Maailman noloin isä

Muutama vuosi sitten tunsin olevani suosittu. Tein mitä tahansa, niin aina omat lapset olivat sitä mieltä, että meidän isä on hyvä ja meidän isä on maailma paras. Jos tein jotain hölmöä keskellä kaupunkia, oli suosio taattu. Jos taas pelleilin kotona, niin lapset nauroivat kilpaa vieressä.

Näin ei ole enää. Lasten kasvettua ja murrosiän alettua koko maailma on kääntynyt päälaelleen. Hetkessä maailman paras superisä onkin maailman noloin ihminen.

Tekee sitä mitä tahansa, niin aina tulee sama vastaus: "Vähäks noloo, hei sä oot tosi nolo, ei näin noloa isää oo kellään."

Maailman noloin isä pukeutuu väärin. Arki-, urheilu- tai juhla-asu aikuisen päällä ei kelpaa lapselle. Sanojen asettaminen oikein lasten kavereiden kuullen aiheuttaa yllättäen vaikeuksia. Kommentteja tulee puhumisen lisäksi luonnollisesti myös mielipiteistä. Vanhempien päässä ei ole kuin noloja ajatuksia. Kasvatusohjeet ja vanhempien asettamat rajat vasta ovatkin noloa puhumattakaan kotiintuloajoista tai arkielämän kontrolloimisesta. Työtkin ovat monesti noloa ja kaiken nolouden huippu on, jos oma isä kirjoittaa tästä aiheesta vielä radiokolumnin.

Kaksikymmentäviisi vuotta sitten vanhemmat olivat nuorten mielesestä tyhmiä ja uunoja, joskus jopa pimeitä. Nolous oli paremminkin epätietoisuutta, neuvottomuutta ja häkellystä. Joku oli ihan nolona epäonnistuttuaan tai olleessaan häpeissään. Tämän päivän nuoren suusta kuultuna nolous on muuttunut yleisnimeksi kaikelle outoudelle ja erilaisuudelle. Nolo tyyppi onkin häpeilyn sijaan jollain tavalla poikkeava tai vähintäänkin kummallinen.

Nuorille murrosikä on oleellinen osa kasvamista aikuiseksi. Eron tekeminen vanhempiin tuntuu joskus kovalta. Itsenäistymisen ja rimpuilun takana on luonnollinen tarve kasvaa omaksi itsekseen. Vanhempien täytyy tuntua tyhmiltä, jotta niistä voi kasvaa erilleen. Niin tytöt kuin pojatkin ovat epävarmoja itsestään ja ennenkaikkea siitä mitä mieltä kaverit ovat. Kaveriporukan toimintatavat tuntuvat nuorista ainoilta oikeilta, ja niitä puolustetaan vanhempia ja muita aikuisia vastaan. Nuori kaipaa kavereiden arvostusta ja hyväksyntää. Se ei nuoren mielestä ainakaan helpotu nolojen vanhempien vaikutuksista.

Lasten kasvaminen kohti aikuisuutta on kova pala myös vanhemmille. Vanhemmat ovat epävarmoja siitä, mikä olisi nuoren kasvun kannalta parasta ja mikä toimintatapa missäkin tilanteessa veisi kokonaisuutta oikeaan suuntaan. Milloin pitää olla tiukkana ja milloin pitäisi osata antaa sopivasti löysää ja joustaa. Milloin nuorten on parasta antaa kokeilla omien siipiensä kantamista.

Lasten syntyessä tarjolla on monennäköistä valmennusta ja pohjustusta vanhemmuuteen. Nuorta isää ja äitiä valmennetaan kohtaamaan lasten kasvatuksen haasteet. Nyt pitkälle toistakymmentä vuotta myöhemmin kaipaisi samanlaista valmennuskurssia murrosiän haasteista. Siihen ei välttämättä riitä, että netti on pullollaan hyviä ohjeita ja murrosikäisten lasten vanhemmuudesta on sitä kautta paljon tietoa saatavilla. Jos on murrosikä kova pala lapsille, niin kyllä se on aikuisellekin.

Vaikka kuinka haluaisi lapsilleen parasta, niin isät ja äiditkin väsyvät jatkuvaan negatiivisuuteen ja siihen, että kaikki on huonosti ja mikään ei toimi. Samoista asioista pitää vääntää jatkuvasti. Kerralla sanominen ei tuota mitään tulosta. Tuntuu, että yksinkertaisetkin viestit menevät perille vasta viidennellä kerralla ja sittenkin ääntä napakasti korottamalla.

Ei nuorten äksyilyä tarvitse kuunnella hiiltymättä. Lapsen on hyvä tietää, missä menee sopimattoman käytöksen ja tavallisen kiukuttelun raja. Vihaa ja pahaa oloa saa purkaa mutta kaikella törkeydelläkin on rajansa. Vanhemman omaa arvostusta ja itsetuntoa saa siis puolustaa. Vielä murrosiässäkin nuori tarvitsee turvalliset rajat. Se on osa kasvatusta.

Isän nolous onkin merkki siitä, että lapset ovat kasvamassa kohti aikuisuutta niinkuin kuuluu tapahtuakin. Se ei ole siis viesti etten olisi enää tärkeä tai minusta ei väitettäisi, vaan paremminkin toisin päin. Välittämisen ilmaiseminen omille vanhemmille on murrosikäiselle vaikeaa. Sehän vasta nyt olisi noloa kehua omia vanhempia tai osoittaa sinnepäin arvostusta.

Ylpeänä olen siis maailman noloin isä ja aion pitää tittelistä kiinni. Vai haluaako joku toinen nolo isä lähteä viivalle?

Kari Poppis Suomela

Ykkösaamun kolumni 21.6.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: