Minkä taakseen jättää, sen eestään löytää

Presidentinvaalit ovat ohi, mutta edessä on uusi, kuukausia kestävä hypetys, joka huipentuu lokakuun kunnallisvaaleihin. Kuntavaalit eivät yleensä herätä suuria tunteita, mutta nyt tilanne on toinen Jyrki Kataisen hallituksen käynnistämän kuntauudistuksen takia. Lähes jokaisella on jo kuntauudistuksesta vankka mielipide. Tällaista poliittista jännitettä ei ole ennen nähty paikallisvaaleissa.

Jotkut ministerit ovat ottaneet etäisyyttä uudistusta valmistelleen työryhmän esitykseen, jossa väläytettiin jopa 260 kunnan lakkautusta. Etäisyyden otto oli odotettua huolimatta siitä, että Päivi Laajalan johtama työryhmä heijastelee toimeksiantajansa, kuntaministeri Henna Virkkusen ja hallituksen ajatuksia. Oman kunnan yhdistäminen toiseen on niin herkkä asia, että avoin tuki työryhmän viitteelliselle kuntakartalle merkitsisi poliittisesti samaa kuin hirttoköyden asettaminen omaan kaulaan.

Kuntauudistus on pakko toteuttaa jossakin muodossa, mutta sitä korostava järjen ääni hukkuu tunnepitoisen mölinän alle.

Suomalaiset ovat kuntauudistuspaineissaan samanlaisessa tilanteessa kuin kreikkalaiset talouskriisissään. Kaikki tietävät, ettei entinen peli vetele. On uudistuttava ja tehtävä kipeitä ratkaisuja, mutta ei minun kunnassani, kuuluu huuto.

Rinnastus Kreikkaan on perusteltu myös siksi, että paine tervehdyttää kuntataloutta on vielä vanhempi kuin kreikkalaisten jäsenyys EU:ssa. Kuntatalouden selvitysmies Timo Relander luovutti nimittäin raporttinsa Esko Ahon hallitukselle maaliskuussa 1993, siis 19 vuotta sitten. Relander jylisi, että kuntiin oli kehittymässä kuudes rahoituskriisi pankkikriisin, vaihtotasekriisin, valtiontalouden kriisin sekä yritys- ja yksityistalouksien kriisien jatkoksi kuntien nopean velkaantumisen takia.

Selvitysmies soitti hälytyskelloja ja esitti vuoteen 2000 ulottunutta tervehdyttämissuunnitelmaa. Se perustui kuntien toimintamenojen supistamiseen ja veroprosentin nousun hillintään. ”Mitä enemmän kuntien toimintamenoja kyetään supistamaan, sitä paremmin voidaan välttää äyrinhinnan voimakas kohoaminen”, Relander kirjoitti.

Suomalaisilla on siis ollut kaksi vuosikymmentä aikaa tehdä kuntataloutta tervehdyttäviä toimia vapaaehtoisesti, mutta edistyminen on ollut hidasta. Olemme pistäneet päämme pensaaseen, aivan kuten kreikkalaiset. Suomen nousu laman syövereistä alkoi pian Relanderin esityksen luovutuksen jälkeen. Kuntatalouden näkymät kohenivat, ja selvitysmiehen raportti unohtui vähin äänin. Vanha meno palasi kuntiin.

Relanderin yksi kauhukuva toteutui kuitenkin: kunnat nostivat tuloveroprosenttejaan, kun valtio sälytti niille jatkuvasti lisää velvoitteita. Kuntien keskimääräinen tulovero vuonna 1993 oli 17,2 prosenttia. Tänä vuonna se on ennakkotietojen mukaan 19,25, ja peräti 167 kuntaa perii tuloveroa 20 prosenttia tai enemmän.
Matti Vanhasen hallitus käynnisti kuntien palvelurakenneuudistuksen 2005, mutta se tuotti vain vähän villoja. Riittävä poliittinen tahto puuttui. Nyt pää on tullut vetävän käteen. Se, minkä olemme jättäneet taaksemme jo kahdesti, löytyy edestämme tekemättömänä työnä.

Kuntauudistuksen vastustajat huutavat kurkku suorassa, ettei hallitus voi pakottaa kuntia yhdistymään, koska niillä on itsemääräämisoikeus. Niin onkin, mutta miksi itsemääräämisoikeutta ei sitten ole käytetty vapaaehtoisiin kuntaliitoksiin nähtyä enempää tai muihin kuntataloutta vahvistaviin järjestelyihin? Vuodesta 1993 kuntien määrä on vähentynyt noin neljänneksellä, mutta kuntia on yhä 336. Relanderkin kannusti kuntaliitoksiin, vaikka totesi, etteivät ne ole yleisresepti kuntatalouden ongelmiin.

Jo nyt on nähtävissä, että ajatus noin 70 kunnasta on epärealistinen. Siitä kiivailuun ei kannata tuhlata ruutia. Jos suuruuden ekonomialla olisi autuaaksi tekevä voima, niin kaikkien peruspalvelujen pitäisi olla Helsingissä paremmin hoidettuja kuin missään muualla, mutta niin ei ole. Espoo on järjestänyt monet asiat Helsinkiä paremmin pienemmällä tuloveroasteella. Pääkaupunkiseudulla tarvitaan kuntaliitoksia, mutta ehdotettu yksi suurkunta muodostaisi maan massiivisimman byrokratiakeskittymän. Suur-Helsingin johto ja päättäjät laiskistuisivat ja linnoittautuisivat omaan erinomaisuuteensa, kun aitoa kilpailua ja vertailukohtaa ei olisi.

Kuntien ja valtion taloudet ovat menossa kuralle. Vaikka Suomen talous elpyisi odotettua nopeammin, päätä ei nyt auta työntää pensaaseen kreikkalaisten tavoin ja kuten teimme ennen. Hallituksen, opposition, kuntapäättäjien ja muiden asioista kiinnostuneiden kannattaisi keskittyä pohtimaan yhdessä toimivia ratkaisuja eri tilanteisiin sen sijaan, että yritetään sabotoida kuntauudistusta aitoon kreikkalaiseen tyyliin: meteliä pitämällä ja tunteita kuumentamalla. Kunnallisvaalien läheisyyden takia tämäkin uudistus uhkaa vesittyä, koska siinä on huonosti hoidettuna kaikki ainekset katastrofiin hallituspuolueille.

Raimo Sailas on todennut osuvasti, että kuntarajat on määritelty hevoskärryjen aikakaudella. Kuntia on liikaa, mutta uusia rajoja ei voi vetää harpilla ja viivoittimella Helsingissä. Edes poikkeuksellisen laajapohjaisen hallituksen viisaus ei siihen riitä. Uudet rajat kuuluu piirtää maakunnissa ja kunnissa, mutta vasta sitten, kun valtionosuuksille on määritelty nykyistä tiukemmat ehdot. Olennaista muutosta ei tapahdu niin kauan kuin kuntia pönkitetään suurilla tulonsiirroilla.

Risto Uimonen

Ykkösaamun kolumni 21.2.2012 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: