Jemenin yö jatkuu

Nenä on kiinni ruudussa ja kännykkä tiukasti kädessä. Odottelen uutisia, jotka eivät usein tule.

Jemenin pääkaupungista Sanaasta välittyvät taas veriset näkymät. Katutaistelut ovat jyllänneet jo muutaman päivän, ja tapettuja on jo yli 90. Katson Youtube-videoita, jossa nuoret naiset ja miehet etenevat täysin aseettomina pitkin Sanaan pääkatuja. Heitä vastassa on tarkkampujia ja panssarivaunuja. - Vapaus tai kuolema, he huutavat.

Mikään ei olisi voinut valmistaa minua mullistukseen, joka on syöksynyt halki Lähi-idän ja hätkähdyttänyt loppumaailmaa, kun itse muutin Jemeniin marraskuussa 2010. Että pari kuukautta myöhemmin koko alue oli vajonnut kaaokseen ja vallankumoukset seuraisivat toinen toistaan, että arabikansat olisivat vihdoinkin heränneet ruususen unestaan, sitä en olisi millään voinut ennustaa edes villeimmissä unissani.

Mutta sorretut ihmiset nousevat lopulta aina. Sen on historia meille näyttänyt. Nyt oli arabien vuoro.

Kun otin YK-tehtävän vastaan Jemenin pääkaupungissa Sanaassa, asuin jälleen arabimaassa - ensimmäistä kertaa sitten teini-iän. Olin muuttanut synnyinmaastani Libanonista Suomeen 15-vuotiaana. Isäni on libanonilainen ja äitini suomalainen, olen elänyt lapsuuteni sisällissodan Libanonissa ja aikuisuuden Suomessa.

Olen ollut toimittajana Suomessa suurimman osan elämästäni ja aina keskittynyt kysymyksiin, jotka ovat lähellä sydäntäni ja koskettaneet jotenkin henkilökohtaisella tasolla - maahanmuutto, islam, vähemmistöt, sota, pakolaiset, monikulttuuriset yhteiskunnat ja tietenkin Lähi-idän politiikka.

Mutta jossain vaiheessa tunsin tarvetta tehdä jotain muuta. Olin päätoimittajana suomenruotsalaisessa kulttuurilehdessä Ny Tidissä. Tunsin, että oli tullut aika viettää sapattivuosi.

Vaikka arabia on toinen äidinkieleni ja vaikka arabimaailma oli toinen kotini, olin edelleen raportoinut ja kirjoittanut Lähi-idästä mukavasti Ny Tidin toimituksen nojatuoleissa Kaapelitehtaalla. Halusin lähestyä Lähi-itää. Ja niin vuonna 2008 päätin muuttaa...Yhdysvaltoihin. Tietenkin.

Ei kovin loogista ehkä, myönnän, mutta joskus täytyy mennä länteen, jotta päätyisi itään. Ja juuri näin tapahtui minun tapauksessani. Menin Amerikkaan ja opiskelin maisteriksi Harvardin yliopiston Kennedy Schoolissa ja valmistuttuani muutin Pariisiin.
En ollut silloinkaan arabimaassa, mutta matkustin sinne jatkuvasti uuden työpaikan myötä, kouluttaakseni toimittajia ja kuvaajia Libanonissa, Algeriassa ja Egyptissä. Ja kun YK koputti ovelleni syksyllä 2010 ehdottamalla kahden vuoden pestiä Jemeniin, en epäröinyt. Täällä olisi vihdoin minun mahdollisuuteni muodostaa syvempi yhteys arabialaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin - kuten olin suunnitellut.

Sinä aikana kun olen asunut maassa, olen oppinut tuntemaan jemeniläiset, joita luonnehditaan usein alkuperäisiksi arabeiksi. Jemen on arabimaiden köyhin maa, jossa yli puolet lapsista on aliravittuja.

Maa on pitkaan ollut epäonnistunut valtio ja humanitaarisen katastrofin partaalla. Kehityshaasteet ovat loputtomia. On aseistettuja konflikteja sekä pohjoisessa että etelässä, lahes miljoona somalipakolaista, satoja tuhansia maan sisäisia pakolaisia, maailmanluokan vesipula ja nyt siis mielenosoituksia.

Levottomuudet ovat pahentaneet entisestaan juuri lasten ja köyhimpien oloja, sähkökatkot ovat yleisiä ja elintarvikkeiden sekä polttoaineiden hinnat ovat nousseet huimasti. Suurimmalla osalla jemeniläisistä ei ole varaa ostaa edes puhdasta vettä enää, ja monet menevät yöpuulle nälkäisinä.

Mielenosoitukset alkoivat Jemenissä helmikuussa ja tuskin kuukautta myöhemmin hätkähdyttävä verilöyly sattui Sanaan keskustassa vain muutaman sadan metrin päässä kodistani. Maaliskuun 18. päivä 52 hallituksen vastaista mielenosoittajaa ammuttiin kuoliaaksi. Virallista tietoa tappajista ei ole, mutta monet ovat vakuuttuneet siitä, että tarkkampujat saivat palkkansa presidentti Salehin hallitukselta.

Tasan puoli vuotta myohemmin tarkkampujat ovat taas liikkeellä. Syyskuun kahdeksastoista paiva alkoi viimeinen verilöyly. Yli 80 on jo tapettu, mukaan lukien neljä lasta, satoja on loukkaantunut, ja pääkaupunki Sanaa pommitettu. Ehdin lähteä pois vain muutama päivä ennen kuin räjähti, mutta kaikki jo puhuivat siitä, etta paha olisi taas tulossa. Ramadan ja Eid- juhlat olivat ohi, nyt oli taas aika panna kova kovaan vastaan.

Ei tämä yö ikinä lopu, kertoo lastenlääkäriystäväni Rajia Facebookin kautta. Sähköa vain 2 tuntia päivässä .... jääkaappi ja pakastin ovat lomalla .... Ei tarpeeksi polttoainetta sähkögeneraattoriin .... kaduilla on hengenvaara .... pommitetaan kranaatinheittimilla päivällä ja ohjuksilla ja raketeilla yöllä .. ei tarpeeksi unta .. Ihmettelen kuinka kauan tämä jatkuu ... Kyllä pelkään, mutta henkeni on vahva ... vahvempi joka päivä .. Olen toiveikas ...on paljonkin toivoa .... elämä on ylä- ja alamäkiä .... heillä on ehkä valtaa, mutta meillä on rautainen tahto elää vapaasti ja arvokkaasti. Kylla me vielä nousemme, sanoo Rajia.

Kukaan ei tiedä mitä Jemenissä seuraavaksi tapahtuu. Mutta vallassa olevat seuraavat varmasti hyvin tiiviisti tapahtumia Libyassa ja Syyriassa, puhumattakaan Egyptistä, jossa entisen presidentin Hosni Mubarakin oikeudenkäynti jatkuu. Jemenin presidentti Saleh on varmastikin tarkastellut kuvia sairaalasängyssä oikeussaliin kärrätystä Mubarakista, jolle väkijoukot vannoivat kostoa ulkopuolella - ja ajatellut, ei minulle noin.

Mutta tavalliset jemeniläiset seuraavat myös tiiviisti uutisia. He näkevät, että kun muualla kukkii kevät, heillä kova talvi vain jatkuu. He varmasti muistavat, että päivä on synkimmillään juuri ennen aamunkoittoa. Ainakin toivon niin.

Patsy Nakell | 28.9.2011

Patsy Nakell on entinen Ny Tid -lehden päätoimittaja ja työskentelee nykyään Jemenissä YK:n palveluksessa. Ykkösaamun kolumnistina hän aloitti 28.9.2011.

Kommentoi Lähetä: