Sorretut sosiaalidemokraatit

Puheenjohtaja Jutta Urpilainen yllätti monet tekemällä SDP:n vaalivaltio- ja puheenjohtajapäivillä Vantaalla viikonvaihteessa numeron sosiaalidemokraattien yliolkaisesta kohtelusta. Sosiaalidemokraatteja sorretaan ja väheksytään, Urpilainen väitti ja sai monet kulmakarvat kohoamaan. Toki hän puhui paljon muutakin ja lupasi muun muassa, että sosiaalidemokraatit haluavat pysäyttää valtion velkaantumisen.

On totta, ettei sosiaalidemokraattien ja Urpilaisen housuissa ole ollut hohdokasta olla viime kuukausina. Lunta on tullut tupaan kaiken aikaa, ja puolueen kannatus gallupeissa on laskenut laskemistaan. SDP oli pitkään Suomen johtava valtapuolue, jonka peruskannatus möllötti 24‒25 prosentin tietämissä. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa SDP saalisti Paavo Lipposen johdolla yli 28 prosenttia äänistä. Sen jälkeen puolue on huristellut suhteellisen tasaista alamäkeä eduskuntavaaleissa vuotta 2003 lukuun ottamatta.

Nyt SDP kilpailee tasaväkisesti Perussuomalaisten kanssa kolmanneksi ja neljänneksi suurimman puolueen asemasta noin 18 prosentin kannatustasolla. Ei ole ihme, jos parjausta kuuluu omien keskuudesta ja väheksyntää kilpailijatahoilta. Ei sen noin pitänyt mennä. Urpilainen nostettiin vajaat kolme vuotta sitten Eero Heinäluoman jälkeen SDP:n johtoon surkeasti menneiden vuoden 2007 eduskuntavaalien säikäyttämänä, jotta SDP:n kannatus lähtisi nousuun, mutta se onkin jatkanut laskuaan valinnan jälkeisen pienen nousupiikin jälkeen.

Sosiaalidemokraatit olivat vuosikymmeniä valtapuolue, joka ylenkatsoi voimiensa tunnossa muita ja käyttäytyi välillä omahyväisesti. Nyt se saa maistaa oma lääkettään. SDP:n kannatus on kuitenkin nyt jo niin alhaisella tasolla, ettei se juuri voi tästä enää vajota kovin paljon ‒ tai sitten maailmankirjat ovat menneet täysin sekaisin. Pikemminkin voi kysyä, koska sosiaalidemokraattien peruskannattajien keskuudessa tapahtuu herätys ja tulee vastaisku. Yhdenkään suuren puolueen kannatus ei nimittäin ole romahtanut eduskuntavaaleissa viime vuosikymmeninä yhdellä kertaa niin paljon kuin mitä mielipidemittaukset ennakoivat nyt SDP:lle. Puolueelle olisi tulossa kyselyjen mukaan yli neljän prosenttiyksikön tappio huhtikuun vaaleissa.

Urpilaisen viittaus sorrettuihin sosiaalidemokraatteihin kuulosti suoranaiselta hätähuudolta, kun se esitettiin puolueen vaalivaltiopäivillä, joka on perinteisesti ollut SDP lähtölaukaus vaaleihin. Se oli ilmeisen harkittu teko, jolla Urpilainen yritti vedota paikalle tulleisiin puolueen aktiiveihin hieman samalla tavoin kuin puheenjohtaja Paavo Lipponen teki vuoden 1995 vaalivaltiopäivillä.

Lipposta oli haukuttu useita kuukausia surkeaksi tv-esiintyjäksi ja patisteltu esiintymiskursseille. Puolueen oli vallannut pelko, että gallupien ennakoima voitto sulaisi pois ennen vaaleja puheenjohtajan puupökkelömäisyyden takia. Mutta Lipponenpa räjäyttikin pankin vaalivaltiopäivillä tammikuussa 1995 lausumalla kuuluisat sanansa: ”Voin olla vähäpuheinen, mutta niin oli Mooseskin.”

Se laukaisi tunnelman ja käänsi asetelman päälaelleen puolueessa. Lehdet saivat Mooses-vertauksesta kirjoittamista viikoiksi. Keskustelu kääntyi Lipposen surkuttelusta hänen loistavaan tilannetajuunsa.

Urpilaisen hätähuudon järjestöpoliittista vaikutusta ei vielä näe, mutta yleisellä tasolla vetoomus on herättänyt ihmettelyä. Pitikö tämäkin vielä kuulla? Onko puolueen tilanne todella niin huono, että SDP:n puheenjohtajan täytyi turvautua marttyyrin viittaan?

SDP:n ja erityisesti Urpilaisen henkilökohtainen tilanne on todella hankala ‒ niin hankala, että siinä on kaikki ainekset marttyyriuteen. Kun jotakuta panetellaan, ilkutaan ja vähätellään tarpeeksi kauan, jossakin tulee vastaan raja, jonka jälkeen koko touhu muuttuu vastenmieliseksi. Urpilaisen kohdalla tämä raja on nyt lähellä. Jokainen tajuaa, ettei kaikkea surkeutta voi kaataa kohtuudella yhden ihmisen niskaan edes SDP:ssä, jossa perinteisiin kuuluu seurata katsomon puolelta, kuinka kenttäväen valitsema puheenjohtaja pärjää vaikeuksissaan yksin.

Saman kohtalon ovat joutuneet aikoinaan kokemaan SDP:ssä myös Pertti Paasio, Ulf Sundqvist ja Eero Heinäluoma ‒ kohtalokkain seurauksin. Heidän tiensä puheenjohtajina nousi pystyyn. Paavo Lippostakin yritettiin kaataa vuosikausia SDP:ssä, mutta hän osoittautui liian kovaksi luuksi.

Urpilainen yrittää säilyttää urhoollisesti kasvonsa ivahuutojen keskellä, mutta nuoressa naisessa ei voi olla Lipposen kovuutta eikä jääräpäisyyttä. Sen takia on täysin mahdollista, että Urpilaisesta ehtii vielä tulla ennen vaaleja marttyyri, jota puolustamaan ärsytetyt sosiaalidemokraatit lähtevät joukolla.

Vaalitulokseen sisältyy aina yllätysmomentteja. Mitään ei ole vielä kirkossa kuulutettu, ei edes Perussuomalaisten huikeaa menestystä ja SDP:n rökäletappiota. Ne pitää todentaa vaaliuurnilla huhtikuussa ennen kuin ne muuttuvat virallisiksi valtiollisiksi totuuksiksi.

Risto Uimonen / Ykkösaamun kolumni 23.2.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: