Miesten kiintiöt

Naisilla on kuulemma vaikeuksia päästä erilaisiin talouselämän ja politiikan johtotehtäviin. Mitä yrityselämään tulee, Suomen suurimmat pörssiyhtiöt ovat eurooppalaisittain kärkikastia hallitustensa 27 prosentin naisedustuksella. Silti naisten määrän korottamiseksi on esitetty luotavan erityisiä kiintiöitä.

Miehet eivät ole itselleen kiintiöitä vaatineet. Silti he ovat menestyneet johtajapaikkojen saavuttamisessa erinomaisesti niin yritysmaailmassa kuin politiikassakin.

Miksi siis naisillekaan pitäisi vain sukupuolensa perusteella kiintiöidä paikkoja johtotehtäviin?

Millainen tilanne on politiikassa? Vaikka puolueilla ei sukupuolikiintiöitä ole ollut, tälläkin hetkellä kahta suurta puoluetta johtaa nainen.

Etenkin suurissa puolueissa puoluejohtajuus on perinteisesti tavattu uskoa miehen hoitoon. Sdp:ssä tai keskustassa ei naista nähty puolueen johtajana ennen 2000-lukua; ensimmäiset sata vuotta puolueet siis pärjäsivät hyvin ilmankin.

Kokoomuksessa naisentarve ei vielä niin kovaksi ole käynytkään, että naista olisi puheenjohtajaksi valittu. Vain niukasti naisia on nähty myös näiden puolueiden eduskuntaryhmien johtajina ja puoluesihteereinä.

Historiallisessa tarkastelussa johtotehtävät ovat kieltämättä toistuvasti osuneet juuri miehille. Ovatko tähän syynä sukupuoleen perustuvat epäviralliset, vaikka hyvinkin todelliset, kiintiöt?

Naisten hitaalle nousulle puolueiden johtoon on tietysti luonnollinen selitys. Politiikka on ollut miesten alaa, joten esimerkiksi puoluejohtajat on luontevasti rekrytoitu miesten keskuudesta.

Paitsi että… naisia valittiin Suomessa jo aivan ensimmäiseenkin eduskuntaan. Itse asiassa niin Suomessa kun muissakin Pohjoismaissa naiset ovat olleet vahvasti mukana puoluetoiminnassa puolueiden syntyajoista lähtien.

Syy naisten historiallisesti vähäiseen edustukseen taitaa sittenkin löytyä naisista itsestään. Me naiset emme perinteisesti ole oikein halunneet aikaa vieviin johtotehtäviin, kun perheen parissakin on riittänyt puuhaa.

Vaikka itse asiassa... naisia on kyllä ollut runsaasti ehdolla suurtenkin puolueiden johtajiksi 80-luvun lopulta lähtien. Pienet puolueet taas ovat naisia jo reilusti ennen 2000-lukua johtajikseen valinneetkin.

Syyn täytyy sittenkin liittyä ehdokkaiden laatuun.

Oma pyrky ja halu eivät riitä, jos ei ole osaamista, karaktääriä ja kannatusta. Näiden ominaisuuksien runsas esiintyvyys miehissä selittää sen, miksi heitä on toistuvasti johtajiksi valittu.

Mitä ehdokkaiden laatuun tulee, puolueiden johtoon pyrkinyt naisväki on ollut melkoista sakkia.

Katsotaan tarkemmin vaikkapa Sdp:tä. Puolueen puheenjohtajaksi pyrki vuonna 1987 eräskin lääketieteen tohtori, lastenpsykiatrian professori ja sosiaalihallituksen pääjohtaja - Vappu Taipale.

Taipale ilmoitti lauhkeasti olevansa ennakkosuosikin ja vaalin sittemmin selvästi voittaneen Pertti Paasion "myötäehdokas". Vaikka Taipale vältteli sukupuolten vastakkainasettelua, sanomalehdet oudoksuivat demarinaisten tunkua, tyrkyttäytymistä ja pyrkyä johtotehtäviin. Puoluesihteeriksikin oli ehdolla nainen.

Sittemmin Sdp:n johtoon pyrki 1990-luvulla kahdesti myös eräs punatukkainen kalliolaisjuristi. Hänen äänisaaliinsa puhuu puolestaan. Halua naisen - tai ainakaan Tarja Halosen - valintaan ei ollut. Halonen sai kummallakin kerralla alle 20 ääntä vaaleissa, joissa ääniä oli jaossa parista sadasta liki kolmeen ja puoleen sataan. Onnekseen Halonen löysi sittemmin muita töitä, vaikkei puolue hänessä johtaja-ainesta tuolloin nähnytkään.

Lueskelin taannoin sosiaalidemokraattien entisen puoluejohtajan Kalevi Sorsan Sisäänajo-muistelmakirjaa. Siinä hän kirjoittaa:

"Tasa-arvopolitiikka hallitsi 70-luvun ajan Sdp:n toimintaa, mutta puolueen omissa työryhmissä nainen oli harvinainen poikkeus".

Sorsa harmittelee, ettei osannut tuolloin ajatella naisten sivuuttamista epäkohdaksi. Hänen mukaansa ratkaisuja taisi selittää yksinkertaisesti vanhakantainen rooliajattelu naisten ja miesten töistä.

Turun Sanomien pääkirjoitustoimituksen päällikkö Juhani Heimonen kertasi taannoin Tarja Halosen innoittamassa kolumnissaan naisten taivalta politiikassa.

"Suhteellisesti mittavin naisedustus on ollut - yllätys yllätys - naisten johtamissa valtioneuvostoissa", Heimonen sivaltaa.

Hän on tietysti oikeassa.

Mutta Juhani hei, sama pätee toisinkin päin!

Suhteellisesti suurinta miesedustus on ollut, yllätys yllätys, miesten vetämissä valtioneuvostoissa. Vuoden 1917 jälkeen maassamme on ollut 72 hallitusta, joista kahta on johtanut nainen. 2000-luvun alkuun saakka Suomen hallitukset olivat sataprosenttisesti miesten johtamia ja voimasuhteiltaan miesministereiden kansoittamia.

Naiskiintiöistä puhuttaessa esitetään usein huoli, että jos naisia on pakko valita, voidaan joutua valitsemaan se toiseksi paras.

Historiantutkijalle kiinnostavampi kysymys kuitenkin on, miten usein toiseksi paras ehdokas on valittu vain siksi, että hän on sattunut olemaan mies.

Mari K. Niemi

Ykkösaamun kolumni 8.3.2012 / YLE Radio 1

Kommentoi