeen.

Otetaan esimerkiksi onni ja onnellisuus. Onko ihmisillä nykyään velvollisuus olla onnellisia? Kokevatko ihmiset näkymätöntä painostusta ja arvottomuuden tunteita, jos he eivät ole onnellisia, jos he eivät vietä täysipainoista itseään toteuttavaa elämää? Joku voi vasta kysymykseen kieltävästi, mutta luulen monen joutuvan myöntämään olevansa himpun verran onnettomampi, koska ei ole niin onnellinen kuin luulee muiden olevan. Vaatimus nimittäin on ilmassa. Ei tarvitse muuta kuin lukea naistenlehtiä, miestenlehtiä, sisustuslehtiä ja käydä elokuvissa.

Ranskalainen filosofi Pascal Bruckner on kirjoittanut esseen velvollisuudesta olla onnellinen. Se on ilmestynyt kirjana L'Euphorie perpétuelle, ikuinen euforia.

Velvollisuudella olla onnellinen Bruckner tarkoittaa ideologiaa, joka on ollut vallalla viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Ideologiaa joka ikään kuin vaatii kaikkea mitattavaksi mielihyvällä tai tyytymättömyydellä; kutsua euforiaan, johon vastaamatta jättäminen koetaan häpeänä tai vaivautuneisuutena. Olettamus on kaksinainen: toisaalta jokaisen on tehtävä elämästään paras mahdollinen; toisaalta epäonnistuminen tässä on rangaistava ja masentava teko.

Bruckner näkee tilanteessa hyvin kauniin ajatuksen vääristymän eli että jokaisella on oikeus hallita omaa kohtaloaan ja parantaa elämäänsä. Tehtäväkseen Bruckner on asettanut sen selvittämisen miten valistuksen kaunis ajatus oikeudesta onneen on muuttunut dogmiksi ja kollektiiviseksi katekismukseksi.

Bruckner ei vastusta onnellisuutta vaan sitä, että onnen hauras tunne on muutettu kollektiiviseksi huumeeksi, josta riippuvaiseksi meidän kaikkien on tultava kemiallisesti, henkisesti, psykologisesti, digitaalisesti ja uskonnollisesti.

Historiallisesti on kysymys Valistuksen ja Ranskan vallankumouksen henkisestä perinnöstä. Se aikoinaan kumosi aikaisemmin vallinneet käsitykset, joiden mukaan paratiisi tulee vasta toisessa maailmassa, että perisynti on tuominnut ihmiset kärsimykseen. Lukuisat filosofit julistivat vapautuksen filosofiaa. Valistuksen filosofia jätti ristiriitaisen perinnön, jota ei vielä ole kokonaan selvitetty, ajattelee Bruckner.

Kysymys on kärsimyksestä, josta ihmisen piti vapautua. Kärsimyksen välttäminen tuo kuitenkin kärsimyksen keskiöön. Nykyistä demokraattista yhteiskuntaa kuvaa nimenomaan kärsimyksen torjuminen. Mutta mitä enemmän sitä torjutaan, sitä sitkeämmin se pysyy ja jopa leviää. Bruckner käsittelee pitkään uskonnon nyt kadonnutta merkitystä kärsimyksen selittäjänä. Vastuu on siirtynyt ihmiselle yksin ja kokonaan.

Bruckner on löytänyt nyky-yhteiskunnasta kokonaisen uuden etiikan lajin: etiikka jonka mukaan on näytettävä siltä, että on tyytyväinen itseensä. Tämä etiikka hallitsee meitä, jokaisen on oltava itsensä paras ystävä – vaikea tehtävä, kun niin moni on oma pahin vihollisensa. Jokaisen on hankittava hyvä itsetunto, ajateltava myönteisesti ja uskallettava elää harmonisesti. Siitä että tämä ei ole aivan helppoa, kertoo aiheita käsittelevien kirjojen massa.

Onnellisuus on tämän ajan suuri teollisuus, mutta se on samalla uusi moraalinen järjestys. Ja juuri siksi masennus leviää. Jokainen vaivainen kapina limaista hedonismia vastaan tuottaa onnettomuutta ja tuskaa. Me olemme syyllisiä omaan tyytymättömyyteemme, ja siitä joudumme vastaamaan kanssaihmisille mutta myös omalle sisäiselle tuomioistuimellemme.

Brucknerin mukaan onnellisuudesta on tullut Via Dolorosa, tuskien taival. Leppymättömässä onnellisuudessa yhdistyy kaksi uhkausta: normin syrjivä valta ja armon ennakoimaton valta. Onnellisuus on siunaus, mutta epävarmuudessaan kavala, koska siunatut – eli kauniit, onnelliset ja menestyneet – voivat menettää kaiken millä hetkellä tahansa.

Jatkuvina muistutuksina toimivat aikakauslehdet, jotka samaan aikaan ovat viihteellisiä, kasvattavia ja pakottavia. Ne takovat ihmisten kalloihin kahta ristiriitaista viestiä: että kauneus, hyvä vartalo ja mielihyvä ovat jokaisen ulottuvilla, jos vaan jokainen on valmis maksamaan hinnan. Mutta ne jotka eivät suostu maksamaan vaadittua hintaa ovat yksin syyllisiä, kun he ovat vanhoja, rumia eivätkä nauti elämästä.

Näitä lehtiä pidetään kevyenä viihteenä, mutta Bruckner sanoo, että ne ovat hyvin ankaria, sivu sivun jälkeen ne kuiskivat kategorisia imperatiiveja, jotka ovat hienovaraisia mutta täynnä merkitystä. Ei riitä, että meille annetaan malliksi ihmisiä, jotka koko ajan nuorenevat ja täydellistyvät, lisäksi lehdet tarjoavat käytännöllistä sopimusta: tee kuten me sanomme, niin voit päästä lähemmäksi näitä hämmästyttäviä olentoja, joita joka viikko esittelemme.

Ei ole luonnotonta pelätä rumuutta, lihavuutta, vanhuutta ja sairautta, mutta näillä tunteilla leikkiminen ei tee hyvää kenellekään. Ja sitä leikkiä monet viihdelehdet harrastavat.

Jertta Blomstedt / Ykkösaamun Ulkomaanlehtikolumni 16.2.2011 / YLE Radio 1

Lähteet:
Pascal Bruckner, L’Euforie perpétuel: Essai sur le devoir de bonheur, 2000
Perpetual Euphoria: On the Duty to Be Happy, 2010

Kommentoi Lähetä: