Vihaväsymys ja ahneus-ismi

Vihapuheesta on puhuttu paljon. Vihasta vähemmän. Mistä vihapuhe syntyy, vihasta tietenkin. Mutta minkälaisesta vihasta? Ja mitkä ovat vihan ainekset ? Koettu loukkaus, omanarvontunnon menetys, ehkä häpeä. Loukkausta seuraa ajatusten tulva, sekava mutta silti eriteltävissä, ja siitä siirrytään vihamieliseen reaktioon, joka samalla sisältää kiihkeän halun tulla oikeudenmukaisesti kohdelluksi.

Vihapuheella tarkoitetaan lähinnä julkista yleensä vähemmistöihin kohdistuvaa aggressiivista jopa väkivaltaista kielenkäyttöä. Mutta mitä on se viha, joka syntyy jatkuvasti hankaloituvasta arjesta, se joka niellään kiehuvana?

Jotenkin luulisi, että suomalaiset ovat tasaisen matalan raivon tilassa aina kun on yritettävä ottaa yhteyttä johonkin viralliseen instanssiin. Joko puhelimeen ei vastata lainkaan tai robotti vastaa kaavamaisin kysymyksin ja ohjein. Jos sattuu saamaan vastauksen, se voi yhtä hyvin olla oikea tai väärä. Jatkuvasti ristiriitaiset tiedot kalvavat luottamusta kaikkeen. YT-neuvottelut ja irtisanomiset levittävät ankeutta. Ja samaan aikaan jossain toisaalla puhutaan luovuudesta ja palvelumuotoilusta, miellyttävistä palvelukokemuksista. VR:n lippu-uudistuksen skandaali on mennyt Accenturen ja Tiedon piikkiin, mutta mikäli kuulin oikein herrojen palvelumuotoilijoiden haastattelun radiosta, he odottivat tyytyväisinä samaista uudistusta, koska sen nimenomaisesti piti tuottaa VR:n asiakkaille heidän muotoilemiaan "miellyttäviä palvelukokemuksia".

Mutta arjesta viis. Me kestämme sen, että palvelut muotoillaan jonnekin netin uumeniin, ja ne toimivat silloin kun ohjelmistot eivät petä. Mutta ilmeisen suuri suuttumuksen aihe on velkakriisi ja sen hoito. Muutkin kuin perussuomalaiset ovat kyllästyneet siihen, että rahaa lapioidaan oliivipuiden alle.

Kun sitä rahaa lapioitaisiinkin oliivipuiden alle, mutta kun sitä lapioidaan pankeille ja sijoituslaitoksille, jotka ovat ottaneet tietoisia riskejä.

Seuraava kuvaus tulee kahdelta amerikkalaiselta taloustieteilijältä, Paul Krugmanilta ja Robin Wellsiltä. Nykyisessä globaalissa maailmassa Yhdysvallat ei ole niin erilainen ja niin kaukana kuin se oikeasti on. Kriisit pyyhältävät yli Atlantin, molempiin suuntiin.

"Kuvitellaan että merkittävät finanssilaitokset ovat pahasti ylittäneet omat rajansa. Ne ovat luoneet ja myyneet uusia finanssi- instrumentteja ymmärtämättä niissä piileviä riskejä. Ne lapioivat rahaa epäilyttäviin luottoihin hakiessaan lyhyen aikavälin voittoja piittaamatta selvistä varoitusmerkeistä, että velalliset eivät ehkä kykenisi maksamaan lainoja takaisin. Kun riski toteutui, ne kääntyivät hallituksen puoleen ja turvautuivat hätäapuun ja valtion takuisiin - asettaen alttiiksi huomattavat määrät veronmaksajien rahoja - selvitäkseen itse pälkähästä. Ja kun kriisi oli ohi, ne jatkoivat julkisen vallan pilkkaa ja ryhtyivät täsmälleen samoihin puuhiin, jotka olivat synnyttäneet edellisen kriisin."

Krugman ja Wells kysyvät mistä vuodesta nyt puhutaan. Mutta he toteavat, että ei suinkaan puhuta yhdestä vuodesta, vaan vuosi voisi olla 1970, 1982 , 1991 tai 2008. Yhdysvalloissa on tapahtunut lukuisia samanlaisia kriisejä. Silti viimeisestä puhutaan "mustana joutsenena" eli hyvin harvinaisena tapahtumana, jota kukaan ei olisi voinut ennustaa. Kuitenkin kyseessä on vain viimeisin tapahtuma pitkässä samanlaisia tapahtumia toistavassa ketjussa. Ensin luototetaan holtittomasti, sitten kutsutaan veronmaksajat apuun ja sitä seuraa luottolaitosten kiittämättömyys. Ja kuvio näyttää toistavan itseään aina suurempana.

Krugmanin ja Wells keskeinen väite on, että nykyiset talouskriisit eivät ole tulleet yllätyksenä. Niillä on lukuisia edeltäjiä ja kaava on aina sama. Kuulin aivan äskettäin Suomen Pankin edustajan kuvailevan nykyisiä tapahtumia "kollektiiviseksi sokaistumiseksi", ja sanovan että kukaan ei voinut ennustaa niitä. Suomessa asiaan kuuluu halveksia niitä, jotka liian aikaisin ovat nähneet mitä tuleman pitää. Jos asiantuntijoiden enemmistö on omassa asiassaan sitä mieltä, että vaaraa ei ole, sitä ei ole.

Krugman ja Wells käyttävät sanaa "ahneus-ismi" ajasta jolloin kaikesta sääntelystä luovuttiin. Sen avasi presidentti Ronald Reagan tekemällä ahneudesta ja itsekkyydestä ei ainoastaan hyväksyttyä vaan kiitettävää toimintaa. Juuret ovat siis kaukana, mutta siitä että jo edesmenneestä Reaganista leivottiin jälkikäteen suurmiestä, ei ole niin kauan.

Krugman ja Wells vertaavat sitä mitä Euroopassa nyt tapahtuu siihen mitä tapahtui monissa latinalaisen Amerikan maissa 80-luvulla. Kun latinalaisen Amerikan hallitukset eivät enää kyenneet maksamaan lainojaan takaisin, amerikkalaiset pankit pelastettiin hätäluotoilla velallisille maille. Lainoilla oli näennäisenä tarkoituksena pelastaa hätää kärsivät kansantaloudet, mutta tosiasiassa rahoilla maksettiin yksityisen sektorin luotot. Se näytti siltä kuin olisi pelastettu valtioita, mutta itse asiassa pelastettiin epäsuorasti pankkeja. Sivutuotteena maat pantiin ankaralle säästökuurille, joka merkitsi niiden kansoille menetettyä vuosikymmentä, tulojen laskua ja minimaalista kasvua.

Krugmanin ja Wellsin kirjoitus on kirja-arvostelu. He toteavat että kyseisessä Ahneuden voitto - nimisessä kirjassa, joka käsittelee finanssilaitosten historiaa ja Yhdysvaltojen taantumista, esiintyy niin paljon konnia, että kirjan luettuaan he kärsivät jonkinlaisesta vihaväsymyksestä.

Vihaväsymyksestä! Siitä, että raivostuu, mutta ei jaksa enää raivota. Jotenkin kuulostaa kaukaisesti tutulta. Mutta Krugman ja Wells eivät jää vihaväsymykseen makaamaan.

He kysyvät miksi finanssikonnat ovat voittaneet toistuvasti? Ja summittainen vastaus on, että kaikki ne, joiden olisi tullut valvoa ja säännellä finanssimarkkinoita, luopuivat juuri tästä tehtävästä. Ja miksi he luopuivat siitä? Siksi, että he uskoivat ahneuteen. Ehkä sitä voi kutsua kollektiiviseksi sokeudeksi.

Usko siihen, että markkinat eivät voi tehdä mitään väärin, on tullut kalliiksi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Lähes päivittäin ahneususkovaiset vakuuttavat, että maailma selviää nykyisistä taloudellisista kriiseistä entistä ehompana. Se on totta vain kaikkein rikkaimman yhden prosentin kohdalla. He rikastuvat. Keskiluokka kärsii taloudellisten kriisien aiheuttamista tulonmenetyksistä pitkään. Epätasa-arvo lisääntyy. Tämä tutkimus koskee myös Suomea.

Vihalle ja vihapuheelle ei näy loppua.

Jertta Blomstedt

Ykkösaamun kolumni 12.10.2011 / YLE Radio 1

Lähde:
Krugman&Wells, The Busts Keep Getting Bigger: Why?, New York Review of Books, July 14, 2011 ( kirja-arvostelu Jeff Madrickin kirjasta Age of Greed: The Triumph of Finance and the Decline of America

Kommentoi Lähetä: