Miksi kaikki haluavat nykyään olla asiantuntijoita?

Nykyisestä puheenparresta näyttävät olevan häviämässä vanhat ammattinimitykset. Kun soitin matkatoimistoon, minua kohteliaasti pyydettiin odottamaan, koska "kaikki asiantuntijamme ovat juuri nyt varatut". Ennen näitä asiantuntijoita kutsuttiin matkatoimistovirkailijoiksi ja sellaista tällakin kertaa kaipasin.

Vastaavasti jalkaterapeutti on nykyään alaraaja-asiantuntija. Käsiin ja selkään erikoistuneet terapeutit ovat sitten varmaan käsi ja selkäasiantuntijoita.

Teistä ehkä jotkut ovat seuranneet rakennusalan ammattimiesten työtä: kuinka kirvesmies laittaa kypärän päähänsä ja haalarit jalkaansa, poimii juuri oikeat työkalut kuin kirurgi konsanaan, suorittaa mittaukset millilleen, työskentelee rauhallisesti, eikä tee turhia liikkeitä.

Ja tulosta syntyy. Häntä voisi kutsua vaikkapa hirsi- tai puurakentamisen asiantuntijaksi, mutta ei hän itseään siksi kutsu, vaan hän pitää itseään ammattimiehenä eli kirvesmiehenä.

Opiskelijatkin näyttävät muuttuvan asiantuntijoiksi hyvissä ajoin ennen valmistumistaan jo opintojen kuluessa. Totesihan Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Jarno Lappalainen Helsingin Sanomissa (11.1.2012), että 11 prosenttia Suomen työllisistä on opiskeljoita, ja 65 prosenttia työssäkäyvistä opiskelijoista toimii asiantuntija- ja johtotehtävissä.

Suurissa yrityksissä samoin kuin suurissa asianajotoimistoissakin on omat training-ohjelmansa, joilla opiskelijat ja vasta valmistuneet perehdytetään tulevaan ammattiinsa. Ohjelmassa olevaa lienee kuitenkin parasta kutsua mieluummin harjoittelijaksi kuin asiantuntijaksi. Emmehän me lääketiedettä opiskelluttakaan kutsu spesialistiksi tai lääketieteen asiantuntijaksi, vaan jos oikein huonosti käy valelääkäriksi.

Mistä tämä asiantuntijavillitys on tullut? Ketkä asiantuntijoihin oikein vetoavat? No ainakin toimittajat ja poliitikot. Syyttäkäämme siis mediaa ja politiikkaa! Näitä kahtahan on siinäkin mielessä turvallista syyttää, että kohteen pysyessä tarpeeksi epämääräisenä kunnianloukkaukseen syyllistymisen vaaraa ei ole.
Aloittakaamme toimittajista. Toimittajat käyttävät eri alojen asiantuntijoita ensiksikin kerätessään faktatietoa juttujaan varten. Muutaman minuutinkin juttuun tarvitaan usein runsaasti ajantasaista taustatietoa, jota kerätään eri lähteistä muun muassa haastattelemalla alan asiantuntijoita. Mutta tämä työ ei yleensä näy julkisuudessa.

Sen sijaan valmiissa jutuissa asiantuntijat esiintyvät milloin puhuvina päinä ja milloin sitaatteita eli juttua elävöittävänä ja rytmittävänä materiaalina.

Ihmisiä saattaa hämmentää sellainen tilanne, jossa eri asiantuntijat ovat samasta asiasta eri mieltä. Yksi julkisen keskustelun tehtävistä on kuitenkin tuoda esiin myös se, kuinka valikoivaa ja epävarmaa tarkkoinakin lukuina esitettävä tieto saattaa olla. Tämän unohtavat toisinaan myös poliitikot, kun he vetoavat asiantuntijoilta saamaansa informaatioon. Monenlaista tietoa tulee sekä virkakoneistosta, järjestöiltä että lobbareilta. Oman ideologiansa, arvomaailmansa ja visioittensa varassa poliitikon tulisi kuitenkin pystyä tekemään päätöksiä siinä tiedon tulvassa, mitä hänelle syötetään.

Tällöin tulisi huomata, milloin liutaan asiantuntijuudesta tavallisen kansalaisen asemaan. Jos oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorilta kysytään mielipidettä nykypäivän turkistarhauksesta, hän ei enää lausu sitä asiantuntijana vaan ihan tavallisena kansalaisina.

Mutta tämä Ranskan vallankumouksesta tuttu kansalainen onkin hieno titteli ainakin näin vaalien alla, sillä kaikki äänioikeutetut kansalaiset voivat äänestää. Muutaman asiantuntijan äänillä ei sen sijaan vaaleissa pitkälle pötkitä.

Vaalien hienous on siinä, että demokratiassa järjestelmä pystyy korjaamaan itse itseään vaihtamalla valtaapitäviä ei vallankumousten, katumellakoiden tai sisällissotien vaan kansalaisten äänestyslipun voimalla.

Demokratia ei ole kuitenkaan itsestäänselvyys. Siitä on pidettävä huolta: ei pidä valita henkilöitä, joiden todellinen päämäärä on tuhota demokraattinen järjestelmä. Näinhän kävi esimerkiksi Saksassa, jossa Hitler kansallissosialisteineen aivan demokraattisilla vaaleilla nousi valtaan. Siihen ne demokraattiset vaalit sitten Saksassa vähäksi aikaa loppuivatkin.

Myös demokraattisesta päätöksentekojärjestelmästä on pidettävä huolta. Demokratia ei ole järjestelmä, jossa pyritään miellyttämään kaikkia ja olemaan pelkästään yhtä mieltä. Näinhän tehtiin Puolassa 1700-luvulla, kun ylimystö parlamentissa liberum veto-oikeudellaan tehokkaasti esti tarpeelliset uudistukset.

Liberum veto'lla tarkoitetaan sitä, että siihen oikeutettu pystyy vastalauseellaan estämään muitten yksimielisen päätöksen voimaantulon. Eli vaaditaan kaikkien hyväksyntää kuten Euroopan Unionissa tällä hetkellä talouskriisiä ratkottaessa.

Puolassa tämä yksimielisyyden vaatimus johti aikanaan keskushallinnon heikouteen ja siihen, että naapurivallat jakoivat koko maan. Puolaa valtiona ei ollut olemassa yli sataan vuoteen, kunnes se jälleen muodostettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918.

Niin että kansalaiset äänestämään. On hienoa olla kansalainen, joka voi vapaissa vaaleissa äänestää. - Kaikkialla maailmassa ei voida.

Terttu Utriainen / Ykkösaamun kolumni 19.1.2012

Kommentoi Lähetä: