Pääministeriys päättyy yleensä mahalaskuun

Pääministerin virka on jokaisen suuren puolueen puheenjohtajan tavoite. Jyrki Kataisen unelma toteutui kesäkuussa, kun hän sai vaalivoittajana - vaikeiden poliittisten kiemuroiden jälkeen - johdettavakseen kuuden puolueen hallituksen.

Kataisen kausi on alkanut hyvin. Kokoomus palasi pienen, vaalien jälkeisen notkahduksen jälkeen gallupien kärkeen. Asiaan on vaikuttanut uuden pääministerin persoona, joka ei herätä suuria ristiriitoja. Eri tahoilta kuuluu kommentteja, että Katainen on erityisesti naisten mieleen. Kokoomusjohtaja on hoitanut kunniallisesti uuden pääministerin esittäytymiskierroksia ulkomailla. Kotimaassa hän on nähnyt paljon vaivaa maltillisen työmarkkinaratkaisun aikaansaamisessa, mikä on epätavallista kokoomusjohtajalta. Lähellä on myös mahdollisuus, että kokoomus saa ensi talvena presidentin viran. Se olisi komea sulka Sauli Niinistön lisäksi myös Kataisen hattuun.

Kuherruskuukauden perusteella ei kuitenkaan kannata tehdä pitkälle meneviä päätelmiä Kataisen onnistumisesta. Hän johtaa hallitusta, jossa ovat edustettuina molemmat eduskunnan poliittiset ääripäät. Tehtävä on erittäin vaikea. Katainen onkin luvannut paneutua koko tarmollaan hallituksen toimintakyvystä huolehtimiseen. Toistaiseksi hallituksen rivien tiiviyttä ei ole testattu kunnolla, mutta vielä sekin aika tulee. Vasta silloin Kataisen johtajakykyjen arviointi alkaa toden teolla.

Monet Kataisen edeltäjät ovat käyneet pontevasti käsiksi uusiin tehtäviinsä ja lähteneet tekemään Suomesta parempaa maata. Virka on kuitenkin hyvin epäkiitollinen. Siinä on lähes mahdoton onnistua niin, että pääministeri voisi lähteä fanfaarit soiden eläkkeelle tai uusiin tehtäviin. Kaikki pääministerit yhtä lukuun ottamatta ovat 60-luvulta lähtien kuluttaneet kasvonsa vastuunkannossa niin, että ovat joutuneet lähtemään huipulta - kuvaannollisesti ilmaisten - häntä koipien välissä.

Äänestäjät ovat osoittaneet heille ennen pitkää ovea hyvästä alusta huolimatta. Tai kun pääministerit ovat pyrkineet tasavallan presidentiksi, heidän tiensä on noussut pystyyn, vaikka hallituksen johtajan tehtävä on mitä luontevin pätevöitymispaikka valtionpääksi.

Presidentin viran tavoittelussa epäonnistuneiden poliittisten pääministerien lista on pitkä 50 viime vuoden ajalta. Siltä löytyvät Ahti Karjalaisen, Johannes Virolaisen, Kalevi Sorsan, Harri Holkerin, Esko Ahon ja Matti Vanhasen nimet. Vain yksi pääministeri on onnistunut. Hän on Mauno Koivisto, josta tuli tasavallan presidentti Urho Kekkosen jälkeen 1982 ja joka valittiin uudelleen tehtävään 1988.

Koiviston pääministerikauden "oppipoika" ja kaksi vaalikautta hallitusta johtanut Paavo Lipponen testaa presidentinvaaleissa, vieläkö pääministerien tuhosääntö on voimassa. Lipponen on raskaan sarjan valtiomies, mutta kannatuslukujen perusteella näyttää siltä, että pääministerivuodet rasittavat hänen imagoaan yhä. Lipposen suosio on nimittäin kaukana SDP:n puoluekannatuksesta, vaikka sekin on historiallisen alhaisella tasolla.

Lipponen ei ole ollut koskaan ääniharava lukuun ottamatta viimeisiä eduskuntavaalejaan vuonna 2003. Silloin hän keräsi yli 26 000 ääntä. Keskusta otti kuitenkin pääministerin paikan Jäätteenmäen johdolla. Lipponen jäi pois hallituksesta.

Pääministerien onnistumista voi arvioida myös muistelemalla, miten Koiviston jälkeisille pääministereille on käynyt. Jokainen on törmännyt seinään ennemmin täi myöhemmin. Maan kaikkien aikojen pitkäaikaisimman pääministerin Kalevi Sorsan kasvoja vallankäyttö kulutti niin, että yhteen aikaan SDP:n johtajan pelättiin putoavan eduskunnasta. Niin ei käynyt, mutta Sorsa luopui hallituksesta ja eduskunnasta ottaakseen etäisyyttä päivänpolitiikkaan. Se ei auttanut. Sorsa ei päässyt edes oman puolueensa presidenttiehdokkaaksi vuoden 1994 vaaleihin.
Harri Holkerista tuli kokoomuksen presidenttiehdokas vuoden 1988 vaaleihin, mutta ei presidenttiä. Holkerin pääministeriura loppui kuin kanan lento, kun kokoomus kärsi kirvelevän tappion eduskuntavaaleissa 1991.

Keskustan veret seisauttava vaalivoitto teki Ahosta Suomen kaikkien aikojen nuorimman pääministerin. Lamahallituksen rasitteet kävivät kuitenkin ylivoimaisiksi, ja keskusta kärsi karvaan tappion 1995. Puolue joutui kahdeksaksi vuodeksi oppositioon. Aho menetti pikkuhiljaa oppositiojohtajana uskottavuuttaan oman väkensä silmissä ja pakotettiin lopulta luopumaan puheenjohtajan paikasta.

Keskusta palasi valtaan Jäätteenmäen johdolla 2003, mutta siitä seurasi täystuho. Jäätteenmäki joutui luopumaan pääministerin paikasta jo kahden kuukauden kuluttua. Yllätyspääministeri Matti Vanhasesta tuli gallupien suosikki, mutta hän söi uskottavuuttaan yksityiselämän sotkuillaan. Vanhanen ei päässyt edes toiselle kierrokselle 2006 presidentinvaaleissa. Keskusta voitti kuitenkin seuraavana vuonna eduskuntavaalit Vanhasen johdolla, mutta puolueen aktiivit menettivät vähitellen uskonsa häneen. Vanhanen päätti erota puolueen johdosta ennen kuin hänet olisi äänestetty sieltä pois.

Mari Kiviniemen kohtalossa kulminoitui korkean valta-aseman aiheuttama koko tuska. Keskustalaiset halusivat Vanhasen tilalle uudet kasvot, koska pelkäsivät tämän vievän puolueen oppositioon. Johdon rohkean uudistuksen oli määrä pitää keskusta vallassa. Vaan miten kävikään? Keskusta sai alle 16 prosenttia äänistä huhtikuussa ja romahti ykköspaikalta nelossijalle. Kymmenen kuukauden pääministeriyden aiheuttama tuho oli perusteellinen. Ensi kesänä nähdään, voiko Kiviniemi jatkaa puoluejohtajana. Ennuste heikkenee nykyisestäkin, jos presidentinvaalit menevät keskustalta penkin alle.

Kiviniemen lisäksi nyt seurataan silmä kovana, miten nuori Katainen kestää valta-asemansa rasitteet. Odotukset pääministeriä kohtaan ovat aina niin kovat, ettei niitä voi kukaan tyydyttää. Koska vallankäyttö alkaa kuluttaa Kataisen kasvoja ja koska se muuttuu hänelle rasitteeksi? Riittääkö siihen yksi vaalikausi vai tarvitaanko niitä kaksi?

Risto Uimonen

Ykkösaamun kolumni 5.10.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: