Kuninkaalliset häät ja kostomurha ovat julkisen riehan aihe

Kukaan ei ole kysynyt minulta, mitä mieltä olen Helsingin Sanomien pääuutissivullaan 29 huhtikuuta julkaisemasta tiaran kuvasta, josta saattoi askarrella itselleen kuninkaallisten häiden kunniaksi paperikorun. Umpisuomalaiseen tapaan vastaan, vaikka ei ole kysytty.

Askarreltava prinsessatiara ilahdutti minua suuresti. Olin haeskellut hyvää, mutta harmitonta esimerkkiä siitä miten populismi laskee rimaa mitä merkillisimmillä tavoilla. Eri tavoin ymmärretty ”kansanomaisuus” leviää huomaamatta kaikkialle. Taiteesta ei voi enää tehdä ohjelmaa ilman, että Tuomas Enbuske tanssii Louvressa Mona Lisan edessä, tiedettä on kansanomaistettava silläkin uhalla, että tiede vääristyy, politiikka on julkisen kuvan luomista eikä julkisia poliittisia päätöksiä. On siis luontevaa, että Helsingin Sanomat riemastuttaa lukijoitaan leikkaa ja liimaa tiaralla. Mitä siitä, että pääuutissivu on lehdissä ennen muinoin pyhitetty uutisille. Elämässähän on tarkoitus pitää hauskaa. Ankeuttajat kuuluvat menneille vuosisadoille.

Koska tiaran julkaiseminen tai julkaisematta jättäminen ei voi kuohuttaa ketään suhteellisuudentajuista ihmistä, se kertoo kuitenkin kauniisti, millä tavalla laatuvaatimukset muuttuvat. Joskus etusivu on ollut kunniapaikka, jonne johtaa hyvin tiukka oikeellisuuden, totuudellisuuden ja merkityksellisyyden portti. Tiara todisti, että niin ei enää ole.

Tehdään valtava harppaus Yhdysvaltoihin, maahan jota Suomessa palvotaan. Teki se mitä tahansa, Suomen presidentti ja ulkoministeri nahistelevat jonossa odottaessaan arvovaltaista audienssia.

Foreign Affairs –lehdessä kirjoittaa Walter Russel Mead populismin vaikutuksesta Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan globaalin maailmanjärjestyksen aikana. Walter Russel Mead on Bard Collegen professori, ulkopoliittinen asiantuntija, joka kirjoittaa jokaiseen amerikkalaiseen arvostettuun lehteen. Hän on myös palkittu kirjailija, joka uskoo vankasti amerikkalaisen yhteiskunnan erinomaisuuteen. Lyhyesti sanottuna: ei mikään vasemmistolainen huithapeli.

Walter Russel Meadin mukaan Yhdysvalloissa noussut teekutsuliike on ristiriitaisin ja dramaattisin tapahtuma amerikkalaisessa politiikassa moniin vuosiin. Hiukan niin kuin perussuomalaiset Suomessa. Teekutsuliikkeen kannattajat ovat sitä mieltä, että liike on paluu amerikkalaisiin perusarvoihin; vastustajien mukaan se on rasistinen, taantumuksellinen ja lopulta täysin turha protesti muotoutumassa olevaa monikulttuurista ja monirotuista todellisuutta vastaan. Näin syntynyttä ristiriitaa voi olla mahdoton ratkaista, kirjoittaa Mead. Liikkeen kannattajat ovat lisäksi keskenään hyvin erilaisia.

Mead esittelee artikkelissaan populismin historiaa Yhdysvaltojen politiikassa, teekutsuliike on sen jatkumoa. Paras tapa ymmärtää teekutsuliikettä on käsittää se terveen järjen kapinana sellaista eliittiä vastaan, joka ymmärretään sekä väärässä että lahjottavissa olevana. Liike perustuu filosofiaan, jonka mukaan tavallinen keskivertoihminen pystyy ottamaan haltuunsa moraaliset, tieteelliset, poliittiset ja uskonnolliset totuudet; tämä on enemmän kuin älyllinen uskomus, se on kulttuurinen voima Yhdysvalloissa. Populistiset poliittiset liikkeet suhtautuvat epäilevästi asiantuntijoihin, joiden vainutaan edistävän kaltaistensa asemaa. Poliittiset, taloudelliset, tieteelliset ja kulttuurin eliitit pyrkivät usein väittämään totuudeksi asioita, jotka sotivan tavallisen amerikkalaisen tervettä järkeä vastaan. Esimerkiksi liittovaltion budjettivajeen on vaikea nähdä lisäävän taloudellista kasvua tai työn siirtämisen halpatyömaihin nostavan amerikkalaisten elintasoa.

Nyt Yhdysvalloissa eletään aikaa, jolloin vakiintuneet yhteiskunnalliset instituutiot ovat menettäneet laajasti ja merkittävästi luottamustaan – alkaen valtavirran mediasta, ulkopolitiikasta ja tutkimuksesta aina talouselämän ja suuryritysten johtoon ja jopa itse hallitukseen. Samaan saumaan osuu voimakas populistinen energia, joka ei Meadin mukaan katoa aivan pian, vaikka teekutsuliike kuihtuisikin.

Walter Russel Mead on erityisesti ulkopolitiikan asiantuntija, hänen näkemyksensä mukaan Yhdysvalloissa populisteilla on pitkä poliittinen perinne, jossa uskotaan Yhdysvaltojen erikoisasemaan maailmassa. Populistiset poliittiset liikkeet ovat aina uskoneet, että kun Yhdysvaltoihin hyökätään, vastauksena on totaalinen sota, joka johtaa vastustajan ehdottomaan antautumiseen. Populistit ovat valmiit hyväksymään voiton nimissä rajoittamattoman väkivallan myös vihollisen siviilejä kohtaan, he eivät pidä rajoitettuihin päämääriin pyrkivistä rajoitetuista sodista.
Meadin artikkeli käy läpi, miten Yhdysvaltojen presidenttien keskeinen ongelma on aina ollut saada populistien tuki ulkopolitiikalle.

Kun Obaman hallinto tuli valtaan, se uskoi, että edeltäjät olivat antanet liikaa periksi populisteille – tuloksena poliittiset päätökset olivat olleet kaoottisia, epäjohdonmukaisia ja itsetuhoisia. Obaman hallinto ajatteli, että virheitä olivat olleet liiallinen Israelin tukeminen, välinpitämättömyys kansainvälisestä lainsäädännöstä, nopeus vastata voimalla, halveksunta kansainvälisiä normeja kohtaan ja sokeus kaikkia muita uhkia paitsi terrorismia kohtaan, esimerkiksi piittaamattomuus ilmaston muutoksesta.

Meadin artikkeli on kirjoitettu ennen Osama bin Ladenin murhaa. Meadin mukaan Obaman hallinnon suuri ongelma on ollut löytää kannatus ulkopolitiikalleen kotimaassa, joka on jossain määrin traumatisoitunut ja jyrkästi jakautunut.

Ymmärrettävästi suomeksi sanottuna Meadin mielestä Obama tarvitsi populisteja tyydyttävän tapahtuman voidakseen kehittää omaa ulkopolitiikkaansa. Hän jatkaa artikkelissaan, joka on luovutettu lehdelle viimeistään tammikuussa tänä vuonna, että on vaikeata arvioida, miten voimistunut populistinen liike tulee vaikuttamaan Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan. Varmaa on, että terroriteko Yhdysvaltojen rajojen sisäpuolella saattaisi muuttaa ulkopolitiikan yhdessä yössä.

Osama bin Ladenin murha, jota hämmästyttävän laajasti on pidetty oikeutettuna ja laillisena, muutti ainakin Obaman kannatuksen yhdessä yössä. Mitä kaikkea muuta se muutti, sitä emme vielä tiedä.

Neljä päivää askarreltavan tiaran julkaisemisen jälkeen Helsingin Sanomien etusivulla julkaistiin samalla paikalla uutinen mustalla pohjalla Obama Bin Ladenin murhasta, jota ei kuitenkaan nimitetä murhaksi. Pääotsikon mukaan ” terrorismi menetti sankarinsa”. Pienempi yläotsikko totesi, että ”uhrien pitkä odotus päättyi”. Kuvissa korostui amerikkalaisten juhlinta.

Ketkä olivat Osama Bin Ladenin uhreja, jotka olivat odottaneet kostoa? Ne yli kolme tuhatta, jotka kuolivat syyskuussa 10 vuotta sitten, vai vielä useammat tuhannet omaiset?
Osaman tappaminen oli voimakkaasti lavastettu tapahtuma. Sen nopea ja laaja kansainvälinen hyväksyntä askarruttaa. Kansainvälinen populismi näyttää nyt hyväksyvän väkivaltaisen koston eettiseksi teoksi.

Jertta Blomstedt, Ykkösaamun kolumni 11.5.2011

Lähetä: