SDP:n valtakausi linnassa päättyy mahalaskuun

Kun tasavallan 12. presidentin nimi ei ratkennut vielä ensimmäisellä kierroksella, sunnuntain vaalien historiallisesti kovin paukku oli SDP:n presidenttien 30-vuotisen valtakauden päättyminen. Paavo Lipposen tulos, vaivaiset 6,7 prosenttia, pudotti hänet toiselta kierrokselta. Lipponen tunnusti tappionsa reilusti heti ennakkoäänet nähtyään.

Vaikka Lipponen puhui vain omasta tuloksestaan, hän näki, ettei hänestä ollut Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen työn jatkajaksi. Niin kävi, vaikka Lipponen oli valtiollisesti paljon kokeneempi kuin Koivisto, Ahtisaari ja Halonen ensimmäisissä presidentinvaaleissaan. Suora kansanvaali on raaka vaali: jos ei ole henkilökohtaista vetovoimaa eikä kansaan uppoavaa karismaa, on turha haaveilla Mäntyniemestä.

SDP:n poliittinen alamäki on jatkunut jo pitkään. Lipponen on toistaiseksi viimeinen sosiaalidemokraattinen pääministeri, ja siitä on kulunut tänä vuonna jo yhdeksän vuotta. Kun Lipposesta tuli pääministeri 1995, SDP sai maanvyörymävoiton, vähän yli 28 prosenttia äänistä. Mauno Koiviston valitsijamiehet nappasivat puolestaan noin 43 prosenttia äänistä ensimmäisissä Kekkosen jälkeisissä vaaleissa 1982. Tarja Halosta äänesti vuonna 2000 ensimmäisellä kierroksella 40 prosenttia.

Martti Ahtisaaren kannatus suli dramaattisesti ensimmäisellä kierroksella 1994, mutta kannatuksen lasku pysähtyi noin 26 prosenttiin. Lipposen tulos näissä vaaleissa oli vain neljännes siitä. Sosiaalidemokraatit voivat nyt yrittäää hakea itselleen lohtua siitä, että vaikka virka menee heiltä, presidentillä ei ole enää entisenlaista merkitystä. Presidentin valta vähenee nimittäin maaliskuun alusta lähtien vielä nykyisestäkin.

Seuraavalla presidentillä ei ole enää olennaista sisäpoliittista valtaa. Ulkopolitiikan johtajanakin hänen tonttinsa supistuu. Presidentti voi osallistua Euroopan unionin huippukokouksiin vain, jos hallitus pitää sitä tarkoituksenmukaisena. Presidentin tärkeimmäksi toimialueeksi ulkopolitiikassa jää kahdenvälisten suhteiden hoito EU:n ulkopuolisiin maihin - ennen muuta Venäjään, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Intiaan ja muihin nouseviin talousmahteihin. Presidentti edustaa Suomea myös Yhdistyneissä Kansakunnissa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä. Valtionpään asema ei siis ole vallan vähentymistä huolimatta tyhjänpäiväinen. Hän on puolivallaton aikaisempaan verrattuna.

Tarja Halonen laski viime viikolla, että hän kävi presidenttinä 12 vuoden aikana Venäjällä 27 kertaa. Kun siihen lisätään Venäjän presidentin vierailut Suomeen ja otetaan huomioon Venäjän merkitys Suomelle, niin uudella presidentillä riittää kyllä työsarkaa.

Presidentti Mauno Koivisto aiheutti viime viikolla kohun toistamalla Yleisradion suuren vaalikeskustelun alla, että presidentin valtaa on vähennetty jo liikaa. Koivisto kertoi omantuntonsa alkaneen kolkuttaa, koska hän oli aikoinaan aloitteellinen valtaoikeuksien tarkistuksessa. Siitä alkoi presidentin vallan vähennys, joka huipentuu maaliskuun ensimmäisenä päivänä voimaan tulevissa tarkistuksissa.

Koivistoa harmitti, että presidentti oli pelkkä sivustakatsoja viime vuoden hallitusneuvotteluissa, vaikka ne pitkittyivät ja mutkistuivat. Koivisto muistelee varmaankin hyvällä vuoden 1987 hallitusneuvotteluja, joita hän ohjasi kuuluisalla manuaalisella otteellaan ja joiden tuloksena Harri Holkeri muodosti hallituksen kassakaappisopimuksen tehneiden porvaripuolueiden johtajien nenän edestä.

Presidentti johti ennen vanhaan hallitusneuvotteluja. Suomessa on kosolti kokemuksia tuolta ajalta. Vahvan presidentin ohjaus ei kuitenkaan taannut hallitusten pystyssä pysymistä. Suomen hallitusten keski-ikä oli vain yksi vuosi vielä 1979, jolloin Mauno Koivistosta tuli pääministeri toisen kerran. Koiviston kabinetti nosti hallitusten keski-ikää, mutta jos presidentti Kekkosen voimat olisivat riittäneet, hän olisi kaatanut sen. Presidentin vahvoja valtaoikeuksia on vähennetty juuri tuollaisten väärinkäytösten estämiseksi.

Olennaista on se, mitä puolueet haluavat. Kestävää hallituspohjaa ei synny, jos niillä ei ole tahtoa kantaa vastuuta. Räikein esimerkki siitä on Martti Miettusen hätätilahallitus vuodelta 1975. Presidentti Urho Kekkonen runnasi sen väkisin tv-kameroiden edessä, kun puolueet eivät halunneet ottaa vapaaehtoisesti ikävää vastuuta kantaakseen. Presidentin pakotus piti Miettusen hallitusta pystyssä kuitenkin vain vajaan vuoden.

Presidentti ei ole johtanut enää vuonna 2000 voimaan tulleen perustuslain aikana hallitusneuvotteluja. Hallitukset ovat silti syntyneet kivuttomasti, vaalituloksen perusteella. Viime vuonna hallituksen kokoaminen aiheutti suuria ongelmia, mutta se johtui vaalituloksesta. Voittajien kuuluu mennä hallitukseen, mutta perussuomalaiset kieltäytyivät kunniasta. Jyrki Kataisen hallitus näki päivänvalon vaikeiden synnytystuskien jälkeen kesäkuussa, mutta ei siinäkään mitään erikoista ollut. Koiviston toinen hallitus syntyi myös vasta yli kaksi kuukautta vaalien jälkeen - presidentin vahvoista valtaoikeuksista huolimatta.

Perustuslain uudistuksia ja tarkistuksia on perusteltu kansanvallan periaatteilla. Parlamentarismiin kuuluu, että eduskunta käyttää ylintä valtaa eikä sen yläpuolella ole valtioelimiä, ei edes presidenttiä. Tuo periaate toteutuu uuden presidentin aikana paremmin kuin koskaan ennen, kun perustuslain tarkistuksen takia EU-politiikan johtajuudestakaan ei tarvitse enää kiistellä. Hallitukset ovat syntyneet suhteellisen kivuttomasti, ja ne ovat istuneet täyden vaalikauden uuden perustuslain aikana. Järjestelmä toimii ilman vahvaa presidenttiä riittävän hyvin.

Risto Uimonen

Ykkösaamun kolumni 24.1.2012 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: