Eikö demoratia sovi arabeille?

Irakilainen kollegani oli juuri palannut Eid-juhlan vietosta Syyriasta, ja jäimme juttelemaan niitä näitä - ja kuten usein nykypäivänä arabien keskuudessa, keskustelu kääntyi politiikkaan ja arabikevääseen. Itse harmittelin tilannetta Syyriassa, jossa jo yli 3 500 ihmista on menettänyt henkensä taisteluissa armeijan kanssa.

Ystäväni ei ollut vakuuttunut. Damaskos oli ollut rauhallinen ja ihmiset siellä tyytyväisiä Bashar al-Assadin hallintoon, hän väitti. Tämä on länsimaiden ja median salaliittoa, hän jatkoi.

Raportit Syyriasta puhuvat kuitenkin ihan toista kieltä, vastasin. Syyrian media on täysin Basharin käsissä, joten damaskoslaiset eivät välttämättä edes tiedä, mitä muissa kaupungeissa tapahtuu. Sitä paitsi hallitsija, joka tappaa yhden ainoankin mielenosoittajan, ei ansaitse olla vallassa.

• Eivätkö syyrialaiset ansaitse lainkuuliaista hallitsijaa? Eivätkö he ansaitse demokratiaa, kysyin.

• Katso vaan mitä kohta tapahtuu Libyassa ja Egyptissä, vastasi irakilainen ystäväni. Ei demokratia sovi arabeille.

Jos ennakkoluuloinen eurooppalainen väittäisi samaa, se ei kenties hätkähdyttäisi. Mutta että arabi on sitä mieltä, ettei demokratia sovi arabimaille, se tyrmistytti.

Mutta ei olisi pitänyt.

Demokratia ei ole lopputulos vaan prosessi, kasvuprosessi. Siihen kasvetaan eikä se tule kertaheitolla. Sen tiedämme omasta historiastamme Euroopassa. Demokratia ja sen instituutiot kasvoivat puuskittain läpi Euroopan. Prosessi kesti monta sataa vuotta ja siinä uhrautui jopa miljoonien ihmisten henki.

Sekin kannattaa muistaa, että kun mustat taistelivat vapaudesta Pohjois-Amerikassa ja muualla maailmassa, löytyi niitäkin orjia, jotka eivät halunneet vapautta ja väittivät olevansa tyytyväisiä orjuuteen tai “omistajiensa suojelukseen”. Orjuus kun ylettyy usein pääkopan sisälle asti.

Ystäväni näkökulman takana on kuitenkin hieman monimutkaisempi totuus. Syyrian maine ja merkitys arabien keskuudessa on aina ollut erityinen. Sitä on pidetty Israelin ja amerikkalaisten intressien tärkeimpänä haastajana alueella ja sellaisen kuvan maa on itsekin halunnut antaa.

Syyrian vallassa oleva Baath-puolue on suunnaltaan arabinationalistinen eli se vaalii arabien sivistyksen, kielen ja kirjallisuuden loistoa ja vaatii arabikansojen yhdistymistä. Sen keskeisenä lähtökohtana on, että arabit muodostavat yhden kansakunnan, jota yhdistää kielellinen, kulttuurinen, uskonnollinen ja historiallinen perintö.

Monet arabit ovat uskoneet utopistista visiota yhdestä loisteliaasta kansakunnasta ja pitävät Syyriaa arabialaisuuden "sykkivänä sydämenä". Syyrialaista propagandakoneistoa on kautta aikojen käytetty tehokkaasti tämän kuvan levittämiseen.

Kun Jordania ja Egypti ovat solmineet rauhan naapurimaansa Israelin kanssa, Syyria on kieltäytynyt uhmakkaasti rauhanneuvotteluista, jopa käynyt sotaa Israelin kanssa. Joskus kauan sitten. Tosiasiassa Syyria on kulissien takana ollut hyvinkin halukas neuvottelemaan Israelin kanssa, mutta syy epäonnistumiseen löytyy pikemminkin Israelin sisäpolitiikasta kuin mistään Syyrian periaatekysymyksestä.

Kun irakilainen ystäväni oli Damaskoksessa viettämässä pyhäpäiviä, lähdin itse Beirutiin, jossa keskustelut Syyrian tilanteesta kävivät kuumina.

Paitsi, että Libanonissa pidettiin Syyrian tapahtumia kauhistuttavina ja tunnettiin suurta sympatiaa syyrialaisten kansannousua kohtaan, Bashar al-Assad kuvattiin tappajana, rikollisena ja häikäilemättömänä diktaattorina. Libanonilaisilla onkin pitkä ja tuskallinen kokemus syyrialaisesta miehityksestä. Utopistiset visiot ovat olleet siksi kaukaisia.

Jokainen näkee tilanteessa, mitä itse haluaa. Jokaisella on omat kokemuksensa ja muistinsa.

Syyrian kansannousun alkupäivinä USA ja muut länsimaat pitivät pitkälti suunsa kiinni. Vaikka maata on pidetty riesana, terrorismin suojelijana ja Iranin epäilyttävänä liittolaisena ja ties minä muuna, Syyria on kuitenkin pysynyt hyvin aisoissa. Raja-alue Israelin kanssa on esimerkiksi pitkään ollut hiljainen ja sanktiot ovat rajanneet hallinnon liikkumavaraa tehokkaasti.

Jossain vaiheessa asiat kuitenkin muuttuivat. Nyt länsimaat käyvät miltei kilpaa tuomitsevien lausuntojen antamisessa.

Kun YK:n pääsihteeriltä Ban Ki-Moonilta kysyttiin muutama viikko sitten, miksi hän ei tuomitse yhtä voimakkaasti veriloylyjä Jemenissa tai Bahrainissa kuin Syyriassa, hän vastasi, ettei tuo pitänyt ollenkaan paikkaansa - mutta jatkoi kuitenkin selittämällä näkemystään tilanteesta...Syyriassa.

Oliko irakilainen ystäväni kuitenkin oikeassa? Onko tilanne Syyriassa länsimaiden ja median luomus? Noin pitkälle en tietenkään menisi. Bashar al-Assad on armoton sortaja, joka pitää maataan henkilökohtaisena omaisuutenaan. Ja hänen on lähdettävä, syyrialaiset ansaitsevat demokratian.

Mutta siihen asti kunnes kykenemme havaitsemaan miten ja miksi erottelemme liittolaisia vihollisista, ihmisiä tullaan tappamaan ja nöyryyttämään Syyrian lisäksi myös Jemenissa, Bahrainissa, Saudi-Arabiassa, Gazassa ja Jordaniassa.

Patsy Nakell

Ykkösaamun kolumni 23.11.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: