Anteeksianto politiikassa

Helsingissä elettiin 80-lukua, kun kaupunginvaltuutettu Pekka Saarnio joutui myrskyn silmään.

Helsingin kaupunginhallitukseen kuuluneen Saarnion työpäivä keskeytyi, kun verryttelypukuinen mies heitti hänen työpöydälleen kirjekuoren ja poistui paikalta. Kuoresta paljastui 30 000 markan rahasumma. Asialla oli kaksi tekeillä olleeseen Naurissaaren kaavoitukseen vaikuttamaan pyrkinyttä yritystä.

Saarnio ohjasi rahat muina miehinä puolueensa SKDL:n vaalityöhön. Ryhmän kantoihin kaava-asiassa raha ei vaikuttanut.

Käry kävi, ja Pekka Saarnio joutui asian selvittelyjen vuoksi neljäksi päiväksi poliisin huostaan. Tuona aikana tiedotusvälineet käsittelivät tapausta ahkerasti. Valtakunnallisesti tuntemattoman kuntapoliitikon kasvot tulivat kerralla tutuiksi tavalla, joka olisi voinut tietää poliittisen uran loppua.

Heti vapauduttuaan Saarnio joutui median eteen vastaamaan tekosistaan. Sen sijaan, että olisi selitellyt tai valittanut kohtaloaan, hän tunnusti tv-kameroiden edessä: "Saatana, väärin tein".

Virheen myöntäminen ja tapahtuneen pahoittelu kannatti. Vaikka Saarnio joutui luopumaan paikastaan valtuustossa ja hänet myös tuomittiin 11 kuukauden ehdolliseen vankeuteen lahjuksen ottamisesta, ei ura politiikassa päättynyt. Siitä asti lempinimellä Reilu-Pekka tunnetun miehen taival vei 1990-luvulla eduskuntaan ja ura Helsingin kunnallispolitiikassa, se jatkuu edelleen.

-

Tänä vuonna ilmestynyt tutkimus (Allern & Pollack 2012: Scandalous!) pohjoismaisista politiikan mediaskandaaleista osoittaa, että sitten 80-luvun skandaalien määrä Pohjolassa on kasvanut huimasti. Vielä parikymmentä vuotta sitten politiikan mediaskandaalit olivat melko harvinaisia; uuden vuosituhannen alussa määrä liki kolminkertaistui.

Politiikan uutistuotanto on mukana synnyttämässä politikkojen menestystarinoita. Samaan aikaan media kuitenkin osallistuu ärhäkästi myös valtaapitävien jalustalta pudottamiseen, kun aihetta on - ja joskus muulloinkin.

Näyttäisi olevan niin, että mitä suuremman karhun toimittaja onnistuu kaatamaan, sitä komeamman sulan hän hattuunsa saa.

-

Perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho sai taannoin sakkotuomion uskonrauhan rikkomisesta ja kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Tuomioon johtanut teko oli tapahtunut jo vuonna 2008. Tehtäväänsä hallintovaliokunnan puheenjohtajana Halla-aho oli hoitanut asiallisesti. Hän joutui kuitenkin jättämään paikkansa.

Olisiko nöyrä ojennettavaksi asettuminen voinut säästää Halla-aholle hänen puheenjohtajuutensa? Kirjoituksen sisältö oli tiedossa, kun mies valittiin valiokunnan johtoon, eikä hänen oma puolueensa ollut halukas häntä tuomion jälkeen rankaisemaan. Myös muiden eduskuntaryhmien kirpein kritiikki koski lopulta Halla-ahon suhtautumista saamaansa tuomioon - hänen mukaansa kun kyseessä oli vain väärä ja epäoikeudenmukainen muutaman ihmisen tulkinta.

Poliittisille kilpailijoille Halla-ahon hallitonvaliokunnan puheenjohtajana antama lausunto oli ajankohtaisempi todisteen miehen mielenlaadusta ja asenteesta kuin hänen vuosia aiemmin laatimansa, tuomion tuonut kirjoitus.

-

Jopa yllättävänkin yleistä on, ettei poliitikon kohtaloa ohjaa vain hänen alun perin moitittu tekonsa. Usein jopa ratkaisevaksi muodostuu se, miten hän itse asiaan suhtautuu. Nöyrästi anteeksi pyytävä todennäköisemmin myös saa anteeksi.

Vastaavasti jopa alkuperäistä tekoa syvemmin paheksutuksi voi tulla poliitikon väistely, valehtelu ja vähättely asian selvittämisessä.

-

Pari vuotta sitten ilmestyneessä Median jahtaamat -teoksessa poliitikot saivat kertoa kokemuksistaan skandaalien kohteena. Puolusteluksihan se monella meni.

Silti teoksesta välittyi myös pysäyttävä viesti. Sellaista ihmistä tuskin löytyy, jota valtakunnallisesti halveksittuun roiston rooliin joutuminen ei satuttaisi syvästi. Moni poliitikko kertoi, miten arvokkailta tuossa tilanteessa tuttujen ja joskus tuntemattomienkin pienet, myötätuntoiset eleet tuntuivat.

Me politiikan penkkiurheilijat olemme usein säälimättömiä ja laumasieluisia tuomioissamme. Poliitikon jäädessä kiinni väärinkäytöksestä tai jostakin paheksumispotentiaalia sisältävästä teosta häntä vaaditaan rangaistavan armotta.

-

On mahdollista, että poliitikoksi hakeutuvissa on ihmisiä, joille muiden hyväksynnän saavuttaminen merkitsee tavallista enemmän. Heille työn vastuullisuus voi olla keskeinen osa sen palkitsevuutta. Tällöin myös saavutetun luottamuksen menettäminen voi olla erityisen kova paikka.

Median yhtenä tehtävänä on paljastaa valtaapitävien väärinkäytöksiä. Näin äänestäjät voivat vaaleissa halutessaan rangaista luottamuksen menettäneitä. Kansalaisten kuluttajansuojasta politiikan markkinoilla on pidettävä huolta, ja tässä medialla on aivan olennainen tehtävä.

Usein vallanvaihdosta ei kuitenkaan tarvitse odottaa vaaleihin saakka - eivätkä luottamuksesta tai sen menettämisestä edes päätä kansalaiset.

Monissa tapauksissa kielteisen mediajulkisuuden paine ehtii ratkaisemaan poliitikon kohtalon, eivätkä äänestäjät pääse ottamaan asiaan kantaa muualla kuin kahvipöytäkeskusteluissa.

-

Skandaalijulkisuus ei kuitenkaan käsittele kohteitaan tasaveroisesti tai ennakoitavasti. Esimerkiksi aiempi työura, maine, persoona, puoluekanta ja asema puolueessa sekä puolueiden kilpailuasetelma heijastuvat siihen, miten poliitikkoa kohdellaan. Kielteiseen valoon joutuminen ei edellytä rikosta tai rikosepäilyä, kunhan toimissa vain on potentiaalia yleiselle paheksunnalle.

Kapasiteettimme paheksua muiden tekemisiä ei taas ole kytköksissä esimerkiksi siihen, miten moraalisesti itse elämme.

Media onkin usein paitsi säälimätön myös arvaamaton tuomioistuin.

-

Myös siinä, kuka saa anteeksi, on sattumanvaraisuutta.

Poliitikkoa vastuuseen vaatineet kansalaiset voivat tulla katumapäälle kokiessaan kritiikin menneen jo kiusaamisen puolelle.

Anteeksiantoa edesauttavat myös poliitikon muilla elämänalueilla kokemat vastoinkäymiset. On myös sellaisia poliitikkopersoonia, joille jostain syystä olemme halukkaampia antamaan anteeksi kuin toisille.

Anteeksisaamista edesauttaa sekin, että poliitikolle nähdään vielä käyttöä.

-

Yleistä hyväksyntää toivovan poliitikon kannattaa kiperässä paikassa pyytää anteeksi. Paitsi että sitä odotetaan häneltä, se on myös hänelle itselleen eduksi.

Yritysmaailmassa kuulee sanottavan, että ei se ole johtaja eikä mikään, joka ei ole tehnyt konkurssia tai joutunut erotetuksi.

Jos virheistä ja vaikeuksista todella oppii, on oppirahat maksanut ihminen kokemuksiensa verran viisaampi. Politiikkaan en ole tätä ajatusta juuri kuullut sovellettavan - ehkä kannattaisi?

Mari K. Niemi

Ykkösaamun kolumni 28.6.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi