Tehokasta treeniä vai lokoisaa lomailua

Taas on hiihtoloma takana. Viikon aikana on tunteja kertynyt niin ladulla kuin rinteessäkin. Kova pakkanen asetti lisähaasteita mutta talvinen keli inspiroi kuitenkin onneksi hiihtoharrasteisiin. Näin ainakin liikkuvan ja kuntourheilevan aikuisen näkökulmasta. Mutta onko lapsilla samat ajatukset, onko viikko heille lokoisan lomailun ja löhöilyn odotusta, tiivistä netti-, TV- ja pelaamisaikaa vai aktiivista ulkoilua ja urheilua?

Tätä jouduin taas viime viikolla miettimään kolmen murrosikäisen nuoren isänä. Oma veri kun vetää ladulle ja pakkaseen. Minulle loma on aktiivisen treenamisen ja itsensä fyysisen rasittamisen mahdollisuus, aktiivinen liikkuminen on itsestäänselvyys. Urheileville lapsilleni asioiden tärkeysjärjestys ei kuitenkaan ole sama. Laskettelurinteessä aikaa kyllä kulutettaisiin paljon mutta aktiivisempaa liikuntaan vaikkapa ladulla ei intoa tai halua tunnu löytyvän. Vanhempana sitä joutuu miettimään, mitä on kohtuullista vaatia tai mikä on vaan omaa kunniahimoa ja jääräpäisyyttä. Miten kasvattaa lapsista monipuolisia liikkujia, joilla on valmiudet rakentaa omaa liikunnallista tulevaisuutta harrasteena ja elämäntapana, kuntoilijana tai halutessa ja oman valinnan mukaan vaikka huippu-urheilijana.

Koululaisten hiihtoloma on hieno keksintö. Jo 1920-luvulla oltiin huolissaan siitä, että lapset ja nuoret istuvat päivät pitkät koulussa. Yleisesti haluttiin, että lapset saisivat viikon loman hyvien keväthankien ja hiihtokelien aikaan. Aktiivisen ulkoilma annostuksen ja liikuntarupeaman jälkeen he jaksaisivat taas ahertaa koulussa koko pitkän kevään. Liikuntapoliittisena toimenpiteenä hiihtoloma otettiinkin Lauri Pihkalan esityksestä kouluissa käyttöön 1933.

Tänä päivänä ollaan saman tilanteen edessä. Laajasti yhteiskunnassa mietitään miten saadaan lasten liikuntamääriä nostettua ja miten aktivoidaan lapsia liikkumaan entistä aktiivisemmin ihan jo pelkästään kansanterveyden nimissä.

Tätä taustaa vasten tuntuukin ihmeelliseltä, että hiihtoloma nimestä oltaisiin luopumassa ja helmimaaliskuun viikkoa kutsuttaisiin laajemmin tavanomaisesti talvilomaksi. Pienillä asioilla on monesti suuret vaikutukset. Pelkästään jo nimi antaa vahvan viestin siitä, mitä varten lomaviikkoa vietetään. Hiihtoloma kertoo aktiivisesta liikkumisesta ja ja urheilemisesta, kun taas talviloma assosioi enemmän löhöilyyn ja olemiseen. Eikö jo pelkällä nimivalinnalla voitaisi siis paremminkin aktivoida nuoria liikkumaan eikä sen sijaan luovuttaa nuorten liikuntatottumusten passiivisen kehityksen edessä.

Monipuolisesti ja tunteja laskematta

Lapset on huolestuttavasti jakautumassa kahteen kastiin. Osa ei liiku ollenkaan ja osalla taas viikkokalenteri tuntuu täyttyvän jo liikaakin urheilutreeneistä. Mutta liikkuvatko ne nuoret aktiivitkaan tarpeeksi ja riittävän monipuolisesti lapsen kehityksen kannalta?

Harjoituksiin saattaa kulua kulkemisineen aikaa lukemattomia tunteja viikossa. Mutta kun kaikki hyötyliikkuminen jää pois, harjoituksiin kuljetaan autolla, kotana vietetään aikaa vaan sohvalla ja osa treeniajastakin kuluu kentän laidalla tai pukuhuoneessa, niin liikuntaminuutteja laskettaessa päiväsaldo onkin yllättävän lyhyt. Vaikka tähän lisätään vähäiset koulun liikuntatunnit ja satunnaiset pihapelit, jäävät useat urheilevatkin lapset jopa terveyssuositusten alapuolelle liikunnan määrässä.

Murrosiän kynnyksellä urheilevilla lapsilla ohjattu harjoittelu lisääntyy ja omatoiminen liikunta, leikki ja pelaaminen vähenevät tai usein loppuvat kokonaan. Pihapelit jäävät viimeistään tässä vaiheessa pois lasten arjesta.
Eletään kuitenkin lapsen fyysisen kehityksen kannalta tärkeää ikävaihetta. Eri lajien perustaidot tarttuvat edelleen nopeasti, ja ikä on tärkeä mm. hengitys- ja verenkiertoelimistön kehityksen kannalta. Nuori tarvitsee jo myös pitkäkestoista harjoitusta. Pelkkä kentällä spurttailu tai tekniikkaharjoittelu ei riitä.

Treenien monipuolisuus pitäisi olla keskeinen tekijä. Urheiluseuroissa pitäisikin entistä enemmän keskittyä monipuoliseen liikuntakasvatukseen ja tarjota liikuntapohjaa koko elämää varten. Nuorena luotu kestävyys on kivenkova pohja aikuisiän terveydelle.

Osa tähtää huipulle ja muutamista lapsista voi jopa tulla uusia Litmasia tai Selänteitä. Tavoitteista riippumatta kaikki nuoret tarvitsisivat myös aktivista ohjausta oman lajinsa ulkopuolelle.

Jalkapallo- tai jääkiekkovalmentaja osaa monesti oman lajinsa mutta valitettavan usein kiinnostus muita lajeja kohtaan on heikko. Pukuhuoneissa kehotetaan omatoimiseen harjoitteluun mutta esimerkit ja todellinen kannustaminen jää helposti turhan vähiin. Yksin tekeminen vaatii valtavan motivaation, jota harvalla murkkuikäisellä on.

Mitä jos osa nuorten lajitreeneistä vaihdettaisiinkin mukavaan yhdessä oloon uuden lajin parissa tai mentäisiin porukassa hiihtolenkille, pyöräilemään tai suunnistamaan pallon pyörittelyn ja kiekon kuljettamisen sijaan. Valmentajan oma hikoilu porukan mukana olisi mahtava esimerkki tai joskus vetovastuun kuntotreeneistä voisi antaa aktiivisille vanhemmille. Myös vapaa yhdessäolo ja kentälle kokoontuminen ilman valmentajaa voitaisiin merkata nuoren urheilijan viikko-ohjelmaan.

Voiko liikunta yllättäen loppua kokonaan? Mitä tapahtuu lapsen päässä jos täyspäiväisesta liikkujasta tuleekin totaalinen liikuntapassiivi. Lapsen luonnollisen kehityksen ja murrosiän aiheuttamia muutoksia ei voi vähätellä mutta kovin usein syy voi yksinkertaisimmillaan olla sopivan kaveriporukan hajoaminen, paremman menestyksen toivossa valmentajien tekemät joukkueiden uudelleenjärjestelyt tai harrastamisen mahdollisuus ilman kilpailemista. Valitettavan usein myös kaiken passiivisuuden kuningas TV ja netti vie liian suuren osan nuoren motivaatiosta liikkua.

Oli syy tai tilanne mikä tahansa, niin lapset tarvitsevat jatkuvasti vanhempien tukea ja kannustusta, toisinaan myös patistusta. Omaa esimerkkiäkään ei kannata unohtaa nuorten liikunnan edistämisessä. Ei jäädä odottelemaan ensi vuoden hiihtolomaa.

Kari Poppis Suomela / Ykkösaamun kolumni 1.3.2011

Kommentoi Lähetä: