Uskontojen mahdoton vuoropuhelu?

Tällä viikolla koptien paavi Shenouda kuoli Egyptissä. Egyptissä on yli 80 miljoonaa asukasta; koptien määrä on noin 8 miljoonaa, ja he muodostavat Lähi-idän suurimman kristityn vähemmistön. Presidentti Mubarakin lähtö ja sen jälkeinen kehitys ei ole tuonut hyviä uutisia tälle syrjitylle vähemmistölle.

Muslimiveljeskunnan ja Salafisti-muslimien mahdollinen poliittinen liittoutuma voi johtaa islamilaisen valtion perustamiseen, jossa tila kristityille pienenee entisestään.

Nyt jos ikinä tarvitaan viisasta johtajuutta, ja Paavi Shenouda oli tunnettu nimenomaan diplomaattisista ja sovittelevista tavoistaan, välttämättömiä taitoja kun kulkee petollisilla vesillä. Hänen kuolemansa nostaa koptien pelkoja omasta tulevaisuudestaan ja eloonjäämisestään. Tammikuun alussa sattui koptikirkon ulkopuolella Aleksandriassa verinen attentaatti, jossa 23 ihmistä kuoli. Muita verisiä hyökkäyksiä on myös tapahtunut. Koptit elävät nykyään jatkuvassa pelossa.

Sama pelko heijastuu kautta Lähi-idän, jossa muutkin kristityt yhteisöt kohtaavat oman eksistentiaalisen ahdistuksensa. Irakissa, Syyriassa ja Libanonissa arabikristittyjen määrä laskee jatkuvasti. Irakin kristittyjen määrä väheni lähes puoleen Yhdysvaltain vuoden 2003 hyökkäyksen jälkeen. Tänään kristittyjä on Irakissa enää noin 700-tuhatta.

Mutta varmaa tietoa luvuista ei ole oikeasti saatavilla mistään. Kysymys väestöluvuista on aina ollut poliittisesti herkkä kysymys Lähi-idässä, erityisesti vähemmistöjä sisältävissä maissa kuten Libanon, Jordania, Syyria, Egypti ja palestiinalaisalueille. Nurkkakuntaisuus ja sekterismi ovat loppujen lopuksi lukupelejä, ja poliittiset hahmot joskus liioittelevat tai vähättelevät tiettyjen väestöjen määriä oman poliittisen agendansa mukaisesti.

Libanonissa esimerkiksi tehtiin virallista väestönlaskentaa viimeksi 30-luvulla. Määrät ja luvut liittyvät näet valtaan ja poliittiseen suojelukseen, ja kukin ryhmä varjelee mustasukkaisesti otettaan omista eduistaan, käyttäen joskus vähemmän kuin jaloja keinoja, jopa väkivaltaa.

Tällaisen nurkkakuntaisuuden häikäilemätön luonne tulee nyt selkeästi läpi esimerkiksi Syyriassa. Jo yli vuoden ajan syyrialaisten arki hiipii joka päivä lähemmäs täyttä sisällissotaa, ja tilanne näyttää syventävän ja kärjistävän eri yhteisöjen eripuraa. Sunnioppositio taistelee muita Assadin hallintoa tukevia vähemmistöjä vastaan, Assadia, joka muuten kuuluu alawiitti-yhteisöön, ja kristityt jäävät enemmän tai vähemmän neutraaleiksi. Kerrotaan että jotkut alawiitit ripustavat ison ristin yllensä kävellessään läpi sunnien kaupunginosia Homsissa.

Nyt on ehkä hyvä hetki kertoa pieni seikka itsestäni. Olen nimittäin itse syntyperältäni kristitty isäni puolesta, ja kasvanut niin sanotussa "maroniitti"-kristityssä yhteisössä sisällissodan aikana Libanonissa. Kun olin lapsi, minulle kerrottiin usein miten yhteisömme oli uhattuna, kuinka olemme epäoikeudenmukaisuuden uhreja. Uskon että jokainen vähemmistö kärsii jonkinasteisesta uhrikompleksista. Sota- tai konfliktitilanteessa se voi helposti riistäytyä käsistä. Näin on tapahtunut valitettavan monesti, eikä vain Libanonissa.

Joissain osissa maailmaa kristittyjen tilanne arabimaissa tarjoa oivan tarinan, joka istuu hieman liian mukavasti "länsi vastaan islam" -ajatusmaailmaan, kuten islamfobiastaan tunnetun Ayaan Hirsi Alin hiljattaisessa kirjelmässä aiheesta. Hirsi Ali kuvailee sitä tuttuun tapansa mukaan kärjekkäästi "kansanmurhaksi", ja "globaaliksi sodaksi kristittyjä vastaan muslimimaissa".

Totuus on tietenkin se, että kristittyjen tilanne Lähi-idässä on yhtä vanha kuin se on monimutkainen, eikä ole selväpiirteisiä erimielisyyksiä, eikä helppoja ratkaisuja. Eikä varsinkaan kansanmurhaa saatikka globaalia sotaa. Mikä valitettavasti unohtuu tällaisissa mustavalkoisissa kuvauksissa on kristittyjen vivahteikas historia arabimaailmassa, ja mitä he edustavat omissa yhteisöissään.

Itse muistan mieluummin Butros Bustania, oppinutta libanonilaista miestä, joka eli noin 160 vuotta sitten. Myös silloin oli syvää nurkkakuntaisuutta ja väkivaltaa Lähi-idässä, kun kymmenet tuhannet kristityt tapettiin Libanonin vuorilla. Uhriajattelun ja pelon lietsomisen sijaan Butros päätti viilipyttynä perustaa sanomalehden, jossa käytiin ensimmäistä kertaa vuoropuhelua eri yhteisöjen välillä. Myöhemmin hän perusti myös koulun kaikenuskoisille ja -taustaisille lapsille, koska hän uskoi vankasti siihen, että perimmäinen syy konfliktiin oli tietämättömyydestä syntyvä suvaitsemattomuus, ja että ainoa tapa luoda yhteisymmärrys oli edistää tietoa ja koulutusta.

Butros Bustani oli yksi tärkeimmistä hahmoista arabiherätyksessä - sitä voisi myös kutsua vaikka kevääksi. Se on aikakausi joka toi modernismia ja kukoistuksen aikaa arabimaailmaan. Butros Bustani oli kristitty.

Arabimaailma tarvitsee jälleen viisaita viilipyttyjä. Nyt ehkä enemmän kuin koskaan.

Patsy Nakell

Ykkösaamun kolumni 22.3.2012 / Yle Radio 1

Kommentoi