Karvan verran parempi presidentti

Vuonna 1952 Kalifornian senaattorilla Richard Nixonilla oli hikeä nostattava pulma. Vaalikampanjointi oli vaatinut rahaa, ja mikäs siinä, rahaa oli kerätty. Nyt Nixoniin oli kuitenkin kohdistettu korruptioepäilyjä, ja hänen maineensa oli vaarassa.

Tämä republikaanisen puolueen varapresidenttiehdokas tunnisti vaaran merkit. Toimittajat olivat kintereillä verikoirien lailla. Puolueen presidenttiehdokas Eisenhower, Nixonin aisapari, oli syvästi tyytymätön ja huolestunut.

Richard Nixon oli vaarassa menettää ehdokkuutensa, ja ankara työ poliittisen uran rakentamiseksi oli valumassa hukkaan. Nyt olisi toimittava nopeasti, näyttävästi ja oikein.

Syyskuun 23. päivä Los Angelesissa alkoi tapahtua. Richard Nixon oli ilmoittanut pitävänsä televisioitavan ja radioitavan puheen, mutta kieltäytynyt kertomasta, mitä oli luvassa.

Nixonin kiistanalainen asema ja esiintymistä verhonnut salaperäisyys herättivät kansalaisten uteliaisuuden. Kuusikymmenmiljoonainen ennätysyleisö odotti vastaanotinten äärellä, mitä tuleman piti.

Nixon istui ryhdikkäänä pöytänsä takana ja otti suoran katsekontaktin kameraan. Nyt kansalle puhui mies, jonka rehellisyys ja lahjomattomuus oli kyseenalaistettu.

Taitavasti rakennetussa puheessaan Nixon teki tarkkaa selkoa rahoituksestaan. Hän korosti vaatimatonta taustaansa ja tuli kertoneeksi senkin, ettei hänen vaimollaan ollut minkkiturkkia; tämä tosin näyttää kauniilta missä tahansa asussa.

Sitten Nixon vakavoitui. Oli eräs paljastus, joka oli tehtävä. Perhe todella sai erään lahjoituksen vaalien jälkeen. Tämä asia olisi syytä käsitellä nyt, jottei jälkipuheita tulisi.

Eräs mies oli kuullut radiosta, että Nixonin perheen lapset toivoivat omaa koiraa. Ja uskokaa tai älkää, hän jatkoi, tämä mies lähetti heille sellaisen. Kaukaa Teksasista asti heille saapui pieni, mustavalkotäplikäs cockerspanielin pentu. Kuusivuotias Tricia-tytär nimesi koiran Checkersiksi.

Lähestyttiin puheen huippukohtaa, joka nostatti kansalaisten silmiin liikutuksen kyyneleitä ja tempaisi Nixonin kampanjan takaisin raiteilleen. Nixonista oli vuosia myöhemmin tuleva maansa presidentti ja hänen Checkers-puheeksi nimetystä esiintymisestään yleiskäsite puheille, joilla poliitikko pyrkii vaikuttamaan kuulijansa tunteisiin.

Vakava mies pöytänsä takana katsoi kameraan ja kertoi perheensä lasten rakastavan tuota koiraa. ”Aion sanoa tämän teille tässä ja nyt”, Nixon jatkoi. ”Huolimatta siitä, mitä mieltä asiasta ollaan, me aiomme pitää tuon koiran”.

Eletään vuotta 1983. Yhdysvalloissa, Belmontissa viisilapsinen perhe tekee lähtöä lomamatkalle, mutta heillä on pulma. Matka Ontarioon, Kanadaan on tarkoitus taittaa autolla. Pahaksi onneksi perheen koira, Seamus-niminen irlanninsetteriuros, ei mahdu kyytiin. Mikä neuvoksi?

Perheen isä Mitt saa idean, jonka toteuttamista hän tulee myöhemmin syvästi katumaan. Jos ei teon itsensä, niin ainakin sen saaman julkisuuden vuoksi. Hän laittaa Seamusille auton katolle kuljetuskopan, jossa koira voisi taittaa kaksitoistatuntisen matkan.

Emme saa koskaan tietää, rakastiko Seamus tällaista matkantekoa, kuten perheen äiti Ann on vuosikymmeniä myöhemmin vakuuttanut. Emmekä sitä, sairastuiko koira pelosta vai kalkkunaa syötyään, kuten on kerrottu. Sen kuitenkin tiedämme, että tuolla matkalla Seamus ripuloi niin, että matka piti keskeyttää auton pesemisen ja koiran siistimisen ajaksi.

Nyt jo edesmenneen Seamus-setterin tarina ei lakkaa vainoamasta perheen isää, republikaanien riveistä vuonna 2012 presidentiksi pyrkivää Mitt Romneyä. Ensimmäisinä tapauksesta muistuttivat hänen kanssaan ehdokkuudesta kilpailevat puoluetoverit.

Heistä Romneyn vahvimmaksi vastustajaksi noussut Rick Santorum kysyi maanmiehiltään, tuollaisen ihmisenkö te haluatte maata johtamaan.

Santorumin kysymys on asian ytimessä. Vuosien takainen Seamus-koiran tarina on vaarallinen, koska sen esitetään kertovan jotakin olennaista siitä, millainen ihminen Mitt Romney tänään on.

Vuonna 2012 Suomessa oli käynnissä tasavallan presidentin vaalien toinen kierros. Kärkiehdokkaan kampanjatoimistossa mietittiin kuumeisesti, miten edustavan mutta imagoltaan kulmikkaan ehdokkaan julkisuuskuvaa saataisiin pehmennettyä.

Ehdokkaan viehättävä nuori puoliso olisi tässä avuksi, mutta riittäisikö se? Nyt tarvittaisiin spontaaniutta ja lämpöä. Jotakin sellaista, mihin äänestäjät ikään, sukupuoleen ja suuntautumiseen katsomatta voisivat samaistua.

Ratkaisu oli yksinkertainen. Huomattava osa suomalaisista omistaa koiran, on omistanut koiran tai toivoo joskus omistavansa koiran. Ehdokkaallakin oli koira, ja sitä kannattaisi hyödyntää.

Pian bostoninterrieri Lennu osallistui mainoskuvauksiin, esiintyi lehtien sivuilla ja kiskoi tv-kameroiden käydessä minkä lyhyistä jaloistaan pystyi pusutellen tottuneesti kaikki sen tielle erehtyneet.

On kirkas maaliskuinen päivä Helsingissä vuonna 2012. Meren rannalla, Mäntyniemessä valokuvaaja valmistautuu ottamaan edustuskuvia tuoreesta tasavallan presidentistä Sauli Niinistöstä ja tämän puolisosta.

Kuvattavat asettuvat jäykästi vierekkäin. Lähemmäs, kuvaaja pyytää, vielä lähemmäs toisianne. Nuoren rouvan punaista hehkuva puku läikehtii auringossa, heleä meikki hehkuu raikkaalla iholla.

Naurahtaen pari, eipäs vaan kolmikko, nojautuu lähemmäs toisiaan.. ja silloin se nähdään, suudelma, innokas, puhiseva ja pitkällä kielellä korvan kasteleva.

Ja kamera taltioi hetken, jona mahdoton onnistui – Lennu-koira toi esiin Sauli Niinistön veikeän puolen.

Mari K. Niemi

Ykkösaamun kolumni 31.5.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi