Kyllä puolueissa ja arvoissa on eroja

Keväällä käydyt eduskuntavaalit olivat harvinaisen arvolatautuneet. Puolueita oli jo pitkään moitittu siitä, ettei niitä erota toisistaan ja että politiikka ja päätöksenteko vain jotenkin soljuvat suuntaan, johon kukaan ei halua.

Kansa tietää, tykkää Soini usein sanoa. Kun kansalta kysytään, se haluaa pääsääntöisesti pienentää tuloeroja, kaventaa terveyseroja, huolehtia ympäristöstä, olla suvaitsevainen ja maksaa mielellään veronsa, koska suomalainen hyvinvointivaltio on vaalimisen arvoinen. Kun puolestaan katsoo yksittäisen kansalaisen toimintaa, se sisältää yksityisautoilua, verokikkailua, kouluvalintoja erilaisuuden pelossa, porvarikoalition äänestämistä ja naapurin kyttäämistä.

Mitä kansa siis tietää ja mitä asioita puolueet ajavat? Mitä tarkoittaa arvolatautuneisuus politiikassa?

Jo ennen vaaleja hallituksen toteuttamassa politiikassa ja opposition esittämissä vaatimuksissa kävi hyvin selväksi, että puolueissa on eroja. Vaalikamppailussa nämä erot korostuivat.

Kokoomus on esimerkiksi järjestelmällisesti ajanut verotuksen kehityssuuntaa tasaveron suuntaan kun taas vasemmistopuolueet haluavat säilyttää mahdollisimman laajasti verotuksessa progressiivisuuden. Porvaripuolueet ajavat säännönmukaisesti julkisten palvelujen yksityistämistä esimerkiksi palvelusetelien avulla ja työehtojen sopimista paikallisesti. Vasemmisto tehostaisi ja parantaisi julkisia palveluja sekä säilyttäisi sopimisen työehdoista yleissitovasti.

Kun siis katsotaan oikealle, nähdään ihminen yksin pitämässä itsestään huolta ja kun katsotaan vasemmalle, nähdään yhteiset pelisäännöt ja jokaisella turvallinen selusta, johon nojata.

Vasemmalle katsomista pidetään tietyissä piireissä vähän änkyröintinä ja kasvun jarruna. Hyvinvoiva ihminen hyvin johdetussa organisaatiossa ja hyvinvointivaltiossa toimii varmasti tehokkaammin, kuin mitä äärimmilleen kilpailtu työkulttuuri ja yksityisten palvelujen viidakossa toimiminen voi saada aikaan.

Yleissitovat työehdot ja esimerkiksi ammattiliittojen kanneoikeus ovat mielestäni sellainen selkäranka, johon työntekijä duunarista ylempään toimihenkilöön paljon mieluummin nojaa, kuin neuvottelee kaiken itse. Myös työnantaja hyötyy tästä, kun sen ei tarvitse käyttää aikaa jatkuvaan neuvotteluun alaistensa kanssa vaan esimiesporras pystyy keskittymään toiminnan johtamiseen, jossa on tunnustetusti suomalaisessa työelämässä suuria puutteita.

Esimerkkinä toimikoon Nokia, jonka viimeisimmät yt-neuvottelut veivät työpaikan tuhansilta insinööreiltä. Nokiaa on moitittu jo vuosia kankeasta ja kannustamattomasta johtamiskulttuurista. Julkisuudessa mässäillään kuitenkin paljon mieluummin sillä, että säästöjä on löydettävä henkilöstömenoista. Pörssikurssi ei muuten nouse. Mitä jos nokialainen insinööri olisi saanut luoda vapaammin kilpailukykyisiä puhelimia? Eikö juuri se näkyisi myös pörssikurssissa?

Julkisten palvelujen alasajo kulminoituu kahteen kehityssuuntaan. Kunnallisia palveluja ajetaan alas yksityistämällä jopa peruspalveluja. Palveluseteli on karmea esimerkki yksityisten palvelujen sokeasta ihailusta.

Seteliä perustellaan sillä, että kansalainen pääsee itse kilpailuttamaan palveluja ja saa näin paremmin itselleen sopivan tuotteen. Jotta tämä voisi toteutua, tulisi kaikissa kunnissa olla tarjolla laaja valikoima palveluja, mikä tarkoittaa aina pientä ylitarjontaa. Jokainen ymmärtää, että asiakas maksaa myös ylitarjonnan. Lisäksi kansalaisen olisi osattava kilpailuttaa itselleen haluamansa palvelu vertaamalla hintoja ja laatua.

Ulkoistaminen on tullut monelle kunnalle omaa palvelua kalliimmaksi. Tästäkin näkökulmasta tuntuu mahdottomalta ajatella, että yksittäinen tavallinen kansalainen pystyisi tekemään oikean valinnan, kun korkeasti koulutetut asiantuntijat kunnissa eivät pysty sitä tekemään. Kyse onkin laadun sijaan siitä, että verorahoja halutaan suunnata yksityisille markkinoille hinnalla millä hyvänsä.

Toinen julkisen sektorin alasajon kehityssuunta näkyy valtiolla tuottavuusohjelman nimissä kulkevan projektin ilmentymänä. Tuottavuusohjelma on edellisellä kaudella vallassa olleen porvarihallituksen lempilapsi. Tuottavuusohjelma on tarkoittanut järjestelmällistä henkilötyövuosien vähentämistä valtiolta ja jopa lakisääteisten tehtävien hoitaminen on nykyisellään monilla hallinnonaloilla täysin mahdotonta.

Lisää on kuitenkin tulossa. Vanha hallitus löi viime töikseen pöytään vielä lähes 5 000 henkilötyövuoden uuden vähentämistavoitteen, joka on jyvitetty virastoille mekaanisesti. Menossa onkin nyt hankkeita, jotka vähentävät lakisääteisten tehtävien määrää ja laatua, jotta tavoitteet henkilötyövuosien vähentämisestä voidaan saavuttaa.

Esimerkiksi kantelujen määrää ja niiden käsittelyä halutaan parhaillaan vähentää. Samaan aikaan siis yksityistetään julkisia palveluja ja kavennetaan kantelemisen mahdollisuutta. Kukaan ei tunnu olevan kiinnostunut tällä hetkellä siitä, miten kansalaisen oikeus toteutuu esimerkiksi silloin, kun kunta on ostanut tarjoamansa lakisääteisen palvelun yksityiseltä sektorilta ja jotain ikävää tapahtuu. Tällä paitsi kavennetaan kansalaisoikeuksia, otetaan askel julkisen vallan ja koko sektorin murtamiseen.

Uusi hallitus on avainasemassa julkisen sektorin ja koko hyvinvointivaltion jatkon kannalta. Puolueilla oli vankkoja arvolatauksia ja tavoitteita vaaleissa liittyen verotukseen, julkiseen sektoriin ja hyvinvoinnin jaksamiseen. Tästä näkökulmasta on mielestäni ymmärrettävää, että neuvottelut ovat olleet vaikeat. Puolueissa on eroja ja jos vaaleissa asetetut tavoitteet olisivat heti siirrettävissä roskakoriin kompromissin nimissä, saisimme vain seurata sitä, miten asiat jatkavat luisumista tiettyyn suuntaan, jota kukaan ei halua.

Minna Ahola

Ykkösaamun kolumni 14.6.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: