Onko nuorten työllistäminen pelkkää poliittista retoriikkaa?

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelmassa (22.6.2011) uskotaan pohjois- maiseen hyvinvointimalliin, jossa sosiaalinen eheys ja kilpailukyky yhdistyvät, kun on korkea työllisyysaste ja toimiva koulutusjärjestelmä. Tavoitteena on varmistaa kaikille työhön kykeneville mahdollisuus työhön. Mitään ei siis varmasti luvata, mutta työmahdollisuuksia tavoitellaan.

Valtion hallinnossa ollaankin jälleen polkaisemassa käyntiin nuorisohankkeita ja -strategioita, kehittämis- ja tutkimusohjelmia, vuoropuheluita, yhteistyökokouksia ja kaiken kattavaa koordinointia. Luvassa on satoja kokouksia sekä paljon puhetta ja paperia.

Erityisen huolen aiheena ovat sekä työmarkkinoiden että koulutuksen ulkopuolella olevat kymmenet tuhannet nuoret. Alle 30-vuotiaita työttömiä on Suomessa tällä hetkellä noin 55.000, joista pelkän peruskoulun varassa ja syrjäytymisvaarassa noin 40.000. Pelkästään Oulussa nuoria työttömiä on 3.300 ja työttömyys- prosentti 20.

Onko Suomi tässä suhteessa vajoamassa kolmen A:n luottoluokituksesta huoli- matta samaan sarjaan kuin Italia ja Espanja, jossa nuorten työttömyysprosentti huitelee 25 ja 30 prosentin välillä, toisin kuin Tanskassa, Ruotsissa, Hollannissa ja Saksassa, joissa on onnistuttu nuorison työllistämisessä huomattavasti paremmin.

Yhteisistä päiväkodeista, muskareista, eskareista ja peruskoulusta huolimatta suomalaiset nuoret aikuiset näyttävät tällä hetkellä kuin eri maailmoista reväystyiltä. Toisilla on jo akateeminen loppututkinto ja työkokemusta pilvin pimein mitä erilaisimmilta aloilta: ollaan istuttu markettien kassoilla ja oltu työssä raksalla tai hoidettu sijaisuuksia kouluissa. Opiskelijavaihdossa on käyty pitkin Aasiaa ja Australiaa.

Toisten opintomatkat sen sijaan ovat rajoittuneet luokkaretkeen Helsingin Linnanmäelle ja huonoimmassa tapauksessa odottamassa on ollut on sossun tiski ja työkkärin kortisto. Peruskoulun päättäneistä kahdeksan prosenttia jää ilman jatko-opiskelupaikkaa puhumattakaan uusista ylioppilaista, joilta vuosi toisena jälkeen tuhraantuu pelkkien pääsykoekirjojen pänttäämiseen.

Erityisen huolissaan ollaan pojista ja nuorista miehistä. Vielä 1800-luvulla kirkko piti huolta koko kansan lukutaidosta ja siinä kyllä pojatkin oppivat ainakin välttävästi lukemaan, kun naimisiin ei päässyt rippikoulua käymättä ja kaikki avioliiton ulkopuolinen seksikin oli laitonta.

Sen jälkeen Suomen kansallinen armeija otti pojat huostaansa ja paikkasi kansalaistaitoihin jääneet aukot: opetettiin ajamaan polkupyörällä ja uimaan ja käytiin rippikoulukin, jos se oli jäänyt väliin. Armeijassa viimeistään opittiin tulemaan suuremmassakin porukassa toimeen ja olemaan poissa kotoa kuukausikaupalla.

Nyt armeijakin valitsee väkensä, eikä suinkaan huoli kaikkia halukkaita. Yli 20 prosenttia pojista ei käy nykyään armeijaa. Noin 2000 nuorta miestä passitetaan vuosittain siviiliin jo kahden ensimmäisen viikon aikana. Ongelmat liittyvät pääasiassa kykyyn olla ja toimia ryhmässä sekä sietää paineita ja käskyjä.

Puolustusvoimien sijasta kouluja käymättömät, työttömät ja syrjäytyneet nuoret miehet päätyvät tätä nykyä sosiaalitätien vastaanotoille, joissa yritetään rohkaista, löytää koulutus- ja harjoittelupaikkoja ja opettaa täyttämään työpaikkahakemuksia.

Ilmeisesti jokin tässä järjestelmässä mättää, koska yksilöllisestä neuvonnasta ja psykologisesta sparrauksesta huolimatta niin monet nuoret miehet näyttävät tyytyvän nykyaikaisen peräkammarinpojan rooliin, jossa työtä vailla jäädään sosiaalituilla synnynsijoille asumaan ja samanhenkisissä porukoissa kaljakassien kanssa haahuilemaan.

Vai onko niin, etteivät väestökatoa pelkäävät kunnat niin kovasti työn perässä liikkumiseen kannustakaan, vaan haluavat pitää väestöstään kiinni, koska valtion tuetkin määräytyvät nuppiluvun mukaan.

Hyvää tarkoittavan harjoittelupaikkajärjestelmänkin moraalinen oikeutus kyseenalaistetaan, kun systeemiä hyväksikäyttävät työnantajat pyörittävät normaalia toimintaansa työharjoittelun voimin vuodesta toiseen tarjoamatta vakituista työtä. Ilmainen raha houkuttelee aina väärinkäyttöön, on sitten kysymys millaisista tukiaisista tahansa.

Kaikki lienevät yhtä mieltä siitä, että nuoren paikka on koulutuksessa tai työssä, eikä kortistossa ja että nykypäivänä jokaisella pitää olla ammatti. Kouluttautuminen ei ole vain oikeus, se on myös velvollisuus.

Koulutuspolitiikassa 90-luvulla lähdettiin kuitenkin täysin epärealistisesti siitä, että 70 prosentilla ikäluokasta tulisi olla korkeakoulututkinto. Nyt ammattikorkeakouluverkkoa ollaankin sitten kovan porun saattelemana supistamassa.

Aina on kuitenkin ollut myös niitä, jotka haluavat mahdollisimman nopeasti käytännön töihin ja kouluttautua työtä tehden. Niinhän Pietari Suurikin kouluttautui aikanaan puusepäksi. Silloin nimittäin katsottiin, että aatelisenkin tuli paitsi puhua ranskaa ja tanssia poloneesia hallita myös jokin käden taidon ammatti. Varmasti tänäkin päivänä löytyy töitä, joihin voi lyhyemmälläkin kuin vain 3-vuoden ammattikoululla pätevöityä.

Olkoon ammatti mikä tahansa, useimmat joutuvat elämänsä aikana liikkumaan joko ammatin vuoksi tai sen perässä. Aikuinen terve ihminen ei voi vain pelkästään odottaa työpaikan tulevan hänen luokseen.

Tietysti voidaan visoida sellainenkin Suomi, jossa osa kansasta istuu paikallaan ja pitää maata asuttuna ja heille maksetaan erilaisina tukina tästä tehtävästä. Tarvittava työvoima otettaisiin ulkomailta, josta varmasti vielä löytyy koulutukseen ja työhön halukkaita.

Kaikkeahan sitä voi visioida, jos vain rahat ja poliittinen tahto riittävät. On hyvä kuitenkin muistaa, että työ meidän kulttuurissamme on muutakin kuin vain rahan hankkimista. Parhaassa tapauksessa ihminen kiinnittyy työn kautta yhteiskuntaan ja pääsee sen avulla toteuttamaan päämääriään ja unelmiaan.

Terttu Utriainen

Ykkösaamun kolumni 1.11.2011 / YLE Radio 1

Kommentoi Lähetä: