Ilman ajokorttia ympäristötalkoisiin

Nyt se sitten lähti. Ei auttanut muu kuin marssia poliisilaitokselle ja jättää ajokortti kuivumaan. Neljältä iltapäivällä valtion virastotalon kanslistilla tuntui olevan jo toinen jalka kotiin lähdössä, kun tiskin edessä seistessäni minulle ehdottiin, josko tulisin huomennna uudestaan.

Kello oli kuulemma minuutin yli ja takanani oleva ovi jo suljettu. Pienen keskustelun jälkeen sain kuitenkin jättää kortin narulle ja ryhtyä jalkamieheksi.

Kävellessäni bussipysäkille pyöri mielessäni vielä virkailijan töykeys. Päällimmäisenä jäi sellainen olo, ettei ketään edes kiinnostanut veinkö kortin oikeana päivänä poliisilaitokselle vai olisinko vaan jatkanut ajamista.

Astuessani bussiin vyöryivät ympäristöasiat mieleeni. Olinhan juuri päässyt mukaan poliisin järjestämään ympäristökokeiluun ajamalla liian monta pientä ylinopeutta liian lyhyessa ajassa. Maaliskuussa kannan korteni kekoon ja opettelen julkisen liikenteen käyttöä oman auton sijaan. Siinä on aika paljon haastetta, kun on ajanut omalla autolla yli kaksi kymmentä vuotta lähes päivittäin.

Ennakolta olin jo miettinyt koenko kortin menetyksen myötä täydellisen lamaantumisen vai voiko asian kääntää voitoksi. Kun kerran auton rattiin ei ollut asiaa, voisin yhtä hyvin jäädä jumiiin neljän seinän sisään ja tehdä rästitöitä tai siivota omasta työhuoneesta vuosien kaaos. Miten vaikeaa liikkuminen haja-asutusalueella olisikaan. Taksia ei saa kuin ennakkotilauksesta ja bussejakaan ei kulje yhtä usein kuin Mannerheimintiellä.

En jäänyt sisälle vaan ennemminkin yritin oppia ennakoimaan kulkemisiani. Autoilijan vapaus ja liikkumisen spontaanius katosivat kun joutui tutkimaan aikatauluja, mukautumaan toisten kyyteihin ja suunnittelemaan kulkemisiaan huolellisemmin.

Lähtiessäni ajoissa kävellen bussipysäkille ehdin myös hyvin kyytiin. Sen sijaan minuutinkin myöhästyminen bussista on liikaa, se meni jo perävalot vilkkuen. Kerran taksi onneksi löytyi vierestä ja muutaman kilometrin päästä bussi oli jo ajettu kiinni. Toisella kerralla en ollut yhtä onnekas ja jouduin ajaa taksilla 50 km perille asti ehtiäkseni sovittuun tapaamiseen.

Kyydissä istuen matkan teko onkin yllättävän rentoa. Liikenteen seuraamisen sijaan aikaa jää lukemiselle, netissä surffaamiselle tai vaikka torkuille.

Hiihtoladulle kulkeminenkin sai uusia käänteitä. Tähän asti olen ajanut autolla muutaman kilometrin päähän hiihtomajalle päästäkseni valmiille uralle. Ilman ajokorttia uusi reitti pellon poikki ja parin tien yli löytyi helposti. Nyt itseasiassa matka kotirappusilta saman ladun varteen sujuu puolet nopeammin kuin aikaisemmin autolla ajaen.

Kortittomana jouduin väistämättä kohtaamaan myös moraalisia ongelmia.Voisinko venyttää omaa moraaliani sen verran, että illalla ajaisin kilometrin päähän hiihtoladun varteen tai voisinko kuitenkin ajaa kauppaan muutamana sadan metrin päähän, kun ostoslistalla on toista kymmentä litraa maitoa ja muuta painavaa kannettavaa. Tai miten ihmeessä saisimme kotona järjestettyä lasten menemiset harrastuksiin, voisinko sittenkin ottaa auton alle ja huomaamatta ajaa pikkuajoja lähiympäristössä.

Ajotaito ei ole mihinkään kadonnut, vaikkei ajokortti olekaan lompakon ikkunataskussa. Kuinka paljon kunnioitan lakia ja mitkä olisivatkaan seuraukset, jos jäisi kiinni kortitta ajosta.

Omalta osaltani moraalin venytys ja vastuun raja tuli selkeästi vastaan lasten kysellessä kotona: "Eiks sulla oo nyt niinkun korttia? Saatko sä siis ajaa autoa ollenkaan?". Vanhemmuuden rooli esimerkin antajana ajoi sillä sekunnilla kaiken yli ja pohdinta moraalin venytyksestä sai jäädä. Kuukausi mennään ilman autoa ja sillä siisti.

Pienten liikennerikkomuksien edessä sitä kokee olevansa pahemman laatuinen rikollinen. Hyvä tietysti niin, pieni moraalinen krapula ei ole haitaksi. Ja jos ei muuta, niin ainakin edes tällöin tulee mietittyä omia ajotottumuksia ja liikennesääntöjen kunnioittamista ja niistä kiinni pitämistä. Se kun on puhtaasti omantunnon kysymys.

Olen ottanut avoimesti oman kortittomuuteni puheeksi. Huomaankin kuulevani jatkuvasti vastatarinoita siitä, miten kortti on ollut kuivumassa yhdellä sun toisella tai miten pitkään on ollut varoitus päällä ja kortti olisi liipaisimella heti seuraavasta rikkeestä. Yllättävää on huomata kuinka yleisiä ylinopeudesta johtuvat lyhyet ajokiellot ovat ja kuinka monella kaverilla tai tutulla onkaan aiheesta omakohtaisia kokemuksia. Jokaisella on tainnut olla pieni häpeä omista rangaistuksista, eikä niistä paljon ole huudeltu edes kaveriporukoissa.

Automaattisten liikennekameroiden eli pönttöpoliisien myötä rangaistuksien lukumäärät pienistä ylinopeuksista ovat lisääntyneet. Ylinopeus on mukana noin joka kolmannessa kuolemaan johtaneessa kolarissa. Onkin selvä että nopeusvalvonta on yksi poliisin painopisteistä. Ylisuuret nopeudet jokainen tunnustaa riskiksi muun liikenteen seassa. Mutta usein pieniä ylityksiä sattuu vahingossa, eikä kuski monestikaan koe vaarantavansa liikennettä peltipoliisin välähtäessä tai tutkan näyttäessä rikesakon verran ylinopeutta.

Liikkuvan poliisin mukaan korttinsa menettäneitä on vuodessa 15.000 ja varoituksia annettiin 5000. En siis ole aivan yksin.

Kolmesta neljään pientäkin ylinopeutta vuodenkin aikana riittää. Tänä päivänä selittelyjen ja hyvien syiden keksimiseen ei kannata liikaa luottaa. Selittäjiä ja toinen toistaa parempia syitä on pöydän toisella puolella nähty ja kuultu jos minkä näköisiä.

Kuukauden mittaisen vähimmäisajokiellon lieventämisestä pelkäksi huomautukseksi on nykyään kuulemma turha haaveilla. Ammattiautoilijoilla pykälät ovat vieläkin tiukempia ja kortin menettämisen takia ammattiautoilijan lupa lähtee heti puoleksi vuodeksi.

Omalta osaltani tilanne sulkeutuu, kun huomenna saan korttini takaisin. Saa nähdä onko kuukauden kortittomuus aiheuttanut muutoksia omiin ajotottumuksiini. Noteeraanko paremmin nopeusrajoitukset, muistanko vilkaista tarkemmin myös omaa nopeusmittaria vai siirrynkö ekologisesti bussien ja julkisen liikenteen käyttäjäksi?

Kari Poppis Suomela / Ykkösaamun kolumni 29.3.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: